Kirsi Salo osti pari vuotta sitten Kolumbiasta maatilan. Siellä hän sanoo rentoutuneensa ja oppineensa kärsivällisyyttä. Haaveet maanläheisestä elämästä ovat toteutuneet. –Olen saanut Kolumbiasta uusia ystäviä. Ihania, lämpimiä ja välittömiä tyyppejä.

Tietä ei enää ole, tajuaa Kirsi Salo vuorenrinteellä Santa Martassa Kolumbiassa. Pahin sadekausi vuosiin on huuhtonut mennessään hänen omistamalleen 63 hehtaarin tilalle johtavan kulkureitin. Pienet maanvyörymät ja kuplavolkkarin kokoiset kivenmurikat ovat romahduttaneet tien rinteen juurelle.

Vain viikkoa myöhemmin Kirsin tilalla käynnistyisi retriitti, jonne olisi tulossa kymmenen suomalaista vierasta matkalaukkuineen ja muine tavaroineen. Tietä tai ei, heidät pitäisi saada perille.

– Aina, kun menen Kolumbiaan, jännittää. Joka kerta mietin esimerkiksi sitä, onko taloni yhä paikoillaan. Olen oppinut, että Kolumbiassa kaikki on mahdollista, Kirsi, 51, sanoo ja nauraa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Joka kerta tilalle tullessani olen innoissani.”

– Siksi minun pitää aina mennä paikalle mahdollisia kriisejä setvimään vähintään kymmenen päivää ennen asiakkaideni tuloa. Mutta joka kerta tilalle tullessani olen innoissani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirsin kahden vuoden mittainen Kolumbia-projekti on ollut mutkikas. Toisin kuin alkuun ajatteli, Kirsi on pystynyt olemaan perhesyiden takia paikan päällä vain noin kuutisen viikkoa vuodesta. Omistajan poissaolo poikii ongelmia.

– Sadoista varastettiin, remontit pitkittyivät. Asiat eivät etene tehokkaasti, jos en ole paikan päällä antamassa lupaa tai rahaa ongelman ratkaisuun, Kirsi sanoo.

Ja silti – jollakin kummallisella tavalla asiat aina lutviutuvat. Kolumbialaiset ovat Kirsin mukaan mestareita kääntämään asiat parhain päin.

Esimerkiksi tuhoutunutta tietä ei pitkään surtu. Pian Kirsi jo istui paikallisen kuskin takana enduropyörän selässä. Ajaja taiteili sortumien lomasta eteenpäin, kunnes Kirsin tilan appelsiininvärinen päärakennus alkoi pilkottaa avokado- ja hedelmäpuiden lomasta.

Osa viime vuoden lopulla retriittiin saapuneista suomalaisista pääsi kymmenen päivää myöhemmin perille samalla konstilla. Loput ihmiset ja kaikkien matkatavarat lastattiin lava-auton kyytiin.

– Ison projektin aloittaminen tropiikissa ei ole kaikkien juttu. Paras tapa pärjätä Kolumbiassa on omaksua asenne, että kaikki, mitä tapahtuu, on täydellistä, Kirsi sanoo.

Suunnitelmat muuttuivat

Pari vuotta sitten Kolumbia-projektin alussa Kirsin perspektiivi asioihin oli hieman toisenlainen.

Huhtikuussa 2017 Me Naisille antamassaan haastattelussa Kirsi kertoi, että oli päättänyt elää ison osan elämästään ulkomailla. Hän kertoi haluavansa näyttää omalla esimerkillään, ettei elämän muuttaminen uudenlaiseksi lopulta ole vaikeaa.

Kirsin hurjalta kuulostavana haaveena oli luoda Kolumbiaan oma yhteisö, hyvinvointikeskus ja samanmielisten ihmisten kylä, jossa elettäisiin maan antimilla rahatalouden ulkopuolella. Kaikki perustuisi jakamiseen ja vapaaehtoisuuteen. Mukaan tulisivat muun muassa Kirsin tuolloin 10- ja 12-vuotiaat pojat, joiden koulunkäynti hoituisi etänä, yhteisön tohtorien ja filosofien opastuksella.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että yhteisösuunnitelmat saavat toistaiseksi odottaa. Kirsin ystävät ja pojat eivät ole muuttaneet Kolumbiaan. Tietyt asiat, kuten talon remontointi ja kolumbialaisen työkulttuurin ymmärtäminen, ovat osoittautuneet suuremmiksi haasteiksi kuin Kirsi alussa ajatteli. Paikallisiin oloihin perehtyminen on vienyt aikansa.

”Haluan, että ihanaksi remontoitu taloni pysyy kunnossa.”

– Nykyiset tavoitteeni tilalla ovat hyvin pieniä. Haluan, että ihanaksi remontoitu taloni ja istuttamani hedelmäpuut pysyvät kunnossa. Minulla on yksi pysyvä työntekijä, tilanhoitaja, joka huolehtii asioista, hän kertoo.

– En sanoisi, että olen pettynyt siihen, että asiat ovat pitkittyneet ja mutkistuneet. Oikea sana on ehkä turhautuminen, joka iski lähinnä taloremonttini aikana. Se lienee tuttu tunne jokaiselle isoa hanketta läpi vetävälle, Kirsi arvelee.

Kadonneet avokadot

Kävi ilmi, että toisella mantereella vieraassa kulttuurissa toimiminen on vaikeaa. Esimerkkinä tämä: Kirsin tilalla Kolumbiassa kasvaa satoja avokadopuita. Vaikka ne ovat olleet huonolla hoidolla, viimeisin sato oli Kirsin arvion mukaan noin 10 000 euron arvoinen. Hänelle myynnistä päätyi 300 euroa.

– Minulle saatetaan sanoa yhtä ja tehdä toista. Minua ei ymmärrettävästi aina oteta viljelijänä ihan todesta, Kirsi kertoo.

– Voivoteltiin, että oli niin kuivaa ja matoja puissa, ettei satoa tullut juuri lainkaan. Samaan aikaan kuulin naapurilta, että tienreunat olivat olleet täynnä avokadoja, kun niitä oli öisin kerätty koreittain tilaltani ja viety myyntiin. Minulle siis valehdeltiin, mikä näin yltiörehellisenä suomalaisena tuntuu pahalta.

Kirsi suhtautuu kuitenkin asiaan rauhallisesti. Hän kuvailee Kolumbiaa kauniiksi, maagiseksi maaksi, jota hän rakastaa. Pörssikaupoilla Suomessa jo 1980-luvulla vaurastunut nainen ei joutunut ottamaan velkaa Kolumbian-tilaa varten, eikä hän asettanut hankinnalleen minkäänlaisia tuotto-odotuksia. Paikan kahviviljelmät ja avokadopuut tulivat alun alkaenkin yllätyksenä, maakaupan bonuksena.

Hän myös ymmärtää hyvin sen, että köyhässä maassa kaikki mahdollisuudet saada lisätienestejä käytetään hyväksi.

– Tämä on tavallaan tulonsiirtoa minulta Suomea köyhempään maahan – sinne, missä kaikkea todella tarvitaan. Siitä, että raha viedään narraamalla, en tykkää, mutta ymmärrän, että jos tyrkyllä on 10 000 euron edestä avokadoja eikä omistajaa näy paikalla puoleen vuoteen, houkutus hyötyä tilanteesta on paikallisille suuri.

Retriittivieraat saavat nauttia luonnonläheisestä majoituksesta Kirsin talossa. Kuva: Kirsi Salon kotialbumi
Retriittivieraat saavat nauttia luonnonläheisestä majoituksesta Kirsin talossa. Kuva: Kirsi Salon kotialbumi

Vaikea remontti

Ongelmia tuotti myös tilan päärakennuksen laittaminen uuteen uskoon.

Maali ei kuivunut kuumankosteassa ilmanalassa, vaan valui seinää pitkin alas. Kaato ei vienyt suihkusta viemäriin, vaan wc-pöntön ympärille, johon kertyi kunnon lammikko. Seinään, johon piti tulla ovi, tehtiinkin ikkuna. Seitsemän työmiestä ahersi kaksi kuukautta tilalla täydellä ylöspidolla. Rahaa kului nopeasti, mutta tulosta syntyi tuskastuttavan hitaasti.

– Kolumbian oloissa on työlästä viedä hankkeita loppuun. Ihmisiä on vaikea sitouttaa mihinkään, koska raha ei juuri motivoi heitä. He nauttivat elämästä liikaa. Tekeminen kestää kymmenen kertaa kauemmin kuin Suomessa, ja asiat pitää usein tehdä monta kertaa uudelleen, Kirsi kuvailee.

– Laatukäsitykset ovat erilaiset kuin meillä Suomessa.

”Olen tyytyväinen siihen, mitä olen näin lyhyessä ajassa saanut aikaiseksi.”

Näihin haasteisiin kaatui ajatus lohkoa tilalta nopeasti tontteja länsimaisille ystäville. Kirsi päätti, ettei myy maata kenellekään, joka ei ole itse käynyt paikan päällä. Hänen talonsa olisi pilottihanke, jonka avulla nähtäisiin, miten asiat paikallisissa oloissa saadaan rullaamaan.

– Olosuhteet viidakossa ovat sen verran vaativat, ettei tällainen sovi kaikille. Yhteisösuunnitelmat odottavat nyt sitä, että joku tulee paikan päälle ja tuo mukanaan esimerkiksi länsimaisen rakennusmestarin, Kirsi sanoo.

– Alussa oli hetkiä, jolloin olin tosi stressaantunut. Tilan minulle alun perin myynyt henkilö kuoli, ja asioiden setviminen perikunnan kanssa vei aikansa. Nyt olen jo tyytyväinen siihen, mitä olen näin lyhyessä ajassa saanut aikaiseksi.

Käärmeitä paratiisissa

Kirsi arvioi yhdeksi syyksi alkuvaiheen vastoinkäymisiinsä yhteistyön väärien ihmisten kanssa. Luottotyypit ovat löytyneet vasta vähitellen. Kaikkineen projekti on myös tullut maksamaan enemmän kuin hän etukäteen luuli. Kaikki kokemukset ovat kuitenkin kasvattaneet.

– Olen rentoutunut ja oppinut kärsivällisyyttä. Tapahtuipa Kolumbiassa mitä vain, minua lähinnä naurattaa. Tiedän, että olen tehnyt parhaani, Kirsi sanoo.

– Tarpeen vaatiessa voin vaikka myydä pois kaiken, enhän ole sijoittanut projektiin enempää kuin suomalaisen kesämökkitontin verran rahaa. Taloudellista katastrofia ei ole luvassa, sillä maan hinta Kolumbiassa on noussut näiden vuosien aikana. Tiedän, että saan halutessani tilasta vähintään omani pois.

Luopuminen ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. Kirsi rakastaa vuortaan ja vesiputoustaan, hedelmäpuitaan ja tomaatintaimiaan. Hänen haaveensa omavaraisesta talosta tropiikissa ja yksinkertaisesta, maanläheisestä elämästä luonnon ehdoilla ovat toteutuneet.

”Olen saanut Kolumbiasta uusia ystäviä, ihania ja lämpimiä tyyppejä.”

Kirsi kertoo esimerkin kurpitsanjämästä, jonka nakkasi kompostiin. Hedelmällisessä, lämpimässä ilmanalassa siitä kasvoi hetkessä kurpitsaköynnös, joka ulottui pian koko talon ympäri ja tuotti satoa niin paljon, että pelkillä kurpitsoilla olisi voinut elää pitkään.

– Ikävien kokemusten ohella on tapahtunut myös paljon hyvää. Olen esimerkiksi saanut Kolumbiasta uusia ystäviä. Ihania, lämpimiä ja välittömiä tyyppejä.

Hän ei ole lannistunut, vaikka yhteisösuunnitelmat eivät ole toteutuneet aiotussa muodossa ainakaan vielä.

– Elämässä on oltava tilaa myös kuvioiden muuttumiselle ja harha-askelille. Yhteisöllisyys on mielestäni arvo, jonka puolesta kannattaa liputtaa, vaikka välillä tulisikin lunta tupaan.

Kirsi ei pelkää sitä, että joku leimaa hänet hörhöksi. Hän nauttii riskinotosta ja tuntemattomaan heittäytymisestä. Siinä missä retriittivieraat Kirsin tilalla pysyvät turvallisilla poluilla, emäntä itse raivaa käärmeitä kuhisevaa viidakkoa machete-veitsellä.

– Välillä nauran itse itselleni, että olen aivan hullu. Omistan vuoren Kolumbiassa ja heilun täällä viidakkoveitsi kädessä, mitä hittoa?

Kävelyllä vuorella. Kuva: Kirsi Salon kotialbumi
Kävelyllä vuorella. Kuva: Kirsi Salon kotialbumi

Ahdistava oravanpyörä

Rento ote. Impulsiivisuus. Kaikkialla soiva lattarimusa. Vahva seksuaalinen energia. Kirsi Salo on oppinut nauttimaan monista asioista, jotka tekevät Kolumbiasta Kolumbian. Paljon tiukempaa kritiikkiä häneltä saa suomalainen tapa elää.

– Aluksi säälin kolumbialaisia. Ajattelin, että heidän yhteiskuntansa on köyhä ja julma. Sittemmin olen oppinut ymmärtämään, mikä voima heidän yhteisöllisyydessään ja sukurakkaudessaan piilee.

Suomessa ongelma on Kirsin mielestä se, että kaikki huolenpito toisista on ulkoistettu yhteiskunnalle, jolloin ihmiset jäävät yksin.

– Suomi on äärimmilleen viety tehokkuus- ja tuottavuusyhteiskunta, jossa työntekijöistä otetaan kaikki irti. Kannamme harteillamme koko maailman painoa, otamme kaiken hirveän tosissamme. Olemme vieraantuneet luontaisesta elämänilosta ja seksuaalisuudesta, toinen toisistamme, Kirsi sanoo.

– En yhtään ihmettele sitä, että miljoona suomalaista popsii psyykenlääkkeitä. Suomi on aivan kriisissä, täällä on valtavasti kärsiviä ihmisiä. Olen äärimmäisen huolestunut tämän maan henkisestä tilasta, Kirsi sanoo.

Hänen mielestään kolumbialaiset voisivat ehkä oppia suomalaisilta rehellisyyttä, mutta me voisimme oppia heiltä rentoutta ja elämäniloa. Erityisen huolissaan Kirsi on suomalaisista nuorista.

– On kauheaa, että lapsille opetetaan pienestä pitäen vain tehokkuuden ja tuottavuuden eetosta, tätä samaa oravanpyörää, jossa me aikuiset kipitämme kuin hengenhädässä. Menesty! Opiskele! Kilpaile! Harrasta ja treenaa! Aivan kammottavaa, Kirsi sanoo.

– Vanhemmalla ei pitäisi olla mitään odotuksia lastensa suhteen. Lapsi on oma, vapaa itsensä. Me emme omista heitä, olemme heille vain oppaita tähän maailmaan.

Pojilleen hän on opettanut toisenlaista tapaa ajatella.

”Uskon, että pojilleni oman tien löytäminen tulee olemaan helpompaa kuin se on ollut minulle.”

– Olen sanonut lapsille, että saatte jättää vähemmälle huomiolle sellaiset aineet, joihin luontainen kiinnostus ei ulotu. Olen kehottanut laittamaan kaikki paukut aiheisiin, jotka innostavat.

– Suomessa koulu ei vielä osaa huomioida yksilöllisyyttä. Lapsen on turha päntätä väkisin uskontoa ja historiaa, jos esimerkiksi matematiikka ja englanti ovat hänen juttujaan. Yleissivistystä kertyy nykymaailmassa muualtakin kuin koulun penkiltä, Kirsi sanoo.

Hän ajattelee olevansa lapsilleen esimerkki ihmisestä, joka elää elämäänsä vapaasti ja itseään toteuttaen.

– Uskon, että pojilleni oman tien löytäminen tulee olemaan paljon helpompi prosessi kuin se on ollut minulle.

Nunnan elämä kiehtoo

Juuri pojat ovat pääsyy siihen, miksi Kirsi asuu edelleen Suomessa Kolumbian-retriittiviikkoja lukuun ottamatta. Nyt 12- ja 14-vuotiaat pojat eivät ole innostuneet lähtemään äidin mukana viidakkoon. He ovat iässä, jossa tärkeintä ovat kaverit ja toimiva Wi-Fi-yhteys. Kolumbiassa pojat ovat käyneet vain kerran.

– Lapseni ovat elämäni tärkein asia. Rakastan heitä aivan valtavasti, Kirsi sanoo.

Suomessa ollessaan Kirsi tekee töitä vain vähän, korkeintaan päivän tai kaksi viikossa. Muun ajan hän on täysin poikiensa käytettävissä. Kirsi määrittelee itsensä kotiäidiksi ja tuntee ylpeyttä siitä. Hän arvelee viettävänsä lastensa kanssa huomattavasti enemmän aikaa kuin tavallisessa palkkatyössä ahertaville ihmisille on mahdollista.

Nuorena pörssikaupoilla ansaittu omaisuus on mahdollistanut Kirsi Salon vapaan elämäntavan. "Ymmärrän hyvin, jos rento elämäni herättää kateutta. Tässä nostaisin katseen päättäjiin – jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus hyvinvointiin." Kuva: Jouni Harala
Nuorena pörssikaupoilla ansaittu omaisuus on mahdollistanut Kirsi Salon vapaan elämäntavan. "Ymmärrän hyvin, jos rento elämäni herättää kateutta. Tässä nostaisin katseen päättäjiin – jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus hyvinvointiin." Kuva: Jouni Harala

Kirsi rakastaa hetkiä, jolloin hän seisoo kotinsa avokeittiössä kokkailemassa ja kuulee poikiensa huoneista kaikuvat äänet – naurun, puheensorinan ja tietokonepelien räiskeen.

Kirsin ollessa poissa lapset tulevat ja menevät vapaasti äidin Helsingin Laajasalossa sijaitsevan omakotitalon ja isänsä, muusikko Sammy Aaltosen, lähistöllä sijaitsevan kodin väliä.

”Pojillani on ihana, hellä, rakastava ja kuunteleva isä.”

Kirsin mukaan perheenjäsenten suhteet ovat lujat ja lämpimät.

– Pojillani on ihana, hellä, rakastava ja kuunteleva isä. Tein lapset oikean miehen kanssa, Kirsi kiittää ex-puolisoaan.

– Lapsillani on nykyään myös täydellinen äitipuoli, jolla on kyky rakastaa ehdoitta myös minun lapsiani. Esimerkiksi joulua vietimme kaikki yhdessä.

Tulevaisuudessa Kirsin elämä saattaa jälleen muuttua.

– Siinä vaiheessa, kun pojat ovat kyllin vanhoja pärjätäkseen omillaan, vietän todennäköisesti paljon aikaa ulkomailla. Olen sanonut lapsille, että he saavat Laajasalon-talon minulta puoliksi heti, kun ovat siihen valmiita.

– Maailmalla kutsuu Kolumbia tai nomadielämä palloa kierrellen. Kaikki vaihtoehdot ovat auki, Kirsi sanoo.

Mitä vanhemmaksi Kirsi on tullut, sitä enemmän häntä on alkanut kiinnostaa pelkistetty, minimalistinen, perusasioihin keskittyvä elämä.

– Seuraava elämäni odottaa minua ehkä Italiassa, jossakin rauhallisessa luostarissa. Voisi olla nautinnollista olla nunna, joka pyhittää elämänsä hiljaisuudelle, henkisyydelle ja kukkienhoidolle.

KIRSI SALO

YRITTÄJÄ ja hyvinvointivalmentaja syntyi Helsingissä 7.2.1967. Asuu omakotitalossa Helsingin Laajasalossa. Kirsin pojat ovat 12- ja 14-vuotiaita. Heidän isänsä on muusikko Sammy Aaltonen.

KAUPPATIETEIDEN maisteri, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa talousvalmentajana, juontajana ja uutistenlukijana.

MÄÄRITTELEE itsensä sinkuksi, mutta kertoo harjoitelleensa vuoden mittaan parisuhdetaitoja tärkeän ihmisen kanssa.

Vierailija

Tontti ja talo Kolumbiassa kuuden viikon takia. Miten kotiäidillä, joka ei ole yksinhuoltaja ei ole mahdollisuutta oleskella siellä enemmän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla