Toimittaja Kim Wallin elämä päättyi raa'asti sukellusveneessä elokuussa 2017. Vanhemmat Ingrid ja Joachim Wall eivät voi käsittää tapahtunutta vieläkään. Elämän on silti jatkuttava, muuten pahuus voittaa. – Tämä mies on ottanut meiltä jo niin paljon. Enempää hän ei saa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pimeästä puutarhasta avautuu meri. Aaltojen tasainen kohina kuuluu sisälle taloon.

Ingrid ja Joachim Wallin olohuoneessa Skånen Trelleborgissa on lämmintä ja kotoisaa. Kynttilät palavat. Takan reunalla on valokuva. Nuoren naisen punertavat hiukset ovat vallattomalla sykeröllä. Kuvan vieressä puuenkeli kannattelee valkeaa kyyhkystä.

Elokuussa 2017 Wallien 30-vuotias toimittajatytär Kim nousi juttukeikkaa varten sukellusveneeseen Kööpenhaminassa. Hän ei palannut koskaan.

Huhtikuussa 2018 tanskalainen keksijä Peter Madsen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen murhasta, törkeästä seksuaalirikoksesta ja hautarauhan rikkomisesta.

Trelleborgissa elämä on sen jälkeen jatkunut, mutta aivan erilaisena kuin ennen.

Epäusko ei hellitä

Berninpaimenkoira Iso työntää valtavaa kuonoaan syliin.

– Iso on ollut meille tosi tärkeä. Se edustaa tavallista arkea. Sen takia on pakko nousta ylös aamulla, sanoo Kimin äiti Ingrid Wall.

– Olemme yrittäneet jatkaa mahdollisimman normaalia elämää. Olen esimerkiksi tehnyt koko ajan töitä. Tavalliset ajatukset lohduttavat. Silloin synkät ajatukset siirtyvät joksikin aikaa sivuun. Emme voi muuttaa mennyttä, joten meidän on vain pakko elää sen kanssa.

Tyttären kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta, mutta epäusko ei päästä otteestaan. Pahuus leikkasi Wallien ajan kahtia – aikaan ennen ja aikaan jälkeen.

”Emme edelleenkään voi ymmärtää, miten näin saattoi käydä, vain 45 minuutin matkan päässä kotoamme.”

Jos Kim olisi kuollut sairauteen tai onnettomuuteen, menetys olisi ehkä helpompi hyväksyä, Wallit sanovat. Kuolema sukellusveneessä Kööpenhaminassa on vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Silti Wallit ovat päättäneet olla luovuttamatta, vaikka välillä tuntuisi helpommalta vain pudota syvemmälle mustaan kuoppaan.

– Tämä mies on ottanut meiltä jo niin paljon. Enempää hän ei saa. Ei häntä liikuta, jos me luhistumme, mutta me menetämme lisää. Luovuttamalla emme voita mitään, sanoo Ingrid.

Utelias pienestä pitäen

Wallit tapasivat, kun Ingrid oli 16 ja Joachim 19. Vuonna 1985 he muuttivat Gislöviin, merenrannassa Trelleborgin keskustan ulkopuolella sijaitsevalle huvila-alueelle. Naimisiin he menivät, kun Kim ilmoitti tulostaan. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsi, Tom.

Eteisen seinällä roikkuu perhepotretteja suorissa riveissä. Joachim on ottanut kuvan perheestä samoihin aikoihin joka vuosi.

Kuvista näkyy, miten Minni-lelua kantava pikkutyttö kasvaa ensin teiniksi, joka seisoo perhekuvissa kuten teinit aina, epämukavan oloisena. Tuoreemmissa kuvissa on nuori nainen, jolla on avoin katse ja huoleton nuttura. Kaikissa kuvissa tuulee.

Kun päiväkodin pihapuu aikoinaan aiottiin kaataa, Kim ja hänen paras ystävänsä vastustivat ja askartelivat mielenosoituskylttejä puun puolesta.

– Tempaus oli tyypillistä Kimiä. Hän halusi aina puolustaa heikkoja. Se, että puu on yhä pystyssä osoitti hänelle, että hän oli tullut kuulluksi, Ingrid sanoo.

Kim Wall käytännössä kasvoi toimituksissa. Ingrid-äiti työskenteli toimittajana sanomalehdessä, Joachim lehtikuvaajana.

– Uteliaisuus seurasi Kimiä koko hänen elämänsä. Hän kyseli koko ajan kaikkea eikä luovuttanut ennen kuin vastaus kelpasi. Hän ei ujostellut ihmisten kohtaamista, Ingrid kertoo.

Kimin mielestä iltasadut olivat liian lyhyitä, joten hän opetteli lukemaan itse. Hän oli valtavan kiinnostunut etenkin dinosauruksista.

Ruokapöydässä puhuttiin usein siitä, mitä maailmassa tapahtui. Kotiin tuli monta sanomalehteä. Perheen lukuisilla ulkomaanmatkoilla vanhemmat tarttuivat kynään ja kameraan aina, kun he haistoivat jutun. Kim oli ylittänyt Atlantin neljä kertaa ennen ensimmäistä Tukholman-matkaansa.

Hän asui, opiskeli ja reissasi maailmalla myös koko aikuisikänsä. Kansainvälinen IB-tutkinto avasi ovia parhaisiin yliopistoihin. Kim haaveili diplomaatin urasta, kunnes huomasi, ettei se ollut tarpeeksi tehokas tapa parantaa maailmaa. Toimittajana hän uskoi pystyvänsä siihen paremmin.

Kim matkusti juttujen perässä jokaiseen maanosaan, mutta kirjoitti ne aina japanilaismerkki Mujin kynillä. Kun hän oli harjoittelussa Intiassa EU-lähetystössä, vanhemmat veivät hänelle lakritsia ja Kallen mätitahnaa.

Ingrid ja Joachim ovat erityisen ylpeitä siitä, että tytär oppi kirjoittamaan niin sujuvaa englantia, että kansainvälisesti arvostetut lehdet ostivat hänen juttujaan.

Välillä Trelleborgissa toki oltiin huolissaan.

– Olimme tottuneet yöllisiin puhelinsoittoihin. Milloin pankkiautomaatti oli napannut hänen korttinsa, milloin hän tarvitsi apua lentolippujen varaamisessa. Huonojen nettiyhteyksien takia saattoi mennä parikin viikkoa niin, ettei hänestä kuulunut mitään. Mutta aina kun wifi palasi, Kim viestitteli Messengerissä tai WhatsAppissa.

– Tiesimme aina suunnilleen, millä mantereella hän liikkui, Joachim sanoo.

Vanhemmat eivät kuitenkaan varsinaisesti pelänneet.

– Hän osasi pitää huolta itsestään. Kimillä oli myös koulutusta riskitilanteisiin. Mutta pelkäsimme, että hän joutuisi kolariin tai terrori-iskuun. Oli aina mahdollista, että hän joutuisi väärään paikkaan väärään aikaan, ja niin Kööpenhaminassa sitten tapahtui, Ingrid sanoo.

Uteliaisuus ajoi Kimiä paikkoihin, joihin ei päässyt helpolla ja joihin moni jätti menemättä.

– Kun Kim matkusti Marshallinsaarille raportoimaan ydinkokeiden aiheuttamista tuhoista, hän oli selvittänyt kaikki turvallisuusasiat tunnollisesti. Minä olin kyllä hyvin huolissani, Joachim sanoo.

Viimeisenä kesänä huoli oli sivussa. Kim oli tanskalaisen poikaystävänsä Olen kanssa Kööpenhaminassa.

– Olemme myöhemmin kuulleet niin monilta toimittajilta, että he olisivat tehneet saman ja nousseet sukellusveneen kyytiin. Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä, Ingrid sanoo.

Painajainen alkoi puhelinsoitosta

Elokuun 11. päivänä vuonna 2017 Wallien elämässä alkoi painajainen, joka pakenee käsityskykyä.

Sukellusvenekeikkaa edeltävänä iltana Kim oli tuonut Olen ensimmäistä kertaa Trelleborgiin. Seuraavalla viikolla kaksikko aikoi muuttaa Pekingiin. Kim oli tehnyt Kiinasta paljon juttuja, mutta nyt hän asettuisi sinne pysyvämmin, yhdessä Olen kanssa. Ingrid ja Joachim taas olivat lähdössä Berliiniin perinteiselle hääpäivämatkalle.

Puhuttavaa oli paljon. Ilta ravintolassa hujahti nopeasti. Kotona Wallit totesivat toisilleen, että Ole oli juuri niin mukava kuin he olivat toivoneet.

– Olimme iloisia ja kiitollisia siitä, että Kim oli löytänyt ihmisen, jonka kanssa hän halusi jakaa elämänsä. Tuntui hyvältä, ettei Kim olisi Kiinassa ihan yksin, he sanovat.

Aamulla äiti ja tytär puhuivat pitkään puhelimessa. Ingrid toivoi tyttären pitävän poikaystävästä kiinni. Kim vakuutti suhteen olevan loppuelämän juttu. Ingrid liikuttui, paitsi tyttären onnesta myös tämän päättäväisyydestä.

Varhain seuraavana aamuna Trelleborgissa soi puhelin. Toisessa päässä oli Ole. Kim ei ollut palannut sukellusveneeltä kotonaan jo alkaneisiin läksiäisjuhliin. Hän oli viestitellyt Olelle vielä juuri ennen kuin sukellusvene painui pinnan alle. Sen jälkeen Kimiin ei saanut yhteyttä.

Wallit eivät ensin olleet ymmärtää, mistä oli kyse, mutta Olen äänestä kuulsi hätä.

Oli pitkään epäselvää, mitä oli tapahtunut. Monta kertaa he ajattelivat, etteivät asiat voi mennä enää pahemmiksi. Aina niin kuitenkin tapahtui. Sukellusvene upposi, mutta rantaan päätyi vain toinen kyydissä olleista.

– Aluksi luulimme tapahtunutta onnettomuudeksi. Hän kertoi jättäneensä Kimin jonnekin rantaan. Sitten hän sanoi, että Kim olisi lyönyt päänsä, kuollut ja haudattu mereen, Ingrid sanoo.

Mutta miksei Madsen ollut hälyttänyt apua?

Toivo alkoi hiipua kaksi päivää katoamisen jälkeen. Wallit istuivat Kööpenhaminassa poliisitalolla, kun he näkivät, miten televisioruutuun ilmestyi Breaking news -palkki. Peter Madsen oli pidätetty epäiltynä murhasta.

– Kimiä ei ollut silloin vielä löytynyt. Ajattelimme, että ehkä hän silti olisi jossain. Toivo oli pienenpieni. Se kesti, kunnes vajaan parin viikon päästä kuulimme, että pyöräilijä oli löytänyt naisen ruumiin. Kysyimme, oliko se Kim, oliko hänellä punertavat hiukset. Kävi ilmi, että se oli torso, Joachim kertoo.

Puolentoista vuorokauden kuluttua poliisipäällikkö soitti. Torson dna vastasi Kimin dna:ta.

Pitkään kestänyt epätietoisuus oli ohi.

Nyt se on lopullista, nyt olemme saaneet sen pahimman viestin, jonka vanhempi voi saada. Tätä lasta ei enää ole, tämä lapsi on kuollut. Kyyneleet virtaavat, halaamme toisiamme, itkemme Ison lämpimään turkkiin. (…)

Kimin elämä oli juuri alkanut, ja hän oli taistellut niin paljon. Miksi sen piti päättyä näin, Ingrid kertoo tyttärestään kirjoittamassaan kirjassa.

Pari viikkoa katoamisen jälkeen Ingrid oli kokouksessa Smygehamnin kylässä ja katsoi merelle. Vedessä näkyi jotain oranssia. Olisiko se Kimin pusero? Kehonosia etsittiin yhä. Sitten Ingrid tajusi, että vedessä oli poiju.

Kesti lopulta 111 päivää, ennen kuin Kim löytyi kokonaan. Viimeisenä löytyi oikea käsi, kirjoituskäsi.

Raskas oikeudenkäynti

Wallit tarjoavat kahvia. He käyvät hirvittäviä tapahtumia läpi hyvin rauhallisesti ja tyynesti. Mutta heistä näkee, että suru on syvällä.

– Totta kai puhuminen on vaikeaa, mutta sillä on tarkoitus, Ingrid sanoo, kun istumme kodin viherhuoneessa.

Se on täynnä valtavia huonekasveja. Ingrid ja Joachim halivat Isoa.

Oikeudenkäynti kesti seitsemän kuukautta. Wallit seurasivat sitä salissa aina kun mahdollista.

– Halusimme olla siellä edustamassa Kimiä. Kun emme päässeet, ystävät ja sukulaiset tuurasivat meitä. Oli hirvittävää istua siellä, mutta oli tärkeää, että tämä mies näki meidät, Ingrid sanoo.

– Halusimme osoittaa murhaajalle, ettei uhri ollut kuka tahansa, että hän tietäisi, mitä hän on tehnyt, Joachim toteaa.

Peter Madsen valitti tuomiostaan hovioikeuteen. Naistenpäivänä 2018 alkanut oikeudenkäynti päättyi vasta syyskuun lopussa. Walleille oli helpotus, kun Madsen tuomittiin elinkautiseen.

– Saatoimme jättää raskaan prosessin taaksemme. Meidän ei enää tarvitse tavata häntä.

Mediahuomio oli valtavaa

Kimin murhasta, sen tekijästä ja oikeuskäsittelystä on Wallien tietojen mukaan julkaistu puolessatoista vuodessa jopa 100 000 artikkelia ympäri maailmaa.

– Joka puolella ilmestyi kerta toisensa jälkeen uutisia, joissa Kimin ja murhaajan kuvat oli yhdistetty, taustalla sukellusvene. Vihasin niitä juttuja. Ei hänellä ollut mitään tekemistä murhaajan kanssa, Joachim sanoo.

Ensimmäisenä vuonna murhan jälkeen Wallit eivät antaneet yhtään haastattelua. He kokivat, ettei mitään sanottavaa ollut. Tuska oli ilmiselvää. He eivät myöskään halunneet, että jutut häiritsisivät oikeudenkäyntiä.

Moni yritti.

– Olemme kieltäytyneet sadoista haastattelupyynnöistä. Olisimme tulleet hulluiksi siitä haastattelumäärästä. Kaikki haluaisivat kertoa ”koko totuuden”. Mutta jos joku sen voi kertoa, niin me.

Oikeudenkäynnin aikana vanhemmat kokivat, että murhaaja oli kaikkialla, mutta Kim unohdettu.

– Tuntui, että kaikki puhuivat vain tästä miehestä ja siitä mitä tapahtui, Joachim sanoo.

– Kun lopullinen tuomio tuli, ajattelimme, että nyt on Kimin vuoro päästä esiin. Meidän pitää kertoa kaikille, millainen hän oli ja millaisia arvoja hän edusti. Emme halua, että hänet muistetaan uhrina. Haluamme, että hänet muistetaan työstään toimittajana. Kimin tarina ei saa päättyä sukellusveneeseen, Ingrid toteaa.

Ingrid alkoi tehdä muistiinpanoja heti tyttären katoamisen jälkeen. Pitkinä ja ahdistavina unettomina öinä hän istui koneella ja kirjoitti. Pian hän päätti, että merkinnöistä tulee kirja, vaikka sitä sitten julkaistaisiinkin vain kaksi kappaletta.

– Kirjoittaminen oli terapeuttista. Kävin läpi hänen elämäänsä, kaivoin esiin muistoja, itkin ja nauroin. Se oli vaikeaa mutta teki hyvää, Ingrid kertoo.

Boken om Kim Wall: När orden tar slut ilmestyi Ruotsissa marraskuussa.

– Meille kirja on surutyötä, mutta myös tapa näyttää, että synkimmässäkin pimeydessä on hitunen toivoa.

Kirja on julkaistu myös tanskaksi. Suomeksi se ilmestyy huhtikuussa. Tulossa ovat myös englannin- ja saksankieliset painokset.

Hiljattain Wallien postiluukusta tipahti painava kuori, jossa ei ollut lähettäjän nimeä. Kuoresta paljastui sydämenmuotoinen kivi, yksi lukemattomista tavoista, joilla tutut ja tuntemattomat ovat osoittaneet sympatiaa.

”Olemme kohdanneet suunnattomasti rakkautta. Se on kantanut meitä.”

Ystävät ovat tuoneet ruokaa, tarjoutuneet lenkittämään koiraa ja vain olleet olemassa. Wallit eivät ole vältelleet muita tai kokeneet, että heitä olisi karteltu, vaikka heidän surunsa saattaa olla mahdoton kohdata.

Meillä ei ole mitään salattavaa tai hävettävää. Nähkää meidät, he sanovat. Tyttärestään he ovat valtavan ylpeitä.

Muistosydän kasvaa

Tuulisella rannalla, muutama sata metriä talosta on hiekassa iso, kivistä muodostunut sydän, Kimin muistopaikka. Sinne päätyi myös postissa tullut kivi.

– Sydän kasvaa viikoittain. Ihmiset käyvät lisäämässä siihen kiviä. Siitä on tullut tärkeä paikka monille, Ingrid kertoo.

Hän ulkoiluttaa Isoa rannalla monta kertaa päivässä.

Kotona käydessään Kim hölkkäsi rannalla. Hänen hautansa on kirkkomaalla muutaman kilometrin päässä kotoa.

Ingrid ja Joachim ovat päättäneet jatkaa tyttärensä työtä sen eteen, että heikoimmat saisivat äänen. Kimin muistoksi perustettuun säätiöön on kerätty jo noin 350 000 euroa.

– Emme osanneet edes unelmoida tuollaisesta summasta. Säätiö jatkaa toimintaansa vielä pitkään meidän jälkeemme. Se tuo elämäämme merkityksellisyyttä, Joachim sanoo.

Säätiön tunnuksena on voitonmerkki. Sitä Kim näytti lähes jokaisessa valokuvassa teini-iästä asti.

Joka maaliskuun 23. päivä, Kimin syntymäpäivänä, säätiö myöntää apurahan nuorelle naistoimittajalle.

– Naistoimittajien asemasta ja työskentelyolosuhteista pitää puhua. Naisia pitäisi olla puolet maailman toimittajista. Miten he voivat tehdä työtään esimerkiksi Lähi-idässä tai Afrikassa? kysyy Ingrid.

Katoamisen vuosipäivänä Kimin muistoksi juostiin 12 maassa. Siitä tulee perinne. Kimin ystävistä eri puolilla maailmaa on tullut meille kuin perhe, Wallit sanovat. Myös he pitävät työllään Kimin muistoa yllä.

– Ole oli täällä viime viikonloppuna. Myös hänen kanssaan voimme puhua Kimistä, Ingrid sanoo.

– Kimin muiston pitää säilyä. Joka kerta, kun joku puhuu hänestä, hän on kanssamme. Jos kaikki vaikenisivat, hän olisi lopullisesti poissa, toteaa Joachim.

Sanoja ei tarvita

Wallit eivät koskaan saa tarkkaan tietää, mitä heidän tyttärelleen sukellusveneessä tapahtui. Niin on ehkä parempikin.

– Ei ole olemassa vanhemmille tarkoitettua ohjekirjaa, joka kertoo, mitä tehdä, kun tytär on brutaalisti murhattu. Se on niin epäreilua, epätodellista… Ingrid aloittaa.

– …ja surrealistista. Emme todellakaan olisi koskaan voineet kuvitella mitään tällaista, Joachim täydentää.

– Moni sanoo, ettei tiedä, mitä sanoa meille. Siitä kirjan nimikin tulee. Mutta ei kenenkään tarvitse sanoa mitään. Ei meilläkään ole tarpeeksi sanoja sen kuvailemiseen, mitä tapahtui ja miltä meistä tuntuu, Ingrid sanoo.

Välillä mieleen nousee kuvia ja ajatuksia Kimin viimeisistä hetkistä. Ne ovat sellaisia, joita kenenkään vanhemman ei kuuluisi joutua sietämään.

Vaikka Wallit ovat kohdanneet käsittämättömän pahuuden, he haluavat uskoa hyvään.

– Ihme kyllä suhteemme pahuuteen ei ole muuttunut. Mutta nyt tiedämme, miten se eroaa hyvästä. Meille tämä oli pahin mahdollinen paha, Joachim sanoo.

Kimin huone on yhä samassa kunnossa kuin silloin, kun hän lähti opiskelemaan Lundin yliopistoon. Kaipuu on hirvittävä ja mukana joka päivä.

– Kaipaan Kimiä, kun teen ruokaa, josta hän piti tai kun kerään marjoja puutarhasta. Meillä oli tapana poimia niitä yhdessä, Ingrid sanoo.

Joka päivä Ingrid ja Joachim ohittavat perhepotretit eteiskäytävässä.

Viimeisestä kuvasta puuttuu yksi perheenjäsen.

Me Naiset