ET

Kirjailija Kaari Utrio, 77, päätti lopettaa kirjoittamisen, ennen kuin taito alkaa hiipua. Julkinen keskustelu eläkeläisistä on saanut menestyskirjailijan tuntemaan itsensä taakaksi ja kustannuseräksi.

Kun Kaari Utrio meni kouluun, hän ei tahtonut millään oppia edes lukemisen alkeita. Opettajat sanoivat, että ensimmäisen luokan kevätlukukaudella Kaari siirretään apukouluun.

Se oli tytölle ja vanhemmille – Tammen toimitusjohtajalle Untamo Utriolle ja toimittaja Meri Utriolle – järkytys.

Joululomalla 1949 selvisi ongelman syy.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Asuimme Hakaniemessä ja katselimme ikkunasta, kuinka hiekkajaalat purkivat lastiaan rannassa. Veljeni kertoivat, mitä kaikkea rannassa tapahtui. Silloin ymmärsin, että minä en näe sitä mitä he näkevät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Opettaja oli siirtämässä Kaaria apukouluun.

Kaari oli likinäköinen. Hän ei ollut nähnyt koulussa lainkaan taululle eikä juuri kirjojen sivujakaan. Kun tyttö sai paksut ja painavat –5:n silmälasit. hän oppi heti joululomalla lukemaan.

Kun Kaari itse valitsee elämänsä käännekohdat, tämä on niistä ensimmäinen. Tai oikeastaan käännekohta on lukutaidosta seurannut asia.

– Ensimmäinen lukemani kirja määräsi elämäni suunnan.

Kotona oli tuhansia kirjoja. Kaari katseli niitä ja pohti, mihin tarttua. Silmän korkeudella oli suloisen pienikokoinen mutta paksu Jokamiehen maailmanhistoria.

Ensimmäinen lukemani kirja määräsi elämäni suunnan.

Hän avasi sen. Ensimmäisellä sivulla kerrottiin Niilistä. Ekaluokkalainen upposi kevääksi kirjan 1 400 sivulle, jotka kertoivat historiallisten ihmisten tarinoita.

– Kun olin ensimmäisen kirjani lukenut, oivalsin, että elämäni tulee jotenkin kulumaan historian parissa.

Kaari ahmi historiallisia romaaneja, ja murrosikäisenä hän tiesi haluavansa keskiajan tutkijaksi.

– Oli niin ällistyttävää lukea siitä ajasta. Keski-ajalla esimerkiksi aina asetettiin suvun etu oman edun edelle. Kuitenkin keskiajan ihmisillä ja meillä on samat tunteet ja pyrkimykset elämässä. Olemme niin erilaisia ja niin samanlaisia.

Yliopistossa Kaarista tuli historianopiskelijoiden outolintu. Hän piti keskiajan lisäksi arjen historiasta, joita molempia muut ylenkatsoivat.

– Olin naureskelun kohde. Minusta opetus oli ihan pielessä. Että ei voi olla niin, että tutkitaan vain yläluokan historiaa!

Minäkö kirjailija?

Seuraava käännekohta Kaarin elämässä osui vuosiin 1968–1973. Silloin hän kehittyi kirjailijaksi.

Ensimmäinen aviomies oli sotilas, ja nuori äiti Kaari asui erämaavaruskunnassa. Sieltä oli pitkä matka arkistoihin. Kaari halusi ansaita rahaa, joten hän keksi kirjoittaa romaanin.

Kaari sijoitti Kartanonherra ja kaunis Kirstin -romaanin keskiaikaan, ja siitä tuli bestseller. Hän tajusi heti menestyksen salaisuuden: kirjassa oli vetävä juoni ja neuvokas, samaistuttava nainen.

Tajusin heti menestyksen salaisuudet.

– Minulla ei ollut kirjailijaksi mitään kutsumusta. Se oli ansaintatyötä, ja sain kirjan avulla pyykkikoneen. Kun kirja menestyi hyvin, kirjoitin niitä lisää. Ajattelin, että kohta muutamme Helsinkiin ja alan tehdä väitöskirjaa.

Vuonna 1972 ilmestynyt viides romaani Pirita, Karjalan tytär kertoi Novgorodista ja vaati myös venäjänkielisen arkeologisen tekstin tutkimusta. Kirja sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.

– Kun istuin palkintojenjakotilaisuuden jälkeen raitiovaunussa, ymmärsin yhtäkkiä, että minähän olen kirjailija. Tämä on minun duunini. Ryhdyin kirjoittamaan tosissani.

Mieskriitikot pilkkasivat, mutta itseluottamus ei horjunut.

Kaarin palkitseminen kohahdutti kirjallisuuspiirejä.

– Olin naisviihteen tekijä, nuori nainen, joka kirjoitti naisista naisille. Olin kirjallisen kastin alinta luokkaa.

Mieskriitikot pilkkasivat, mutta se ei horjuttanut Kaarin itseluottamusta. Perhetaustansa vuoksi hän kulki kirjailijamaailmassa kuin kotonaan.

– Kun minua potkittiin, potkaisin takaisin. Kun näin kritiikistä, ettei kirjaa ollut edes luettu, vastasin kritiikkiin ja lehdet julkaisivat vastineitani mielellään. Minua ei nitistetty, eikä minulle jäänytkään kohtelustani mitään haavaa.

Kaari oli tuottelias ja julkaisi pitkään kirjan vuodessa. Hänellä oli rautainen aikataulu: tiivistä taustatutkimusta ja kirjoittamista kello 9–17. Jos innostus oli päällä, työt jatkuivat lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Mämmikourat maalle

Elämä mullistui kesällä 1975. Kaari oli eronnut ja muutti uuden miehensä, toimittaja-kirjailija Kai Linnilän kanssa Helsingin keskustasta maaseudun rauhaan Somerniemen kylälle Somerolle .

– Paljasjalkaisina kaupunkilaisina emme osanneet mitään ja tajusimme nopeasti, että olemme naapuriavun varassa. Naapurit opettivat ihan kaiken: kuinka leivinuuni lämmitetään ja mitä pitää tehdä, kun vesijohdot jäätyvät talvella. Kyläläiset nauroivat meille, mutta ei se meitä häirinnyt.

Emme osanneet mitään, kun muutimme maalle.

Kaari ja Kai auttoivat takaisin minkä pystyivät. Heillä oli kirjoituskone, joten heille sai tulla tekemään virallisia papereita.

Kun he perustivat saunarakennukseen pienen kustannusyhtiö Amanitan, se tarjosi töitä lähisuvun lisäksi monelle kyläläisellekin.

Kaari asuu edelleen Somerolla. Istumme talon vanhimmassa osassa, jonka pöydän ääressä Kaari polttaa tupakkaa. Hirsitalo on niin ilmava, että savu leijuu nopeasti tiehensä.

Sokkeloiseen, kirjahyllyjen täyttämään rakennukseen on tehty uusi siipi aikoja sitten. Siellä toimii Amanita ja julkaisee yhä arvokkaita kirjoja taiteesta ja Suomen historiasta.

Joka iltapäivä Kaari juo koko Amanitan viiden hengen väen kanssa kahvit, näin lämpimän aikaan pihalla.

– Ikinä en ole katunut, että muutimme tänne.

Päivystäväksi feministiksi

Eurooppalaisen naisen historiasta kertovan tietokirjan Eevan tyttärien ilmestyminen vuonna 1984 oli Kaarin elämän taitekohta. Kirjaa myytiin peräti 150 000 kappaletta ja lainattiin valtavasti.

– Statukseni muuttui kerralla. Se näkyi keskusteluissa kollegoiden kanssa, jopa ihmisten ilmeissä. En ollutkaan enää naisviihdekirjailija, vaikka jatkoinkin romaanien kirjoittamista. Ehkä muutos tapahtui omassa mielessänikin. Tunsin, että olen samanveroinen kuin muut.

Vihapostiakin tuli.

– Suomessa ei ollut aiemmin ilmestynyt tietoa siitä, mikä oli ollut naisen asema ruohonjuuritasolla historiassa. Ääriuskovaisilta tulivat rivoimmat viestit. Heitä ärsytti erityisesti kirjan kuvaus naisten seksielämästä ja sen kurissapitämisestä.

Naisten aseman parantaminen herätti vastarintaa.

Kaari yhdistää ärhäkät reaktiot naisten aseman kohentumiseen 1980-luvulla. Yliopistossa aloitettiin naistutkimus ja tuli naispappeuslaki, tasa-arvolaki ja sukunimilaki, joka salli naisten pitää avioliitossa oman sukunimensä. 1990-luvun alussa säädettiin kunnille ja valtiolle naiskiintiöt.

Kaikki tämä herätti valtavasti vastarintaa.

Eevan tyttäret muutti myös Kaarin mielenkiinnon kohteita.

– Rupesin aina ja kaikissa asioissa kiinnittämään huomiota naisten asemaan. Aiemmin en ollut huomannut, jos oli vain eturauhasia kertomassa asioista televisioruudussa.

Kaarista tuli valtakunnan päivystävä feministi, jolle media alkoi soitella. Silloin feminismi oli uutta. Nyt tilanne on aivan toinen.

– Vaikka asiat eivät aina etene, naisen asemasta pidetään meteliä koko ajan. Vielä 1980- ja 1990-luvulla ei olisi voinut tällaista ajatellakaan. Naista ei pidetty oikeasti täysivaltaisena kansalaisena.

Suuren surun vuodet

24. elokuuta 2017 poliisi tuli ovelle ja kertoi Kaarille: Kai oli kuollut sydänkohtauksen Forssassa kadulla.

– Se oli sokki. Olin aina kuvitellut, että minä kuolen ennen Kaita. Kai oli niin elinvoimainen.

Surun syksy oli niin raskas, ettei Kaarilla ole siitä juuri muistikuvia. Hän on lukenut päiväkirjastaan, mitä tapahtui ja mitä hän ajatteli.

Olin aina kuvitellut, että minä kuolen ensin.

Kaari söi mielialalääkkeitä ja raahusti eteenpäin kuin sumussa. Hän pakottautui tekemään aamujumppansa ja päivittäisen metsäkävelynsä.

Kai oli aina hoitanut keittiön, ja nyt kustantamossa työskentelevät ystävät toivat hänelle ruokaa. Kaari teki itselleen ruokailuaikataulun ja söi, vaikka mikään ei maistunut.

– Minulla oli pitkiä aikoja, jolloin minulla ei ollut mitään muuta lohtua kuin seuraava savuke. Olin kiitollinen siitä, että poltin.

Ystävät hakivat hänet elokuviin, kahvikutsuille ja neulepiiriin. Kaaria ei olisi huvittanut, mutta hän ei kehdannut olla menemättä, kun kotoa tultiin hakemaan. Hän istui tapaamisissa sanomatta juuri mitään.

– Ihana kun on tuollaisia ystäviä, jotka pitävät pystyssä ja jotka eivät pelkää toisen surua.

Kirjoittamisen loppu

Runsas vuosi Kain kuoleman jälkeen Kaarin olo alkoi kohentua. Mieli oli tottunut tilanteeseen.

– Enää ei tarvitse ponnistella, etteivät lapsenlapset huomaisi, kuinka pohjattoman onneton olen. Iloitsen vilpittömästi ajasta heidän kanssaan, luonnosta, ystävistä ja kirjallisuudesta.

Kaari oli lopettanut kirjoittamisen jo ennen Kain kuolemaa, vaikka ei ollut asiasta huudellut. Viimeiset romaaninsa hän oli sijoittanut 1830-luvulle samppanjanhuuruisiin helsinkiläiskutsuihin. Niitä oli mukava ja kepeä kirjoittaa. Silti hän lopetti, ja on pitänyt päätöksestä kiinni.

– En halunnut hiipua. On parempi lopettaa silloin, kun on vielä hyvä, kuin lähteä alamäkeen, Kaari sanoo.

– Enkä olisi Kain kuoleman jälkeen pystynytkään kirjoittamaan hauskoja kirjoja.

Taakaksi ja rasitteeksi

Kaari tietää olleensa monella tapaa arvokas Suomelle ja suomalaisille.

– Olen onnellinen siitä, että olen saanut tehtyä jotakin naisten hyväksi. Se on ollut tärkein elämäntyöni. Olen iloinen siitä, että eduskunnassa on nyt lähes puolet naisia. Onhan se uskomatonta!

Silti Kaari on alkanut tuntea itsensä yhteiskunnalliseksi rasitteeksi. Julkisessa keskustelussa vanhuksista puhutaan menoeränä ja ongelmana.

– Koen itseni taakaksi. Tuntuu, että en ole hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Että olen osa kestävyysvajetta. Uskon, että moni tuntee samoin.

Kaarin mielestä keskustelussa unohdetaan, että hänen lapsuutensa raastavan köyhä Suomi on noussut nykyiseen vaurauteen Kaarin sukupolven työllä.

– Sotaveteraanit saivat sentään kunnian siitä, että he puolustivat Suomea. Voisihan sitä joskus kiittää meitäkin, eikä vain kutsua taakaksi.

Tuntuu, että olen vain osa kestävyysvajetta.

Toki Kaari ymmärtää, että iso vanhusväestö tulee yhteiskunnalle kalliiksi.

– Pitäähän siitä puhua, mutta voisi miettiä puheen sävyä.

Hän tietää senkin, että hänen ja hänen lastensa sukupolvet ovat hyvinkin voineet elää ihmiskunnan parasta aikaa. Ne ovat myös käyttäneet luonnonvaroja paljon yli oman osansa.

– Ei meidän nuoruudessamme ymmärretty resurssien rajallisuutta. Koko yhteiskunnan olemus perustui sille, että pitää saada enemmän tavaraa ja parempi elintaso.

Kaari on lopettanut lentämisen. Hän haluaa myös opettaa lapsenlapsilleen selviämisen perustaitoja, kuten nuotiontekoa. Osaavat sitten, jos tuntemamme sivilisaatio romahtaa.

Rintakehässä kaihertaa uusi tunne, pelko omasta tulevaisuudesta.

– Joudunko toisten taakaksi? Kauanko voin asua omassa kodissani, joka on täynnä portaita? Olen täysin terve, mutta entä jos saan aivoverenvuodon huomenna?

Kaari toivoo, että kuolisi suorilta jaloilta sydänkohtaukseen kuten Kai.

– Minä poltan tupakkaa, joten voi hyvin olla, että se onnistuu.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

Kaari Utrio

  • Syntynyt 1942 Helsingissä. Asuu Somerolla.
  • Eläkkeellä oleva kirjailija.
  • Kolme lasta ja kuusi lastenlasta.
  • Harrastaa lukemista, kuntoilua ja neulomista.
Vierailija

Tuosta kuolinpilleriasiasta sen verran, että se on mielestäni ymmärretty väärin. Oma äitini teki uransa hoitoalalla ja jo 70-luvun lopussa käytiin samaa keskustelua vanhusten huonosta hoidosta kuin nyt. Mikään ei ole muuttunut, ja jokaisella meistä on todellinen syy pelätä vanhana muiden armoille joutumista. En itse kannata "kuolinpillereitä" koska niiden valintaan voitaisiin painostaa ihmisiä, mutta ymmärrän ajatuksen idean taustalla: vapauden valita oma kohtalonsa loppuun asti, jäämättä muiden armoille. Kuten Kaari, toivon tippuvani aikanaan suorilta jaloilta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Muistan, kun Utrio kirjoitti kuolinpillereistä yli 70-vuotisille ja silloin vielä elossa ollut vanha äitini loukkaantui sydänjuuria myöten.

Nyt Utrio huomaa, että ei se niin helppoa ole omaa elämäänsä lopettaa.


'

Ihmettelin samaa.

Miksi asiaa ei kysytty tässä haastattelussa? Asiasta nousi valtava kohu aikoinaan ja Utrion asenne hämmästytti monia iäkkäitä. Kovin helpolla päästitte haastateltavanne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla