Me Naiset
|
Kaisa Viljanen
”Auktoriteettikammo näkyy minussa yhä”, Kirsi Alm-Siira sanoo. Kuva: Liisa Valonen.
”Auktoriteettikammo näkyy minussa yhä”, Kirsi Alm-Siira sanoo. Kuva: Liisa Valonen.

Työelämässä lujasta tahdosta on ollut Kirsi Alm-Siiralle etua, mutta hän on joutunut kohtaamaan myös omat rajansa.

Aamulla Kirsi Alm-Siira on lukenut radiouutiset ja kertonut suomalaisille Matti Nykäsen kuolemasta. Mäkikotka oli myös Kirsin, 44, lapsuuden sankareita.

–Menin ajatuksissani heti Noormarkkuun, lapsuudenkodin olohuoneeseen, jossa katsoin isän kanssa mäkihyppyä. Tuli surullinen olo siitä, miten Nykäselle naureskeltiin.

Kirsi oli perheen neljästä sisaruksesta ainoa, jota urheilu kiinnosti. Se yhdisti isää ja tytärtä, jotka muuten riitelivät paljon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

–Isän luonteen heikkoudet – äkkipikaisuus ja lähes maaninen keskittyminen yhteen asiaan – löytyvät myös minusta. Siksi meidän on ollut välillä vaikea sietää toisiamme. Olemme impulsiivisia emmekä kestä auktoriteetteja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirsi kolmosluokalla Noormarkun ala-asteella. Kuva: Kirsin kotialbumi.
Kirsi kolmosluokalla Noormarkun ala-asteella. Kuva: Kirsin kotialbumi.

Nykyään isän ja tyttären välit ovat sopuisat ja lämpimät. Isän huumori uppoaa Kirsiin, mutta politiikasta tai rahasta he eivät puhu.

–En kysy isältä neuvoja esimerkiksi remonttiasioissa, mikä voisi olla lapsen ja vanhemman suhteessa normaalia. Toisaalta en kysele äidiltänikään paljon ohjeita, paitsi sämpylätaikinaan.

Kirsi on aina ollut omapäinen. Se on ollut myös tapa selviytyä ja kestää kritiikkiä. Vaikka MTV3:n uutisankkuri on toimittanut satoja uutislähetyksiä, eniten huomiota ovat saaneet ne, joissa Kirsi on pudonnut tuolilta tai aivastanut. Keskustelupalstoilla ruoditaan ankkurin ihohuokosia, puhetapaa ja vaatekokoa.

–Työssäni kaikki on julkista. Jos minulla olisi ammatillisesti yhtään huonompi itseluottamus se voisi olla ongelma. Sattumuksille nauran, Kirsi sanoo.

Kirsi deletoi kaiken saamansa palautteen, hyvänkin, eikä koskaan lue, mitä hänestä kirjoitetaan. Se on itsesuojelua.

–Jos joku kirjoittaa, että silmäni ovat kuin Arabian ruokalautaset ja toinen, että ei, sillä on kauniit silmät, en tee tiedolla mitään. Pelkään, etten olekaan tarpeeksi vahva. Jos joku sanoo, että olen liikaa tai liian vähän jotain, alankin ehkä käyttäytyä niin kuin joku täysin tuntematon haluaa mun tekevän. Sitä en halua.

Auktoriteettikammo nosti kapinan

”Minut on erotettu koulusta kaksi kertaa. Ala-asteella olin ihan hyvä koulussa, yläasteella keskityin kiusaamaan opettajia. Halusin olla koulun kovin. Pinnasin niin paljon kuin pystyin enkä tehnyt läksyjä. Se lähti auktoriteettien vastustamisesta. Olin epävarma ja hain huomiota. Laitoin tulitikkuja luokan oven lukkopesään niin, ettei opettaja pääse luokkaan. Mun piti hoitaa tällaiset jutut, kun muut eivät uskaltaneet.

Kun olin seiskalla, kaverini kanssa samassa talossa asui ehkä 17-vuotias jätkä, joka ei opiskellut. Hänen kämpässään teinit vetivät röökiä päivät pitkät ja siellä minäkin hengailin. Kotiin tietysti otettiin yhteyttä, jouduin arestiin ja sain muita rangaistuksia. Aloin karkailla kotoa, ja poliisit hakivat mua milloin mistäkin.

”Veli takasi, kun päätin abikeväänä ostaa nakkikioskin.”

Yläasteen rehtori sanoi minulle, että kun lopetat tuon touhun, sinusta tulee ihan mitä haluat. Kun pahin kuohunta päässä loppui, se kapina jotenkin vain meni ohi. Rupesin käymään koulussa, tein kokeet ja nostin keskiarvoa. Mun onni oli se, etten tiedä olleeni missään, missä olisi vedetty kovempia aineita. Jos siellä olisi käytetty kamaa, olisinko ollut käyttämättä?

Olin aina urheillut paljon ja menin liikuntapainotteiseen lukioon. Siellä häröily alkoi uudestaan. Minut erotettiin lintsaamisen takia. Ykkösluokan kevään olin kioskilla töissä. Aloitin ykkösen uudestaan toisessa lukiossa. Sähläsin taas ja mut erotettiin sieltäkin. Lukion kakkosluokan kävin loppuun tenttimällä. Sen jälkeen olen ollut kohtuullisen yhteiskuntakelpoinen. Kahdelta opettajalta olen pyytänyt myöhemmin anteeksi.

Uskon erottamisten olleen vanhemmilleni isompi juttu. Äiti oli surullinen ja pettynyt, isä vihainen. En hirveästi muista, että ne olisivat tuntuneet minusta oikein miltään. En varmasti ajatellut niitä sen enempää, vaan se oli vain juttu, joka tapahtui. Jatkoin elämää normaalisti eteenpäin.

15-vuotiaana salaa vasempaan hartiaan ottamani sydäntatuointi muistuttaa yhä villistä nuoruudestani. Parikymppisenä peitin sitä ottamalla siihen pari delfiiniä. Tyttäreni mielestä ne näyttivät silakoilta. Nyt poistatan tatuointia, mikä on todella kallista ja kivuliasta.

Auktoriteettikammo näkyy minussa yhä. Etsiydyn töihin, joista voin olla mahdollisimman pitkälle vastuussa itse. Vaikkei yksi ihminen uutisia tee, mun tontti on kuitenkin selkeästi mun tontti, eikä sitä ohjaile kukaan. Olen päällepäsmäri, mutta tunnistan sen kyllä itse. Jos töihin tulee vaikka uusia tyyppejä ja opetan heitä ja he omaksuvatkin jonkin toisen mallin tehdä, se sieppaa mua.”

”15-vuotiaana salaa hartiaan ottamani sydäntatuointi muistuttaa villistä nuoruudestani. Nyt poistatan tatuointia, mikä on tosi kallista ja kivuliasta.” Kuva: Liisa Valonen.
”15-vuotiaana salaa hartiaan ottamani sydäntatuointi muistuttaa villistä nuoruudestani. Nyt poistatan tatuointia, mikä on tosi kallista ja kivuliasta.” Kuva: Liisa Valonen.

Aina ovet auki

”Lapsuudenkotiini olivat kaikki tervetulleita. Ehkä siksi minustakin tuli niin avoin. Meillä on esimerkiksi käynyt vuosia kahvilla kaksi Jehovan todistajaa, vaikka vanhempani eivät ole uskovaisia.

Kavereiden kanssa olimme aina meillä. Kun nyt käyn kotona, tapaamme ystävieni kanssa yhä vanhemmillani ja syömme äidin sämpylöitä. Olisi kiva asua isommin, jotta meillekin mahtuisi enemmän vieraita.

Olin lapsena tosi ylpeä meidän kodista. Se oli tyylikäs ja kiva. Taloudelliseen tilanteeseemme nähden koti oli tosi hieno. Kun taloa rakennettiin, materiaaleja revittiin sieltä, mistä halvalla sai. Meillä oli aina siistiä. Ihmettelen, miten äiti sen teki. Hän oli meidän kanssamme kotona ja täysin omistautunut meille.

Omassa kodissani tavarat eivät ole niin paikoillaan. Kämppä on eteisestä lähtien täynnä leluja. Mutta järjestelen ja pyyhin kyllä pölyjä aina ohi mennessäni. Ehkä se tulee alitajunnasta.

Kun olin ala-asteella, äiti meni Electroluxin tehtaalle töihin. Ikävöin äitiä, kun hän oli iltavuorossa. Muistan myös pelänneeni menettäväni hänet. Parasta oli, kun äidillä oli aamuvuoro ja hän oli kotona, kun pääsin koulusta. Tyttärenikään eivät tykkää yhtään siitä, kun olen iltatöissä. Heillä ei ole mitään hätää isänsä kanssa, mutta ymmärrän, miltä tuntuu, kun kuviosta puuttuu yksi palikka.

Lapsuudessani leivän tuominen pöytään oli enemmän isien vastuulla. Isä teki töitä metalliteollisuudessa. Hän oli paljon pois ja sai arjesta parhaat palat. Hän oli se, joka kertoi hyviä juttuja, leikitti ja vei minua vaatekaupoille. Jaamme kotihommat Kallen kanssa tasaisemmin.

Meillä sisaruksilla on isot ikäerot, mutta läheiset välit. Veljeni on 51, sisko 41, toinen pikkusisko 25. Kun synnyin, veli meni kouluun. En oikein edes muista häntä lapsuudesta. Näin läheltä ensimmäiset dokausreissut ja sen, miten postinkantaja toi hänet kotiin. Kun abikeväänä päätin ostaa nakkikioskin, eivätkä vanhemmat taanneet pankkilainaa, veli takasi sen.

Tapaan erityisesti vanhempaa siskoistani, sillä meillä on melko samanikäiset lapset. Nuorin sisko asuikin meillä hetken, kun hän opiskeli Helsingissä.

Sisarukseni kertovat asioistaan vanhemmilleni minua enemmän. Äiti pahoitti mielensä luettuaan lehdestä, että osallistun Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Voisin kertoa kuulumisistani enemmänkin. Äiti hoitaa paljon lapsia, ja puhumme kyllä usein puhelimessa.”

”En ole koskaan osannut hävetä”

”Lähdin kotoa ensimmäisen kerran, kun täytin 18. Muutin takaisin pari kertaa, aina kun rahat loppuivat ja kämppä oli liian sekainen. Parikymppisenä tein sekalaisia hommia: opiskelin kaupallista alaa, valmensin voimistelijoita ja olin töissä kioskeilla ja baareissa.

Uutisankkurin työstä olin haaveillut jo murrosiässä, kun katsoin telkkarista Pirjo Nuotiota. 1990-luvun lopulla aloin soitella lehtiin ja kysyä, että voitteko ostaa multa juttuja. Aika hiljaista oli. Kirjoitin pari juttua näytteeksi. Olin ymmälläni, kun Fitness-lehti osti ne. Siitä voimaantuneena hain Satakunnan Kansaan kesätöihin, mutten päässyt. Olin juuri lähdössä kaverin häihin ja silitin porukoilla mekkoa. Sitten lehdestä soitettiin, että nyt on elämäsi tilaisuus, tunnin päästä alkavat maastoautojen off road -kisat. Siihen jäi hääkolttu.

Oli tosi suuri asia nähdä oma nimi lehdessä. En nukkunut, kun odotin, että lehti tippuu laatikkoon.

Äänessä olemisen tarpeeni sai mut hakemaan töihin paikallisradioon. Vaikka printtasin hakemuksen räikeälle paperille, en päässyt edes haastatteluun. Koin suurta tuskaa. Aloin stalkata päätoimittajaa. Pysäytin hänet kaduilla ja sanoin, että teille on varmaan sattunut virhe, kun ette palkanneet minua. Pääsin harjoittelijaksi.

”Tunkekaa excelit hanuriinne.”

Jos jotain haluaa tosi paljon, ei ole mitään syytä jättää yrittämättä ainakaan häpeän takia. En ole koskaan osannut hävetä, vaan mennyt suoraan kohti haasteita.

Työ on ollut minulle aina intohimo. Olen halunnut olla nopein ja tehokkain, aina tavoitettavissa. En koskaan ajatellut voivani uupua. Eräässä aiemmassa työpaikassa jouduin kohtaamaan rajani. Tein töitä yölläkin, en saanut nukuttua ja syötyä. Kaikki ahdisti. Kierre katkesi vasta työpaikkaa vaihtamalla.

Vuonna 2006 halusin kiihkeästi urheilutoimittajasta uutisankkuriksi. Halusin tehdä kaiken oikein. Pukeuduin jakkupukuihin ja leikkasin polkkatukan, kun olin niin uutisankkuria. Pikku hiljaa itseluottamusta tuli ja kilometrit opettivat, että uskottavuus syntyy osaamisesta. Vaikka epäilen usein sitä, olenko hyvä äiti tai hyvä ystävä, työ on ainut asia, jossa mulla on nyt 110-prosenttinen itseluottamus.”

Kirsi ohjaa yhä vähintään kaksi jumppatuntia viikossa. Kuvassa Kirsi jumppaohjaajana Porissa 90-luvun puolivälissä. Kuva: Kirsin kotialbumi.
Kirsi ohjaa yhä vähintään kaksi jumppatuntia viikossa. Kuvassa Kirsi jumppaohjaajana Porissa 90-luvun puolivälissä. Kuva: Kirsin kotialbumi.

Urahypystä tuli pettymys

”Olen huono puhumaan, kun asiat ovat oikeasti huonosti. Vuonna 2015 ne olivat. Olen aina pelännyt jämähtämistä, ja hain Hesariin töihin sometuottajaksi. Myöhemmin tehtäviini kuului myös hallintoa. Siitä ei tullut mitään, eivätkä tunnit riittäneet. Ajattelin, että tunkekaa siellä jossain tiliöintikeskuksessa excelit hanuriinne. En osannut enkä halunnut tehdä hommaa, johon minulla ei ollut tippaakaan intohimoa. Tuskastani tuskin tiesi kukaan.

Eräänä päivänä mietin, että mitä jos en avaakaan konetta? Räknäilin, että pahinta, mitä voisi tapahtua olisi se, ettei minulla olisi töitä ja saisin epäonnistujan leiman. Olin kuitenkin niin loppu, ettei luovuttaminen hirveästi pelottanut. Epäonnistumisesta ei voi olla ylpeä, mutta olen tyytyväinen, että lähdin puolen vuoden jälkeen ennen kuin ehdin aiheuttaa katastrofia.

Aloitimme juuri Nina Rahkolan kanssa yhteisen talk show’n. Studiossa puhutaan mielenterveydestä, rakkaudesta ja menestyksestä. Idea tuli puhelinmaratoneistamme. Puhumme niin paljon, etteivät ihmiset usko sitä. Soittelemme, kun olen vienyt Patrician tarhaan, Stella on lähtenyt kouluun ja Kalle töihin. Meikkaan kylppärissä, ja puhelin on kaiuttimella. Saatamme puhua vaikka päihteistä kolme tuntia.”

Työkavereista pariskunnaksi

”En ole koskaan elänyt kunnon sinkkuelämää, vaan olen aina seurustellut. Siitä psykologi voisi löytää jotain riippuvuustarinaa. Minulla oli vuoden, pari kestäneitä suhteita lukion ekalta asti, mutta kyllästyin nopeasti.

Kiinnostuin heti, kun näin Kallen urheiluristeilyllä. Vuonna 2001 olimme urheilutoimittajina samassa tuotantoyhtiössä. Aloin etsiytyä samoihin lounaspöytiin. Pyysin Kallea ulos, mutta hän ei lähtenyt, koska oli menossa pelaamaan biljardia. Ei sitten, ajattelin. Sitten hän soitti. Olemme olleet 17 vuotta yhdessä.

Monet kysyvät, miten olemme vielä yhdessä. Haluamme olla. Elämä ilman toista olisi huonompaa kuin toisen kanssa. Sitä se rakkaus varmaan yksinkertaisimmillaan on. Arvomme ovat samanlaiset, mutta luonteeltamme olemme tosi erilaisia. Kalle on harkitsevainen, minä spontaani. Minä pyrin esille, hän ei. Jos pitää vaikka kirjoittaa jokin asiakirja, Kalle saattaa hioa sitä ikuisuuksiin. Mutta jonkun pitää painaa enteriä. Minä painaisin enteriä koko ajan ja lähettäisin keskeneräisiä asiakirjoja maailmalle. Olemme kliseinen ’vastakohdat täydentävät toisiaan’ -pari.

Kun lapset olivat pienempiä, meillä oli ajanjakso, jolloin en ehtinyt tarpeeksi kuulla hänen mielipiteitään. Se oli tosi ahdistavaa. Olen hyvin työorientoitunut, ja minun pitää saada puhua työstäni. Kalle ymmärtää sen. Käytän jokaisen idean hänen kauttaan, sillä haluan kuulla, mitä hän niistä ajattelee.

En kaipaa #datenighteja enkä ahdistu, jos emme pääse kahdestaan johonkin. Ehdimme jutella arjessa, enkä koe, että jäisin mistään paitsi. On hienoa, jos pääsemme kahdestaan reissuun tai syömään, mutta ei se ole tärkeintä. Olennaisempaa on, että voin soittaa hänelle ideoistani vaikka kymmenen kertaa päivässä.”

Kirsi Alm ja Kalle Siira menivät naimisiin Porissa vuonna 2006. Kuva: Kirsin kotialbumi.
Kirsi Alm ja Kalle Siira menivät naimisiin Porissa vuonna 2006. Kuva: Kirsin kotialbumi.

Avoimesti kohti maailmaa

”Olen henkisesti tavallaan yhtä omistautunut lapsilleni kuin äitini. En kaipaa irtiottoja heistä. He ovat meidän elämäämme, ja haluan hoitaa heidät hyvin. Lapsille on tosi tärkeää, että olen mukana esimerkiksi koulujen myyjäisissä. Vien myyntipöytään jotain, mutta herkut on ehkä haettu alakerran karkkikaupasta. On kiva, jos koti on siisti ja auto pesty, mutta ne eivät ole ykkösprioriteetteja. Jos ainoa mahdollisuus mennä salille on perheen vapaailtana, jätän menemättä.

Tuotin ruokaohjelmaa vielä päivää ennen kuin esikoiseni syntyi. Aamu-uutisia tein kerran viikossa, kun Stella oli nelisen kuukautta. Olin freelancer ja pelkäsin, että minut unohdetaan. En voinut kuvitella, miten valtavasti vihaa se herättää. Ihmiset kirjoittivat minulle, että miksi hylkään lapsen. On näköjään ok, jos äiti lähtee tyttöjen kanssa baariin, mutta viideksi tunniksi ei saa mennä töihin.

Haluan opettaa tyttärilleni, etteivät he pelkäisi maailmaa, vaan kohtaisivat sen avoimesti. Toivon, että he kuuntelisivat enemmän itseään kuin muita, kuten minäkin olen aina tehnyt.”

Kirsi Alm-Siira

44-vuotias MTV3:n toimittaja ja uutisankkuri. Syntynyt Satakunnan Noormarkussa 2.9.1974. Koulutukseltaan tradenomi. Ohjannut vuosikausia sivutyönään jumppia.

Asuu Helsingin Punavuoressa aviomiehensä, yrittäjä Kalle Siiran ja tyttäriensä Stellan, 10, ja Patrician, 6, kanssa.

Juontaa MTV3:n Studio-talkshow’ta yhdessä Nina Rahkolan kanssa.

Arto

Hei Kirsi! Täytyy sanoa etten ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kuin juuri kävi lukiessani tämän sinun plogin! Voi ihanaa, että olet olet osannut noin tiivistetysti kirjoittaa hauskasti elämästäsi! Kyllä olis Finlandia-palkinnon arvoinen! Tämmöstä piirtelee Lapista ex Stadilainen eläkeläinen. Oon aina tykännyt katsoa uutiset missä olet juontajana ja etenkin olen pitänyt luonnollisesta hymystäsi ja huumorintajustasi tilannekomiikassa ja voi sitä hienoa hersyvää vapautunutta nauruasi -- laitahan tavaramerkiksesi - aina silloin tällöin muulloinkin, kun "pingviinejä" ei näy! Mulla on tapana antaa kutsumanimiä joillekin tykkäämistä ihmisistä joko tv:n tms. kautta niin olen "ristinyt" sinut Kirsi - aina kun oot uutisia lukemassa ja näen sut niin nimesi pitkän intiaanien nimistöjen mukaan on "Milles tänään naurettaisiin"! Hyvää jatkoa toivottaen Arto Ilmari!

päällepäsmärit

Mielenterveys, rakkaus, menestys.... artikkeli ei kuulosta kovin mairittelevalta. Menestyä toisen mielenterveyden kustannuksella ? Kiusata muita, häiriköidä toisten koulunkäyntiä. 'Kuuntele vain itseäsi'. Minä, minä, minä... hermostua jos joku tekee töissä eri tavalla. sen kyllä huomaa ruudussa. Juontaparista puhumattakaan. Mikä 'roolimalli' lapsille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla