Vaikka ryppyihin ja vartalon muutoksiin tottuminen vie aikaa, iän myötä suhde omaan ulkonäköön muuttuu lempeämmäksi. Näin kertovat Leena, Irma, Kyllikki, Anne ja Elsa.

Leena, 74

”Kauneinta minussa ovat rypyt. Parempi rypyt poskessa kuin pään sisällä. Ne kertovat elämänkokemuksesta.”

Valkokankaalla puhuu harmaa- ja kiharahiuksinen Hilkka, 87.

”Minulla on tämä tappurapää. Ei ole pää niinku muilla naisilla. Miten se on minulle viskattu tämmönen pää?”

Elokuvan Karvan verran päähenkilö Hilkka on nuoresta alkaen inhonnut itsepäistä tukkaansa. Dokumentissa hänelle hankitaan peruukki kokeiltavaksi.

Toimittaja Anne Välinoron, 57, ensimmäinen elokuva on rosoinen ja kotikutoinen mutta sympaattinen kuvaus hänen äidistään. Käy selväksi, että ulkonäköpohdinnat eivät lopu iän myötä.

Runsaan kymmenen hengen joukko savonlinnalaisia katselee dokumenttia Linnalan seniorikeskuksen tuvassa.

Tositarinan aihe, ikääntyvien naisten suhde ulkonäköön, on heille tietenkin tuttu, sillä yhtä vaille kaikki omaishoitajien virkistysiltapäivään saapuneista ovat iäkkäitä naisia.

Näytöksen jälkeen keskustelu poukkoilee, ja ulkonäöstäkin puhutaan.

Yksi katselijoista kertoo ilmoittaneensa tyttärilleen, että hänen säärikarvansa on sitten ajeltava loppuun asti, olipa hän missä kunnossa tahansa.

Sekin huomataan, että joukon huolitelluin on tänään harvinaislaatuisesti yhdistänyt sinisen paidan mustiin sukkahousuihin.

– Juu, hutiloiden lähdin kotoa, huoliteltu vastaa.

”60-luvulla käytimme mikrovaatteita.”

Hän on entinen yrittäjä Leena Keinänen, 74.

Hän seuraa muotia naistenlehdistä ja katselee eurooppalaisia muotinäytöksiä televisiosta. Muoti on aina kiinnostanut häntä.

– Nuoruudessani muotia olivat leveät hameet. 60-luvulla käytimme mikrovaatteita.

Leena ostaa muotitaiteilija Jukka Rintalan suunnittelemia vaatteita ja teettää juhla-asunsa savonlinnalaisella ateljeeompelijalla. Silti hän ei enää pukeudu ihan niin viimeisen päälle kuin nuorempana.

– Silloin sitä kävi vähän väliä peilillä. Oli nätti naama ja nutturakampaus. Olin siro ja sopusuhtainen, ja korkokenkä kävi jalkaan. Kaupungille lähtiessä piti olla hiukset kammattu ja naama kondiksessa, Leena kertoo ja nauraa.

– Nyt on sama, kunhan suihkussa käy.

Rento ote näkyy siinä, että äskettäin Leena lakkasi kulkemasta kaupungilla korkokengissä, kun ne eivät enää tuntuneet hyviltä. 

Aina hän ei malta pysyä päätöksessään: edellisenä sunnuntaina korkkarit olivat jälleen jalassa.

Uutta on sekin, että rypyt eivät enää harmita. Hän on alkanut jopa pitää niistä.

Elokuva Hilkasta, 87, innoitti naisia puhumaan kauneudesta ja ulkonäöstä. Kuva: Anne Välinoro
Elokuva Hilkasta, 87, innoitti naisia puhumaan kauneudesta ja ulkonäöstä. Kuva: Anne Välinoro

Turha sota ikää vastaan

Tutkija Hanna Varjakoski Turun yliopistosta kertoo, että vanhenemisen merkkien hyväksyminen voi olla vaikeampaa naisille, joiden minäkuvaan on liittynyt ulkoinen viehätysvoima.

Näin ovat jotkut tutkijat päätelleet, ja kuulostaahan se arkijärkisestikin oikealta.

Hanna Varjakoski tekee väitöskirjatutkimusta ikääntymisen kuvastoista mediassa.

Työ kertoo siitä, kuinka median viljelemään kauneuskäsitykseen ei sovi ruumiin vanheneminen.

”Vanhenemista ei nähdä biologisena prosessina vaan asiana, joka pitää hallita.”

– Vanhenemista ei niinkään nähdä biologisena prosessina, vaan asiana, jota voi ja pitää hallita. Vallitseva ajattelumalli on, että ikääntymistä vastaan tulisi taistella viimeiseen asti.

Tästä naisten taistelusta hyötyvät kosmetiikkavalmistajat, plastiikkakirurgit ja jumppasalit. Leena Keinänenkin käytti pitkään ryppyvoiteita. Ei käytä enää.

– Eivät ne auttaneet, Leena sanoo.

– Olen hyväksynyt, että olen sellainen kuin olen. En minä näitä asioita päivittäin vatuloi.

Hanna Varjakosken mukaan naiset muuttuvat vanhetessaan usein armollisemmiksi itseään ja kehoaan kohtaan. Keski-ikäiset käyvät yhä turhaa sotaansa ikääntymistä vastaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minäkö muka olin lihava

Toisinaan käy niin, että vanhetessaan alkaa pitää olemuksestaan enemmän kuin ennen.

Entinen R-kioskin myyjä Elsa Räisänen, 75, hyväksyi ulkonäkönsä jäädessään eläkkeelle. Aiemmat harmitukset tuntuvat hupaisilta.

– Nuorena omassa ulkonäössä ärsytti kaikki, kuten nenä ja pisamat. Olin silloin vähän kevytmielinen, Elsa sanoo.

Hän on pitänyt koko ikänsä eniten tukastaan. Jo lapsena hän kampaili sitä vähän väliä.

Tätä nykyä hän pyörittää hiuksia harjakihartimella tai piippaussaksilla päivittäin.

Paksu tukka on harmaantunut upeasti, mikä Elsan mielestä viestii kauniisti ikääntymisestä. Viime vuosina nuoretkin naiset ovat värjänneet hiuksiaan harmaiksi.

– Kampaajalla sanoin, että kerrankin minä olen muodissa.

Myös Rautakirjan entinen esimies Kyllikki Heljaste, 86, on aina pitänyt eniten vahvoista hiuksistaan.

Vanhemmiten kiintymys on vain lisääntynyt.

– Se johtuu siitä, että syöpähoitojen vuoksi minulla ei välillä ollut tukkaa karvan vertaa.

”Minua oli aina sanottu lihavaksi. Nyt huomaan valokuvista, että en ollut ollenkaan lihava.”

Kaikki haastatellut naiset sanovat samaa: kun tulee tarpeeksi ikää, terveys ja jaksaminen ajavat ohi ulkonäköhuolien.

Vanhetessa viisastuu, Kyllikki tiivistää. Iän myötä tulee myös ahaa-elämyksiä. Kyllikki oivalsi ihan turhaan surreensa painoaan.

– Minua oli aina sanottu lihavaksi. Itsekin tykkäsin, että olisin voinut olla hoikempi. Nyt kun katson vanhoja valokuvia, huomaan, että en ollut ollenkaan lihava.

Kyllikki on ikänsä liikkunut ahkerasti, osin pudottaakseen painoaan, mutta ennen kaikkea hyvän mielen vuoksi. Nuorena hän tanhusi, nyt hän voimistelee ja kävelee.

Vaikka kuinka hyväksyisi sen, miltä näyttää, hampaankoloon tuntuu silti aina jäävän jotain pientä.

Kyllikkiä harmittaa, että toinen puoli hänen kasvoistaan on toista ryppyisempi. Elsa ja Leena eivät pidä iän tuomista kiloista. Niitä kertyy säästeliäästä syömisestä huolimatta.

Elsa, 75

”Parasta minussa on tukka, on ollut lapsesta alkaen. Juuri eilen minulta kysyttiin, missä käyn kampaajalla.”

Naiskuvat monipuolistuvat

Tutkimusten mukaan vanhenevat miehet eivät koe ulkonäköpaineita samassa määrin kuin naiset.

Miesten ikääntymistä on kuitenkin tutkittu paljon vähemmän. Tähänkään juttuun ei ole haastateltu miehiä.

– Kulttuurisesti ikääntyminen ymmärretään pitkälti naisten murheena, ja usein ajatellaan, että naiset jollain tavoin menettäisivät naiseuttaan ikääntyessään. Vanhemmilla miehillä suhde ruumiiseen jäsentyy toiminnallisuuden kautta. He tarkkailevat sitä, mihin ruumis pystyy, eivät niinkään sitä, miltä se näyttää, Hanna Varjakoski sanoo.

Aika on muuttunut armottomammaksi naisten ulkonäköä kohtaan.

– Aiemmat naissukupolvet tekivät usein raskasta ruumiillista työtä, jolloin myös naisen kehoon liittyvät kulttuuriset odotukset ja vaatimukset olivat ehkä hieman erilaisia kuin tänä päivänä.

”Vanhalta näyttämisen uhka ulotetaan aina vain nuorempiin naisiin.”

Kaupungistumisen myötä kulutuskulttuuri ja ulkonäön merkitys korostuivat.

Murros tapahtui 1950- ja 70-lukujen välillä. Toki naisvartalot ovat aina olleet suurennuslasin alla, mutta eivät samanlaisessa mikroskooppisessa vahdinnassa kuin nyt.

– Vanhenemisen ja ”vanhalta” näyttämisen uhka ulotetaan aina vain nuorempiin naisiin, ja naisia kannustetaan yhä enemmän kontrolloimaan ja muokkaamaan kehoaan.

Toisaalta suurten, aiempaa varakkaampien ikäluokkien tultua eläkeikään naiseuden kuvasto julkisuudessa on tullut monipuolisemmaksi.

On ehkä jo helpompi sanoa, että pitäkää ryppyvoiteenne!

Ihmeellisen ihanat kädet

Muiden sanomiset vaikuttavat paljon siihen, miten itse kukin ulkonäkönsä kokee, iästä riippumatta.

Seurakunnan entinen lähetyssihteeri Irma Honkanen, 67, pitää erityisesti käsistään. Pitkien sormien kynnet on lakattu hennon vaaleanpunaisiksi.

– Silloin tällöin muut sanovat, että käteni ovat kauniit. Niitä alettiin kehua, kun ikäännyin. Ilmeisesti ikä ei niin näy käsissäni. Olen tästä hämilläni, sillä itse kyllä näen niissä vanhenemisen merkkejä.

Irman suhde käsiin syveni kivuliaan sairauden myötä. Kun kipu hellitti, kädet tuntuivat ihanilta.

Kehuminen on Irmasta ystävällistä.

– Olen yrittänyt opetella antamaan palautetta aina kun näen jotain kaunista.

Dokumentin Hilkkakin on tätä nykyä itsessään tyytyväisin hiuksiinsa, joita aiemmin inhosi.  Vanhemmiten paksusta tukasta on tullut myös paljon kehuja. Näin arvelee tytär, ohjaaja Anne Välinoro.

Hilkan vihasuhde tukkaan on muuttunut viha-rakkaussuhteeksi.

– Äidillä on tapana sanoa, että jos tietäisitte, minkä työn olen tämän tukan kanssa tehnyt, ette kutsuisi sitä kaunistukseksi, Anne kertoo.

Hilkka on käynyt vähän väliä kampaajalla, suoristellut ja kammannut hiuksiaan. Usein hän on pitänyt huivia, etteivät kurittomat kutrit näy.

Elokuvassa ne ovat iloisesti esillä, ja karjalainen Hilkka vääntää hymyssä suin vitsiä karvoiksi kutsumastaan tukasta.

Hilkalla on muistisairaus, ja Anne arvelee, että mielen haurastuessa ulkoinen olemus tulee tärkeämmäksi. Äiti on tyytymätön vaatekaappinsa sisältöön ja tahtoisi päälleen jotain uutta. Hän suree, ettei voi jalkavaivojensa vuoksi enää käyttää korkokenkiä.

Itsessään Anne pitää eniten sileästä ihostaan. Ja kokonaisuudesta.

– Enää en häpeä itsessäni mitään. Näytän elokuvassakin sekä äitini että itseni alastomana, Anne sanoo.

Kyllikki, 87: ”Syöpähoitojen vuoksi minulla ei välillä ollut tukkaa karvan vertaa. Nyt tuntuu hyvältä, kun on oma tukka. Se on ollut aina vahva ja kihara.”
Kyllikki, 87: ”Syöpähoitojen vuoksi minulla ei välillä ollut tukkaa karvan vertaa. Nyt tuntuu hyvältä, kun on oma tukka. Se on ollut aina vahva ja kihara.”

Ruumis ja sielu käsi kädessä

Ulkopuolinen katse on itsetunnolle tärkeä, mutta monet ikääntyvä naiset huomaavat, että katseet pyyhkäisevät heidän ohitseen.

He kokevat muuttuvansa näkymättömiksi. Muutos voi olla aiempaan verrattuna suuri.

– Äärimmillään se voi johtaa siihen, että käy ulkona vain pimeällä, Hanna Varjakoski kertoo viitaten surulliseen tarinaan tutkimusaineistossaan.

Irma Honkaselle on käynyt päinvastoin.

Hän tunsi itsensä näkymättömäksi nuorempana. Hän oli neljästä lapsesta toiseksi vanhin, tyttäristä keskimmäinen ja vielä luonteeltaan sivustaseuraaja.

– Töissä oli pakko olla esillä. Jopa eläkkeellä olin hetken huomion kohteena, kun olin mukana runopiirissä. Nyt yritän vetäytyä taas takariviin.

Omakin katse voi olla armoton. Usein vanheneva ihminen kertoo hätkähtävänsä peilikuvaansa: mitä, noin vanhaltako näytän, vaikka koen olevani kolmikymppinen!

Hanna Varjakosken mielestä tämä kertoo, kuinka kielteinen kaiku vanhuudella on nyky-yhteiskunnassa.

– Ihmiset pyrkivät viimeiseen asti välttämään sitä, että heidät leimattaisiin vanhoiksi. Vaikka ulkoisesti näyttäisi vanhalta, vanheneminen pyritään kiertämään sanomalla, että sisäisesti olen yhä nuori. Ikään kuin ruumis ja sisäisen minuus olisivat toisistaan irrallaan.

Irman ruumis ja minä käyvät käsi kädessä. Peili ei säikäytä.

– Näyn siellä sen näköisenä kuin ajattelen olevanikin. Ainakin toistaiseksi.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

ET
Teksti
Kuvat
Milka Alanen