Kuva Jonna Öhrnberg
Kuva Jonna Öhrnberg

Ohjaaja Maarit Lalli pisti poikansa Henrikin kotiarestiin, ja sinä aikana he tekivät yhdessä Kohta 18 -elokuvan käsikirjoitusta. – Olemme joskus kiistelleet, kummalla meistä on ollut vaikeampi lapsuus. Oikein kilpailimme isiemme alkoholiongelmilla.

Joskus äidit luulevat olevansa ovelampia kuin ovatkaan. Elokuvaohjaaja Maarit Lallikin, 47, huomasi sen, kun hän päätti vähän järjestellä poikansa Henrik Mäki-Tanilan 18-vuotisjuhlia ja tilasi heille yhteisen matkan New Yorkiin. Hän juoni, että varaamalla lähdön heti synttäripäivää seuraavaksi aamuksi pojan saa pidettyä poissa pahoilta teiltä. Olihan tämä viime aikoina riekkunut vähän liiankin kanssa, mikä oli kiristänyt kodin tunnelmaa.

Henkalle oli tietysti miljoona kertaa tärkeämpää juhlia täysi-ikäisyyttä kavereidensa kanssa kuin vanheta kotona äidin seurassa. Joten synttäriyönä äiti jälleen valvoi ja jännitti, löytääkö poika ajoissa kotiin.

Aamulla Henkka herää pahantuuli­sena ja sulkeutuu huoneeseensa puhelimen kanssa. Hän ei uskalla kertoa, että passi on kadoksissa. Paitsi, ettei ole. Ovela äiti on yöllä korjannut sen varmaan talteen, mistä Henkalla ei ole mitään mielikuvaa. Sotku selviää ja kaksikko pääsee lentokentälle ja koneeseen. Matkakin on oikein onnistunut.

Kaljoittelua ja kurinpalautusta

Äidin ja pojan yhteisestä lomamatkasta on nyt yli neljä vuotta. Kun katsoo heitä juomassa vierekkäin iltateetä pojan lapsuudenkodin sohvalla Helsingin Suomenlinnassa, on vaikea uskoa, että muutama vuosi sitten näissä huoneissa riideltiin ja mökötettiin. Kun huolehtivan äidin menevä poika kasvoi murrosikäiseksi, yhteentörmäyksiä ei voinut välttää.

– Olen ihan normaali äiti, tosin tiukka. Jos pojalla on kivaa kavereidensa kanssa ja hän haluaa käydä paljon ulkona ja pistää vanhemmilleen vastaan, niin totta kai silloin otetaan yhteen, Maarit sanoo.

Jo alaikäisenä Henkka alkoi viihtyä kaupungilla kavereidensa kanssa. Viikonlopusta toiseen kellon lähestyessä kotiintuloaikaa äiti soitti poikansa kännykkään ensimmäisen kerran ja patisti tätä ottamaan suunnan kohti Kauppatoria ja Suomenlinnan lauttaa. Seuraavaksi äiti tarkisti, että nuorukainen oli selvinnyt lauttarannan odotuskoppiin. Kerran Maarit jopa soitti poliisille ja ­kysyi, voisivatko he hakea hänen alaikäisen lapsensa ravintolasta, mihin virkavalta totesi, ­etteivät resurssit ihan riitä siihen.

– Musta tuntui, että äiti puski liikaakin mun reviirille. Enhän mä yksin missään ryypännyt. Kaverit veti ihan samalla tavalla. Kyllä ne puhelut hävettivät ihan hemmetisti, Henkka sanoo nyt.

Kun Henkka täytti kahdeksantoista, Maarit päätti, että huolehtiminen saa loppua. Pojan on pärjättävä itse, sillä ­yhteiselosta ei tullut mitään, kun nuorimies joko juoksi yöjalassa tai toi tuttuja ja tuntemattomia jatkoille luokseen. Kun äidin mitta täyttyi, hän määräsi lukiolaisensa kolmen viikon kotiarestiin. Koulun jälkeen oli tultava suoraan kotiin, ja viikonloput poika sai luvan viettää perheen kanssa.

– Silloin sain itsekin aikaa olla Henkan kanssa kahden, mitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan, Maarit muistelee.

Hän myös houkutteli Henkan kirjoittamaan kanssaan kohtauksia nuorten elämästä. Kirjoituksista syntyi elokuva Kohta 18, joka kertoo täysi-ikäisyyden kynnyksellä haahuilevista nuorukaisista.

Osa tarinoista perustuu todellisiin ­tapahtumiin. Mukana on herkullisia dialogeja äidin ja pojan tosielämästä.

– Olemme joskus kiistelleet keittiön pöydän ääressä siitä, kummalla meistä on ollut vaikeampi lapsuus. Oikein kilpailimme isiemme alkoholiongelmilla. Mieheni kulki ohi ja kysyi, tajusimmeko miltä kuulostimme, mutta ei siinä ollut meistä mitään traagista. Tilanne oli ­minun ja pojan hetki, ei menneisyyden isien, Maarit kertoo.

Hänen ohjaamansa leffa pääsee poikkeuksellisen lähelle nuorten miesten elämää. Ei ihme, että elokuvateattereiden salit ovat täyttyneet ääneen räkättävistä teineistä ja onneksi aikuisistakin – kertoohan Kohta 18 paitsi nuorista myös isistä, äideistä ja vanhemmuudesta.

Yksin äitinä 

Henrikin saadessaan Maarit oli 25-vuotias. Nelilapsisen perheen esikoinen oli tottunut hoitamaan pienempiä siskojaan, ja oma lapsi tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Ja koska Maarit oli kasvanut naislauman keskellä, hänestä oli mahtavaa, että vauva oli poika.

– Siskojeni takia tunsin niin perin juurin tyttöjen elämän, että halusin itselleni vain poikia. Poikien ja miesten ajatusmaailma kiinnosti hirveästi.

Maarit työskenteli sisustustoimistossa ja haaveili taideopinnoista. Yhteiselo avomiehen ja lapsen isän kanssa ei kuitenkaan onnistunut.

– Henrikin isällä ei mennyt hyvin, ja olimme pari kertaa joutuneet pelottavaan tilanteeseen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin repäistä meidät siitä irti. Kun lähdin, minulla oli mukanani vain pinnasänky ja poika.

Maarit suri omasta ja lapsensa puolesta ja oli pahoillaan siitä, että oli rikkonut isän ja pojan välit.

– Tuntui pahalta jäädä lapsen kanssa kahden. Uskon, että moni nainen ajattelee yhteen mennessään ja lapsia saadessaan, että hän haluaa pitää perheen viimeiseen saakka – että kaikki menee hyvin.

– Itkin kaksi viikkoa putkeen, ja kun selvisin jälleen jotenkin arkeen, päätin, että saan surra vuoden ajan, eikä minun tarvitse silloin hymyillä eikä nauraa millekään jutuille, jos ei naurata.

Onneksi Maaritilla oli paljon ystäviä, jotka auttoivat. Henkka oli myös molempien sukujen ensimmäinen lapsenlapsi, joten paapojia riitti. Erityisesti Maaritin siskot ovat hoitaneet ja rakastaneet poikaa ja olleet muutenkin tukena.

– Olemme olleet hirvittävän onnekkaita, sain aina tarvitessani apua. Kaikki nämä ihmiset ovat edelleen Henkalle tärkeitä. Häntä on aina rakastettu.

– Joo. Ehkä vähän liikaakin välillä, Henkka toteaa sivusta.

Poikia, miehiä ja isiä

Kaksin elettyjen vuosien aikana Maaritista ja Henrikistä muotoutui tiivis parivaljakko. Molemmille oli kuitenkin selvää, että taloon tarvittaisiin mies. Maarit muistelee nauraen, miten poika oli eräänä aamuna tavalliseen tapaansa kömpinyt äitinsä sänkyyn ja alkanut patistaa tätä miehenmetsästykseen:

– Henkka potki minua hereille ja käski lähteä kadulle etsimään itselleni miestä. Loppujen lopuksi Maaritin ilo ja kiinnostus muuta maailmaa kohtaan palasi-vat ennen kuin erosta oli kulunut vuotta. Ihan ketä tahansa kaksilahkeista hän ei kuitenkaan halunnut tuoda kotiinsa Henkan nähtäväksi.

Samoin kuin Maaritin omalle äidille, myös hänelle itselleen oma lapsi oli ­kaikkein tärkein asia maailmassa, eikä ­kukaan olisi voinut tulla siihen väliin.

– Oli ihan selvää, että jos Henkka ei olisi hyväksynyt miestä tai mies Henkkaa, niin ei siinä olisi auttanut, vaikka olisin ollut kuinka rakastunut.

Henrik oli viisivuotias, kun kotiin muutti äidin uusi mies. Vaikka Henkka ei ole koskaan kutsunut isäpuoltaan isäksi, on tämä käytännössä ollut hänelle isä ja miehen malli. Eivätkä perheen miehet tähän loppuneet. Yhdeksän vuotta sitten taloon saatiin erityisesti Maaritin iloksi vielä yksi kaksilahkeinen, kun Henrikille syntyi pikkuveli. Henkasta oli hienoa ryhtyä isoveljeksi.

– Olin aina kaivannut kaivannut sisarusta ja seuraa. Isäpuolellani on aikaisemmasta suhteesta kaksi tytärtä, mutta he olivat meidän luona vain joka toinen viikonloppu. Hoidin veljeä paljon, ja se oli tosi kivaa, Henkka sanoo.

Henrikin biologinen isä kuoli muu­tama vuosi sitten. Henkka kertoo, että vaikka hän ehkä välillä kaipasikin isää, tuntui tämä kuitenkin enemmän sedältä, koska asuikin toisella paikkakunnalla.

Maaritin omassa lapsuudessa isä oli ollut lähinnä vieraileva hahmo. Äiti ja alkoholismista kärsinyt isä erosivat, palasivat yhteen ja erosivat taas uudestaan. Maarit kertookin kaivanneensa aina miestä perheessä. Ehkä siksi hän on tutkinut miehiä ja poikia elokuvissaankin.

Kun lapsi lähti, itku tuli

Menneistä erimielisyyksistään huolimatta Maarit ja Henkka näkevät toisissaan paljon yhteistä. Tai oikeastaan Henkka yrittää olla näkemättä yhtäläisyyksiä äitinsä kanssa, aivan kuten hänen ikäisensä kuuluukin.

– Olemme molemmat aika suoraselkäisiä ja luotettavia, Maarit kuvailee.

– Ja minä stressaan ja huolehdin turhista asioista niin kuin sinäkin, Henkka jatkaa. 

Leffayhteistyö heiltä sujui hienosti.

– Henkka on äärimmäisen luotettava, hän ei ole ikinä myöhässä. Oli ihmeellistä nähdä omassa pojassaan sekin puoli, miten hän pitää huolta ja hoitaa asiat.

Eikä Maarit voi olla kehumatta elokuvan muitakin nuoria miehiä.

– Kotona kun niitä komentaa, ne eivät suostu mihinkään. Mutta minusta vaikutti siltä, että kuvauksissa pojat nauttivat, kun niitä käski. He tekivät kaiken ihan täysillä.

Vaikka Maaritin suvussa on ollut alkoholisteja ja Henkan isä kärsi riippuvuuksista, Maarit ei pelkää poikansa tulevaisuuden puolesta. Hän ei myöskään ajattele, että maailma olisi ­nykyään nuorelle pahempi paikka kuin parikymmentä vuotta sitten.

– Minulla oli jo alle kouluikäisenä käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä haluan tehdä. Geeneilläni minustakin olisi voinut tulla alkoholisti, mutta toisaalta äitini oli jämäkkä ja piti huolta. ­Aikuiseksi tul­tuaan ihminen on vastuussa itsestään.

Omille lapsilleen Maarit on halunnut opettaa tasa-arvoa ja toisten ihmisten kunnioittamista ja huomioon ottamista.

– Meillä kaikki ovat tehneet kotitöitä ja siivonneet. En halua, että Henkan tyttöystävät tulevat sanomaan, että eikö äitisi tätäkään sinulle opettanut.

Ainakaan toistaiseksi valituksia ei ole kuulunut. Kaksi vuotta sitten, kuukausi ylioppilasjuhlien jälkeen, Henkka ilmoitti muuttavansa tyttöystävänsä luo. ­Hänelle on tärkeää, että nainen on itsenäinen mutta kuitenkin kohtelias, ja että tämän kanssa voi puhua kaikesta.

– Silloin koin, että minulla oli aika jäiset välit äidin kanssa ja oli parempi meille molemmille, ettemme enää stres­sanneet meidän suhteestamme yhtään enempää, Henkka muistelee.

Öisiä valvomisia ja viimeisen Suomenlinnan-lautan odottelua ei äitikään kaipaa, mutta jotain muuta kyllä.

– Kun Henkka ei enää asu täällä, kaipaan hänen huumorintajuaan. Kellään muulla ei ollut sellaisia juttuja kuin meillä kahdella, Maarit tunnustaa.

Ja kyllähän esikoisen muutto tuntui äidistä ylipäätään riipaisevalta.

– Sinä iltana, kun Henkka pakkasi ­tavaroitaan, multa tuli itku. Tajusin, että nyt tuo lapsi oikeasti lähtee käsistäni, emmekä me enää tämän jälkeen ole se parivaljakko, joka olimme olleet. Olemme eri tavalla läheisiä kuin ennen. Jokin aikakausi on auttamatta ohi.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 14/2012.

Maarit Lalli

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja syntyi 4.4.1964 Raumalla. Hän on kirjoittanut Kotikatua ja ohjannut Sydänjää-televisiosarjaa. Hänen lyhytelokuvistaan muistetaan etenkin palkittu Kovat miehet (1999). Hän asuu miehensä ja nuoremman poikansa kanssa Helsingin Suomenlinnassa. Ohjannut Jussi-palkitun Kohta 18 -elokuvan. Hän teki sen käsikirjoituksen yhdessä esikoispoikansa Henrikin kanssa.

Henrik, Henkka, Mäki-Tanila

Kohta 18 -elokuvassa näyttelevä Henrik syntyi 8.1.1990 Helsingissä. Hän viettää välivuotta töitä tehden ja aikoo keväällä pyrkiä opiskelemaan. Henkka asuu tyttöystävänsä kanssa Helsingissä.