Jonnan reuma ehti aiheuttaa pysyviä vaurioita, sillä lasta yrittäessään hän ei voinut lääkitä sairautta.

Ensin puutuivat varpaat, sitten kihelmöivä tunne levisi jalkapohjiin.

Jonna, 31, asetti bensapistoolin takaisin kylmäaseman telineeseen. Auto oli tankattu. Jonna työnsi maksukortin päätteeseen ja ryhtyi näppäilemään tunnuslukua. Äkkiä jalat alkoivat pettää alta. Hän ehti juuri istua alas, sitten silmissä pimeni.

Muutaman minuutin kuluttua Jonna havahtui hereille. Hän tajusi makaavansa maassa kyljellään. Mielessä välähti, oliko tässä enää mitään järkeä. Lapsen yrittäminen uhkasi viedä häneltä terveyden.

Pari tiesi, että Jonnan reuma voisi hidastaa raskaaksi tulemista. 

Kolme vuotta aiemmin Jonna ja hänen miehensä Juha olivat päättäneet, että vauva olisi tervetullut. He tiesivät, että Jonnan reuma voisi hidastaa raskaaksi tulemista.

Kun he olivat toivoneet lasta puolitoista vuotta, Jonnan selästä löytyi selkärankareumaan sopivia muutoksia. Lääkäri katsoi röntgenkuvia vakavin ilmein ja suositteli, että Jonnaa alettaisiin hoitaa siihen saakka käytettyjen lääkkeiden sijaan biologisilla täsmälääkkeillä, jotka tiedetään tehokkaaksi hoidoksi.

Mutta biologisia lääkkeitä ei voi käyttää, jos on raskaana. Niiden käyttö on ehdottomasti kiellettyä myös lasta yrittäessä. Varoaika lääkkeiden lopettamisesta raskaaksi tuloon on useita kuukausia.

– Lääkityksen aloitus olisi siirtänyt yrityksen jatkamista vuosilla, sillä sitä ei kuulemma kannata aloittaa lyhyen ajan takia, Jonna sanoo.

”Keskustelimme, minkä verran olemme valmiit riskeeraamaan terveyttäni.”

Pitäisikö yritys siis lopettaa, jotta uudet lääkkeet voitaisiin aloittaa? Vai kannattaisiko jatkaa vielä, ja jos, niin kuinka kauan?

Päätös oli melkein mahdoton. Yhdessä vaakakupissa painoi yhteinen toive perheestä, toisessa huoli Jonnan terveydestä. Jos sairaus aiheuttaisi lisää haittaa, pelissä olisi ehkä koko tulevaisuus. 

– Keskustelimme paljon siitä, minkä verran olemme valmiit riskeeraamaan terveyttäni. Mikään ei myöskään taannut, että lapsi tulisi, vaikka yrittäisimme vuosia. Se teki päätöksestä vielä vaikeamman.

Iltaisin kipu ja väsymys kaatoivat Jonnan töiden jälkeen suoraan sohvalle. Siinä maatessa kipu ei parantunut eikä edes unohtunut, mutta muuhunkaan hän ei pystynyt.

– Se oli jatkuvaa veivaamista, antaako periksi vai ei. Minulla oli henkisesti todella paha olo väsymyksen ja lisää uuvuttaneen pohdinnan vuoksi. 

Jos yrityksestä olisi luovuttu, uudet lääkkeet olisi aloitettu saman tien, Jonna kertoo.

Sairaus aiheutti Jonnan selkärankaan parantumattoman vaurion.

Eräänä aamuna Jonnan kädet eivät enää osuneet lattiaan venytellessä. Sormet jäivät puolimatkaan polvien kohdalle. Sairauden eteneminen oli saanut selkärangan jäykistymään, eikä vaurio ei parane.

Katsotaan vielä hetki, Jonna ja Juha päättivät jälleen kerran. 

– Ajattelin, että jos niin sanotusti luovutan siinä vaiheessa, en ehkä pysty elämään päätöksen kanssa jatkossa, Jonna sanoo.

Jonnan ja Juhan kotona hopeisiin kehyksiin aseteltuja perhekuvia on esillä siellä täällä, osa korkeassa lasivitriinissä ja loput matalan senkin päällä. Uusimmassa kuvassa parin poika Lenni on täyttänyt kolme.

– Jotkut käyvät kuvissa kerran vaikka yksivuotissynttäreiden kunniaksi. Me olemme halunneet käydä kuvaajalla suunnilleen puolen vuoden välein. Siitä on tullut meille tapa, Jonna kertoo.

Edelleen Jonna saattaa liikuttua kyyneliin istuessaan sängyn reunalla lukemassa iltasatua. Tavallinen arki lapsen kanssa voi tuntua joka päivä pieneltä ihmeeltä, jos sellaisesta on saanut pitkään vain haaveilla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teksti
Kuvat
Riina Peuhu