ET
Valokuvaaja Jorma Luhta on luonnossa kuin kotonaan. Kuvat: Maija Pohjanheimo
Valokuvaaja Jorma Luhta on luonnossa kuin kotonaan. Kuvat: Maija Pohjanheimo

Jorma Luhta, 68, on nykyään luontokuvaajien kärkikaartia. Lapsena hän tuskin osasi haaveilla siitä, sillä hän syntyi harmaakaihi molemmissa silmissään.

Yllättävää kyllä, olen ajatellut hyvin vähän lapsuuteni lähtökohtia, koska siitä on niin kauan. Ulkopuolinen näkee tilanteen etäämmältä ja isompana.

Synnyin melkein sokeana. Minulla oli harmaakaihi molemmissa silmissä. Kaihi sumentaa silmään tulevan kuvan.

Äitini sairasti minua odottaessaan vihurirokon. Se olisi riittänyt syyksi aborttiin, mutta äiti ei uskaltanut puhua sairaudestaan kenellekään, koska pelkäsi hankalia asioita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Silmävaivojen lisäksi tähän oireyhtymään voi liittyä kuulo- tai sydänvika tai keskushermoston kehityshäiriö, mutta niiltä onnekseni vältyin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos kummastelee äitini asennetta, kannattaa muistaa, että kouluja käymätön sotasukupolvi ajatteli eri tavalla kuin me 60-luvun nuoret.

Meille oli tärkeää itsetuntemus ja itsensä tiedostaminen. Vanhemmillemme oli tyypillistä ajautuminen. Ei pahemmin pohdittu asioita, vaan kaikki mikä elämässä eteen tuli, otettiin vastaan.

”Äitini oli katkera, koska vein perheeltä niin paljon rahaa.”

Kun olin 4–6 vuoden iässä, silmäni leikattiin. Siihen mennessä olin nähnyt vain jonkinlaisia sisäisiä kuvia, seurannut niitä silmät kiinni tai auki.

1950-luvulla ei ollut keinomykiöitä eikä ultraäänilaitteita. Ensin varsinainen kaihileikkaus silmä kerrallaan ja sitten jälkileikkaukset, yhteensä neljä operaatiota. Muistan eetterinukutuksen: maski naamalle, sisäänhengitys ja hyvää yötä.

Leikkaukset jouduttiin tekemään yksityissairaalassa. Äitini oli katkera, koska vein perheeltä niin paljon rahaa. Muistan, kuinka hän maksoi laskua ja viskoi kolikkoja pitkin pöytää.

Siitä jäi trauma. Äitisuhteeni ei ollut hirveän läheinen tai hyvä. Emme pystyneet koskaan keskustelemaan asiasta.

Lintujen ruokintapaikalla vierailevat ainakin pikkutikka ja kaksi valkoselkätikkaa.

Aivojen ja silmien yhteistyössä oli opettelemista

Minun on vaikea kuvailla näkökykyni syntyä. Kaikki oli ainutlaatuista. Aivojen ja silmien yhteistyössä oli kuitenkin opettelemista.

Kiinnostuin piirtämisestä ja maalaamisesta. Isäni siunaili, etteivät minulle riittäneet mitkään maailman paperit. Into liittyi näkemisen opetteluun. Piirtäminen auttoi hahmottamaan ympäristöä uuden aistin avulla.

Laadin jopa topografiakartan lähimetsistä ja opettelin varhain suunnistamaan. Menin urheiluseuran suunnistuskurssille itseäni reilusti vanhempien joukkoon. Olin ainoa, joka osasi kompassinkäytön, karttamerkit ja suunnanoton teorian.

Isäni oli kultaseppäyrittäjä ja intohimoinen kalastaja. Hän harrasti muisto- ja perhekuvausta, mutta ei mitään sen ilmaisevampaa.

Halusin lainata hänen kameraansa, mutta hän edellytti, että ymmärsin jotain perusasioista. Luin tosi huonon ja vaikeatajuisen valokuvauksen oppaan. Siihen aikaan vanhemmat eivät antaneet arvokkaan puoleista laitetta vähästä lapsen käsiin.

Kun olin noin kahdeksan, lähdimme pitkälle Lapin kalastusreissulle Vetsijärven maastoon nykyiseen Kaldoaivin erämaahan. Matkan varrella oli lampia, joissa uiskenteli mielestäni ihmeellisiä otuksia, vesipääskyjä.

Konttailin rantapöheikössä ja otin linnuista kuvia kuvitteellisella kameralla. Leikin valokuvaamista.

Kuvat jäivät päähäni, sillä joitakin vuosia sitten ilmestyneeseen Vaeltajat-kirjaan otin mukaan vesipääskykuvan, joka muistuttaa näitä leikkiotoksia. Ne olivat säilyneet alitajunnassani yli puoli vuosisataa.


”Olen joutunut yhä uudelleen opettelemaan ulkoiseen käyttäytymiseen liittyviä tapoja.”

Innostus alkoi paljekamerasta

Kun viimein sain oman pienen paljekameran, harrastus vei kokonaan. En tehnyt mitään muuta. Lehtijutuista saamillani rahoilla hankin itäsaksalaisen Practica 4F -kinofilmijärkkärin ja siihen myöhemmin telelinssin. Koulu alkoi pikku hiljaa mennä yhä huonommin.

Tärkeä persoona minulle oli sittemmin monin tavoin palkittu luontokuvaaja Hannu Hautala. Kun tutustuimme Seinäjoella, hän työskenteli vielä autoasentajana.

Olimme aivan eri sukupolvea, Hannu 25- ja minä 15-vuotias. Ei ollut kovin tavallista, että niin eri-ikäiset harrastivat yhdessä. Kiistelimmekin melkein joka asiasta. Nykyään tosin olen paljosta samaa mieltä kuin Hannu oli silloin.

Hannu oli liian läheinen ja itsekin aloitteleva ollakseen esikuvani, mutta silti tärkeä linkki muihin kuvaajiin. Hän seurasi laajasti alan suomalaista kulttuuria. Tutkimme yhdessä pohjoisen kuvaajan Matti Saanion, lehtikuvaaja Caj Bremerin ja muiden merkittävien tekijöiden otoksia, kirjoja ja näyttelyitä.

Kokosimme yhteisen teoksenkin, mutta Otavan kustannustoimittaja palautti käsikirjoituksen. Olen siitä suunnattoman kiitollinen, koska aika ei ollut kypsä. Meistä kehittyi Hannun kanssa hyvin erilaisia kuvaajia, mutta viime vuosia olemme lähentyneet uudelleen.

Joka tapauksessa kuvaaminen asettui elämääni jäädäkseen. Lukion loppupuolella tein elinkeinoilmoituksen ja minusta tuli kirjapitovelvollinen yrittäjä. Olin hankkinut itselleni ammatin.

”Viestintä eläinten kanssa on minulle helppoa.”

Ilmeiden tulkinta hankalaa

Näkökyvyn viivästyminen jätti jälkensä. En osaa tulkita varmasti ihmisten ilmeitä ja reaktioita. Olen joutunut yhä uudelleen opettelemaan ulkoiseen käyttäytymiseen liittyviä tapoja, jotka ovat muille itsestään selviä.

Ilmeiden tulkinta omaksutaan ensimmäisinä elinvuosina. Se liittyy äidin ja lapsen suhteeseen, ja minulta puuttuu tällainen oppi täysin.

Kun kävelen ihmisjoukossa, väistän toistuvasti samalle puolelle kuin vastaantulija. Minun pitää koko ajan muistaa katsoa sille puolelle, johon aion mennä. Normaalisti tällaista ei tule edes ajatelleeksi.

Sanaton viestintä ihmisten kesken on minulle vaikeaa, mutta eläinten kanssa erittäin helppoa. Vaikka eläimiinkin otetaan katsekontakti, kyseessä ei ole selkäytimestä tuleva kyky vaan hankittu taito.

Kun liikun luonnossa ja kohtaan eläimiä, minulle syntyy tunne aidosta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Vaikka vaellankin enimmäkseen yksin, suvisilla suo- ja tunturiretkillä ei tule mieleenkään, että minulla olisi yksinäistä.

Näkemisen opettelussa erilaisia vaiheita

Kiinnostukseni luontoon on kodin ja suvun perintöä. Kotona oli muun muassa kaikki Yrjö Kokon teokset, tärkeimpinä Laulujoutsen ja Ungelon torppa. Isäni isä Niilo oli lähes ammattimainen metsästäjä ja pyytäjä. Hänellä oli metsoista ja muista metsäkanalinnuista syvällistä käytännön tietoa.

Tiedän esimerkiksi, missä vaiheessa syksyä metsokukko siirtyy hakomaan mäntyyn eli vaihtaa mustikkapitoisen ravinnon neulasiin. Tietenkin silloin, kun pakkasta on kahdeksan astetta, isoisäni kertoi. Omat havaintoni ovat vahvistaneet käsityksen.

Isoisän tietämys välittyi minulle isän kautta. Vielä vanhoilla päivillään isä perusteli oikeat tavat toimia ja liikkua metsässä Niilon esimerkillä. Sitä perua ovat monet vinkit lähestyä ja houkutella metsoja. Minulla vain kivääri vaihtui kameraan.

Valokuvaus on ollut minulle enemmän intohimo kuin työ. Sama pätee moneen ikäpolveni vapaaseen luontokuvaajaan.

Aika vähän olen kuvannut muuta kuin luontoa. Ihmisiä kuvatessa tarvitaan ennen kaikkea kykyä herättää luottamus ja empatia. Minun sosiaaliset taitoni eivät siihen riitä.

Näkemisen opettelussa on ollut erilaisia vaiheita. Ensin olin vankkumaton mustavalkokuvaaja, mutta sitten innostuin väreistä. Kehitin ja vedostin kuvat itse, joten minun oli pakko selvittää, minkälainen todellisuus on. Ryhdyin intensiivisesti tarkkailemaan ulkomaailman värejä.

Näin digiaikanakin teen kuvia paljon vähemmän kuin muut ja pohdin ratkaisuja pitkään. Pitääkö tuota nurkkaa vaalentaa tai tummentaa? Miten kohde olisi hyvä rajata? Mikä on taivaankannen oikea värisävy?

2,5 miljoonan valovuoden päähän

Olen jo vuosia kuvannut revontulia. Tallensin niitä aluksi aikani kuluksi, mutta sitten muutkin ihmiset innostuivat kuvista.

Ihmisellä on silmässä sekä tappi- että sauvasoluja. Tapit näkevät värejä, sauvat pimeässä. Revontulet koetaan usein pelkästään vaaleina, mutta kun valon määrä ylittää tietyn kynnyksen, tappisolut alkavat tuottaa myös värejä.

On vihreätä, punaista, sinistä ja violettia. Sininen ja violetti syntyvät, kun revontuliin paistaa aurinko. Isot myrskyt ovat punaisia.

Koen revontulten ritinän, huminan ja kohahdukset silmilläni paremmin kuin korvillani. Öistä tähtitaivasta katsellessa tajuan maailmankaikkeuden mittasuhteet paremmin kuin päivällä.

Vaikka keinovalo on tehty helpottamaan näkemistä, se itse asiassa rajoittaa, eikä kovin kauas näe. Kun taas tähtitaivaan valo tavoittaa ihmissilmän, sen tietää olevan peräisin aikojen ja matkojen takaa.

Pimeässä näen 2,5 miljoonan valovuoden päähän ilman muita apuvälineitä kuin silmälasit.

Jorma Luhta

Syntynyt 1951 Seinäjoella. Asuu Oulussa.

Työ Valokuvaaja. Kirjoittanut ja kuvannut 13 kirjaa.

Viimeisin Revontulet yhdessä meteorologi Seija Paasosen kanssa. Teokset Metsola, 2001, ja Tähtiyöt, 2009, valittiin WWF:n vuoden luontokirjaksi. Saanut kahdesti valokuvataiteen valtionpalkinnon.

Perhe Kaksi aikuista lasta.

Harrastukset Kirjallisuus ja liikunta.

 

Näitä en vaihda

  • Kamera Tyypillinen varustukseni on pari eri runkoa sekä objektiivit maisema-, eläin- ja yökuvaukseen.
  • Makuupussi Hyvä makuupussi on kevyt ja lämmin. Mainion talvipussin saa yhdistämällä kesä- ja välikausiversion.
  • Kirjat Viimeksi lukulistalla ovat olleet Rosa Liksom ja Anni Kytömäki. Pidän heidän tavastaan kuvata luontoa, Kytömäki asiantuntevan tarkasti, Liksom omaperäisen luovasti.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla