Kuvat
Hanna-Kaisa Hämäläinen
”Ymmärsin, että Max on sama ihminen, vain vähän erinäköisessä paketissa”, Taru Volanen sanoo.
”Ymmärsin, että Max on sama ihminen, vain vähän erinäköisessä paketissa”, Taru Volanen sanoo.

Lapsena Max oli syötävän suloinen tyttö, äiti Taru Volanen muistaa. Tyttären muuttuminen mieheksi oli Tarulle ensin vaikea paikka. Silti ikinä hän ei ajatellut hylkäävänsä lastaan.

Max Volanen seisoo peilin edessä ja katsoo kuvaansa. Sitten hän alkaa hitaasti riisua lävistyskoruja, yksi kerrallaan. Poski. Huuli. Kieli. Nenä. Korva. Kun kaikki neljätoista korua ovat kadonneet, kasvot näyttävät paljailta. Mutta jotain on vielä enemmän eri tavalla.

Rinnat ovat poissa. Lopulta.

– Silloin ymmärsin, että lävistykset ja tatuoinnit olivat olleet minulle maski. Kun rinnat oli leikattu, lävistyksetkin saivat mennä. Sanoin itselleni ääneen, että nyt en tarvitse näitä enää. Se oli jonkinlainen henkinen riitti. Kaikki mennyt ja entinen jäi taakse, Max, 36, muistelee.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hetkestä peilin edessä on nyt kolmetoista vuotta. 23-vuotiaana Max oli ensimmäistä kertaa se, joksi oli kokenut itsensä koko ikänsä: mies nimeltä Max Volanen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyly tuomio: menetetty tapaus

Syötävän suloinen tyttö. Niin Maxin äiti Taru Volanen kuvaa kauan toivottua lasta, joka tuli jyväskyläläiseen perheeseen ensin kolmevuotiaana sijaislapsena vuonna 1984. Myöhemmin perhe sai adoptoida hänet.

Reipas ja iloinen tyttö puhui täydellisesti, viihtyi kotipihan lammen rannalla tuntikausia tutkimassa luontoa ja sepitti omia lauluja ja tarinoita. Musiikissa tyttö oli luonnonlahjakkuus, ehkä enemmänkin. Vaikka hän ei osannut nuotteja, hän soitti pianoa soinnuilla ja sävelsi sanoihin itse melodian.

Pieni tytär on juuri saapunut sijaisperheeseensä. ”Olin niin onnellinen, että sain oman perheen.”
Pieni tytär on juuri saapunut sijaisperheeseensä. ”Olin niin onnellinen, että sain oman perheen.”

Sitten oli se toinen puoli: kaikki lähtemiset olivat vaikeita, olipa lähtö sitten kotoa tai kyläpaikasta kotiin. Lapselle piti aina pohjustaa perusteellisesti, minne mennään ja mitä tapahtuu.

– Max oli tottunut varhaislapsuudessaan siihen, ettei elämässä koskaan tiedä, mitä tapahtuu, Taru kuvaa.

Lapsuuden rankat kokemukset alkoholismista, väkivallasta ja turvattomasta elinympäristöstä seurasivat mukana, vaikka Max oli nyt turvassa. Koulussa alkoi tulla oppimisvaikeuksia ja kiusaamista. Jossain vaiheessa yksityinen psykoterapeutti kirjoitti lausunnon, jotta Max pääsisi julkisen terveydenhuollon terapiaan. Vastaus siihen oli tyly: menetetty tapaus. Terapiaa ei tullut.

– Muistan, kuinka pahalta tuntui, kun näin lausunnon, Max muistelee.

Äidin vaistolla Taru kuitenkin huomasi, että jotain muutakin oli vialla kuin puuttuva opiskeluinto. Lävistykset ja tatuoinnit lisääntyivät tasaiseen tahtiin, samaan tahtiin kuin aurinkoinen ja puhelias lapsi katosi vanhempien silmien alla.

– Näimme, että Maxilla oli paha olla, vaikka yritimme luoda ilmapiiriä, että kaikesta voi puhua. Iloisen lapsen peitti kova ulkokuori. Minua vaivasi usein ajatus, että olen vastuussa Maxin selviämisestä elämässä jollekin muulle taholle, kuten Maxin biologiselle äidille tai viranomaisille. Aikuisena olen monesti sanonutkin Maxille, kuinka monelta konfliktilta olisimme välttyneet, jos vain olisimme tienneet.

Mutta silloin Max ei tiennyt vielä itsekään, mikä ahdisti. Hän tiesi vain, että sisällä oli valtava määrä vihaa koko maailmaa kohtaan sekä itseinhoa, joka kohdistui omaan kehoon.

– Tuntui siltä kuin joku olisi vuosia pitänyt päätä veden alla sillä rajalla, että happi loppuu. Olin kuin lasin takana: yritin hakata sitä, että joku kuulisi ja huomaisi minut, mutta kukaan ei kuullut, Max kuvaa.

– Joku voi tiedostaa jo varhain olevansa trans tai homo, mutta minä en koskaan ajatellut asiaa niin. Olen aina ollut Max, enkä kokenut, että muutosta olisi missään vaiheessa tapahtunut. Kasvoin siihen vaivihkaa. En vain löytänyt sanoja asialle.

Äidin isot kysymykset

Sanat löytyivät vihdoin 22-vuotiaana. Ne olivat: minun täytyy olla mies. Kun ajatus oli vihdoin siinä, tuntui kuin sille ei enää olisi vaihtoehtoja. Oivallettuaan asian lopullisuuden Max soitti ensimmäisenä isälleen. Hän muistaa puhelun edelleen tarkkaan. Isän ääni linjan toisessa päässä oli rauhallinen.

– Hän lähinnä toisteli kertomaani ja kysyi, mitä haluaisin asialle tehdä, jotta minulla olisi parempi olo.

Siihen Maxilla oli selkeä vastaus valmiina. Suurin ongelma olivat rinnat.

– Tiesin vain, että ne oli leikattava, koska ne olivat niin väärin kehossani. Vaikka moni asia oli vielä siinä vaiheessa epäselvää, se asia oli selvä. Rinnat eivät kuuluneet vartalooni lainkaan.

Kahden viikon päästä puhelusta rinnat olivat poissa.

Vanhemmat maksoivat rintojen poiston yksityisellä, ja isä tuli katsomaan Maxia sairaalaan. Tarun matka suloisen pikkutytön äidistä nuoren miehen äidiksi oli haastavampi. Max muistelee, että rintaleikkauksen jälkeen äiti sulkeutui eikä tiennyt miten suhtautua asiaan.

– Se oli varmasti äidillekin viimeinen merkki siitä, että kyseessä ei ole vain joku vaihe.

"Vaikka kyseessä oli suuri helpotus ja positiivinen muutos, henkinen puoli tuli perässä. Kävin läpi sitä, kuka minä olen ja millainen mies haluan olla. Muutokset ovat niin valtavia, että se oli kuin murrosikä pikakelauksella", Max sanoo.
"Vaikka kyseessä oli suuri helpotus ja positiivinen muutos, henkinen puoli tuli perässä. Kävin läpi sitä, kuka minä olen ja millainen mies haluan olla. Muutokset ovat niin valtavia, että se oli kuin murrosikä pikakelauksella", Max sanoo.

Vaikka Taru ei puhunut heti asiasta Maxin kanssa, hän kyllä mietti sitä. Kaikki oli hänelle uutta, sillä hän ei ollut koskaan tavannut ketään, jonka sukupuoli olisi korjattu.

– Kasvoin lapsuuteni maalla kodissa, jossa ei puhuttu asioista tai uskaltanut kysyä mistään mitään. Silti olin aina kuvitellut olevani todella hyväksyvä ja ymmärtäväinen kaikenlaisten asioiden suhteen. Mutta sitten tulikin asia, jonka kanssa jouduin tekemään töitä, Taru sanoo.

Olenko epäonnistunut äitinä? Olisiko meidän pitänyt tukea lasta enemmän koulunkäynnissä? Olisiko minun pitänyt osata aavistaa, kun tytär ei halunnut laittaa sitä rimpsumekkoa päällensä Kreikan matkalla?

Kysymyksiä oli paljon, vastauksia vähemmän. Silti Taru luki aiheesta kaiken minkä käsiinsä sai. Yksi aihetta käsittelevä juttu löytyi Me Naiset -lehdestä. Max huomasi lehden kotona käydessään avonaisena äitinsä yöpöydällä.

– Silloin ymmärsin, että vaikka äiti ei puhunut asiasta minulle, kyllä hän sitä mietti. Pari viikkoa jutun lukemisen jälkeen aloimme puhua automatkalla, Max muistelee.

Tarulle suurin oivallus oli, että olipa Max nainen tai mies, hän ei häviä minnekään.

– Asiat alkoivat selvitä, kun ymmärsin, että Max on sama ihminen, mutta vain vähän erinäköisessä paketissa. Itse asiassa hän alkoi tuntua vielä enemmän omalta itseltään. Siltä iloiselta ja reippaalta lapselta, joka meille aikoinaan tuli.

Mieli tuli parran perässä

Ennen rintojen poistoa Max oli hakenut lähetettä transtutkimuksiin. Sama lääkäri hylkäsi hakemuksen kaksi kertaa. Nyt hän sai kerättyä uudelleen rohkeutta ottaa yhteyttä julkiseen terveydenhuoltoon, ja sai kuulla, että ennen hormonihoitojen aloitusta hänen tulisi odottaa vuosi ja kokeilla elää miehen elämää.

– Koin, että olin elänyt sitä jo 23 vuotta, Max hymähtää.

Silti mieli ei aina ehtinyt fyysisten muutosten tahtiin.

– Vaikka kyseessä oli suuri helpotus ja positiivinen muutos, henkinen puoli tuli perässä. Kävin läpi sitä, kuka minä olen ja millainen mies haluan olla. Muutokset ovat niin valtavia, että se oli kuin murrosikä pikakelauksella. Piti ymmärtää myös päästää irti pahasta olosta ja menneistä asioista, jotta pystyin aloittamaan uuden elämän sellaisena kuin vihdoin sain olla.

Kun naisen keho vihdoin väistyi, Max halusi nopeuttaa sitä kaikin mahdollisin tavoin. Hän luki jostain, että kun kynnet leikkaa mahdollisimman lyhyiksi, sormenpäät levenevät. Hän typisti kynnet verille. Hän saattoi seistä tunnin peilin edessä asettelemassa lyhyttä tukkaansa, ettei vain näyttäisi tytöltä.

– Näin itsessäni epäkohtia, koska sisäinen kuva itsestä ei muodostunut yhtä nopeasti kuin ulkoinen peilikuva.

Rintojen leikkauksen jälkeen lääkärit varoittelivat, että massiivisen operaation jälkeen hän olisi todella kipeä.

– Olin kuitenkin sairaalan sängystä tikkana pystyssä enkä koskenut särkylääkkeisiin kertaakaan. Uskon, että se oli henkisesti niin suuri helpotus, että en edes tuntenut kipua.

Henkinen muutos oli suurin

Mitä ihmettä sillä on päällä? Taru muistaa edelleen työkaverin kysymyksen, kun hän esitteli tälle valokuvia 50-vuotisjuhliltaan. Tuohon aikaan teini-ikäinen Max pukeutui usein löysiin, sukupuolettomiin vaatteisiin. Tarua kommentti ärsytti, ja hän muistaakin vastanneensa napakasti.

– Sanoin, että ne on kuule ihan sortsit ja t-paita.

Kun Maxista sitten tuli virallisesti mies, äiti ei niinkään kiinnittänyt huomiota ulkonäköön vaan henkiseen muutokseen.

– Yhtäkkiä Maxin kanssa oli taas helpompi puhua mistä tahansa asiasta. Hän oli selvästi tasapainoisempi ja enemmän sinut itsensä kanssa. Entinen ärhäkkyys ja kovuus jäi pois. Muutos tapahtui ihmisenä olemisessa, Taru kuvaa.

”En voi mitenkään ymmärtää vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa siksi, että hän on vaikka homo”, Taru sanoo.
”En voi mitenkään ymmärtää vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa siksi, että hän on vaikka homo”, Taru sanoo.

Max itse kuvailee elämän muuttuneen radikaalisti ja monella tavalla. Muutoksen jälkeen hän pystyi ensimmäistä kertaa opiskelemaan itselleen ammatin ja valmistui suutariyrittäjäksi.

– Kaikki sisälläni ollut viha poistui ja ihmissuhteetkin muuttuivat helpommiksi. Teki hyvää ajatella, että tässä teille se menetetty tapaus.

Taru seurasi samaa muutosta viereltä.

– Sekä adoptiotausta että identiteettiasia veivät Maxilta hirveästi energiaa, niin henkistä kuin fyysistä. Oikeastaan minulle äitinä vaikein oli Maxin lesbovaihe ennen sukupuolen korjaamista. Silloin hän oli hyvin hukassa.

Max kokee asian samoin. Suhteet naisiin olivat hankalia.

– Toinen halusi lesbosuhteessa olla naisen kanssa, ja minä taas en halunnut minkäänlaista muistutusta siitä, että olen nainen. Se aiheutti lisää oman kehon häpeää ja inhoa.

Uusi nimi päätettiin yhdessä

Max ei halua enää muistella nimeään naisena. Kun sukupuoli oli virallisesti korjattu vuonna 2007, hän sanoi vanhemmilleen, että he saavat päättää hänen nimensä. Sitä mahdollisuutta adoptiovanhemmilla ei koskaan ollut ollut. Lopulta Max oli nimeksi itsestään selvä, yhteinen valinta. Se oli ollut Maxin lemmikkiliskon nimi lapsena, ja Max oli aina toivonut äitiä laulamaan pienenä laulua, jonka hän nimesi laulun tummemmaksi-sanan vuoksi ”maksi-lauluksi”. Toinen nimi on Maxin isän nimi ja kolmas äidin puolen isoisän nimi.

Maxista tuli myös hänen taiteilijanimensä Max Vola, kun lapsuudesta saakka tärkeästä musiikista tuli työ. Max on kirjoittanut kappaleita useille muusikoille, ja hänet nähdään syksyllä All Together Now -musiikkiviihdeohjelman tähtituomarina. Tänä keväänä Max julkaisi omakohtaisen Hurrikaani-singlen, joka kertoo Miamin hurrikaanista syyskuussa 2017. Max jäi silloin tyttöystävänsä kanssa hurrikaanin keskelle.

Kun sukupuoli oli virallisesti korjattu vuonna 2007, hän sanoi vanhemmilleen, että he saavat päättää hänen nimensä. Sitä mahdollisuutta adoptiovanhemmilla ei koskaan ollut ollut.
Kun sukupuoli oli virallisesti korjattu vuonna 2007, hän sanoi vanhemmilleen, että he saavat päättää hänen nimensä. Sitä mahdollisuutta adoptiovanhemmilla ei koskaan ollut ollut.

Musiikki on ollut aina Maxille tapa ilmaista niitä asioita, joista ei pysty puhumaan. Hän kokee, että musiikki myös pelasti hänen henkensä nuorena, kun hän alkoi ajautua biologista äitiään ympäröivään epävarmaan maailmaan.

– Etsin paikkaani niiden kahden maailman välillä. Tuolloin tajusin, että kun tein kappaleita, ääneni kuultiin ja ymmärrettiin molemmissa maailmoissa. Minun ei tarvinnut sovittaa itseäni kumpaankaan, vaan voin luoda omat arvoni ja rajani musiikin avulla.

Syksyllä Max valmistuu myös hypnoositerapeutiksi. Vaikka takana on jo vuosien itsetutkistelu, hän käsittelee itsekin edelleen monia tapahtuneita asioita. Suurimmat niistä liittyvät varhaislapsuuteen.

– Olen joutunut käsittelemään koko aikuisikäni hylkäämisen kokemusta ja yksin jäämisen pelkoa. Oli kova pala kun sain tietää, että äitini sai minun jälkeeni vielä kaksi lasta ja piti heidät. Onneksi olen saanut aina tuntea, että olen ollut vanhemmilleni haluttu lapsi. Sitä on aina sanottu minulle ja tuotu ilmi kaikin tavoin.

Tytön ja pojan äiti

Maxin ystävä- ja tuttavapiiristä suurin osa ei tiedä, että hän on joskus ollut nainen. Ne, jotka tietävät, ovat tukeneet koko prosessin ajan.

 – Olen todella onnekas, että en ole koskaan menettänyt yhtään ystävää tai läheistä asian takia. Tiedän, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, Max sanoo.

Hänellekin kaverin äiti tokaisi nuorempana, että joku muu olisi jo antanut sinut pois. Se oli Maxille herätys, sillä hän ei koskaan ollut edes ajatellut sitä mahdollisuutta. Ei myöskään Taru.

– En voi mitenkään ymmärtää vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa siksi, että hän on vaikka homo. Kaikesta selviää ja pääsee yli puhumalla. Ja mitä meidän elämämme olisi ollut ilman Maxia?

– Mietimme usein, että kaikki se, mitä hän on käynyt läpi elämässään, on liikaa yhdelle ihmiselle. Ja siitä huolimatta hänen elämänasenteensa on myönteinen, mikä on meille suuri ilonaihe.

Nykyään Taru saattaa törmätä kadulla vanhaan työ- tai opiskelukaveriin, joka kysyy, mitä hänen tyttärelleen kuuluu. Usein Taru vastaa, että hän on saanut elää sekä tyttären että pojan kanssa. Joskus joku harmitteli tilanteen kuullessaan, että voi kun se oli niin nätti tyttö.

– Sanoin, että oli se nätti tyttö, mutta nyt se on tosi komea mies.

Max Volanen

36-vuotias muusikko asuu Vantaalla.

Perheeseen kuuluvat avovaimo Veera, koirat Jalo ja Jesse sekä Ruma-kissa.

Toimii tähtituomarina All Together Now -musiikkiviihdeohjelmassa, joka nähdään syksyllä Nelosella.

Taru Volanen

72-vuotias eläkkeellä oleva lastentarhanopettaja asuu Jyväskylässä.

Perhe aviomies Matti Vesa Volanen ja Kössi-kissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla