Kuvat
Juha Salminen
Jenni Kokander ei halua menettää elämän tärkeitä hetkiä räpläämällä kameran asetuksia.
Jenni Kokander ei halua menettää elämän tärkeitä hetkiä räpläämällä kameran asetuksia.

Osaammeko olla läsnä enää elämämme tärkeissä hetkissä vai onko somettamisesta tullut tärkeämpää, pohtii Jenni Kokander. 

Esikoiseni Saima syntyi suunnitellulla keisarinleikkauksella. Minä pötköttelin laverilla alaruumis tunnottomana ja vitsailin mieheni kanssa siitä, kuinka näytämme aivan kouluruokalan keittäjiltä suojamyssyissämme. Kun lapsi sitten nostettiin verhon takaa rinnalleni, menimme kummatkin mykiksi. Meistä oli tullut vanhemmat. Tuijotimme pientä veristä ja kinaista olentoa, joka oli kauneinta, mitä koskaan olimme nähneet.

Kätilön rykäisy puhkaisi kuplamme: ”Minä vien kohta vauvan pesulle, niin otappa isä kuva tuoreesta äidistä ja vastasyntyneestä. Monilla on ollut tapana ottaa tässä vaiheessa, ja sinullakin näyttäisi olevan kamerakin siinä.”

Mieheni räpsäisi paniikissa kuvan pokkarikamerallaan. Kyseinen otos komeilee nyt monessa albumissa. Suoraan ylhäältäpäin otetussa kuvassa katson kameraan niin, että silmäni karsastavat. Verisestä möykystä rinnallani on vaikea erottaa, onko kyseessä juuri syntynyt kaunis prinsessamme – vai istukka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hetki on kuitenkin täydellisenä muistoissani, eikä yksi tärähtänyt kuva voi sitä sabotoida.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Tuosta hetkestä on nyt kaksitoista vuotta ja kaikki on muuttunut. Tänä päivänä synnytyssalissa joudutaan rajoittamaan kuvien ottamista ja somettamista. Itse synnytyksen sijasta tulevat vanhemmat keskittyvät päivittämään Instagram-stooriinsa minuutti minuutilta ja sentti sentiltä, miten lapsi punkee itseään maailmaan.

Lapsen syntymän jälkeen sipaistaan vähän huulikiiltoa, jotta voidaan räpsäistä kuva täydellisestä hetkestä.

Jotkut synnytyssairaalat ovat jopa kieltäneet somettamisen synnytyssalissa, jotta isä ja äiti keskittyisivät tähän yhteen elämänsä tärkeimmistä hetkistä sen sijaan, että uutisoisivat siitä tarkoin harkittua tarinaa ulkomaailmaan.

 

Pitäisikö somettaminen kieltää myös hautajaisista, lasten kevätjuhlista ja hääpäivä-illallisilta? Osaammeko olla läsnä enää missään elämämme tärkeissä hetkissä?

Tuntuu siltä, että asiat eivät tapahdu oikeasti, jos siitä ei ole valokuvaa todisteena. Katsomme lempibändimme keikkaa kännykän läpi, syömme jäähtynyttä ruokaa kalliissa ravintolassa ja keskitymme lastemme synttäreillä vain raportoimaan nokkelasti, miten ”kreisiä meno on taaperoiden diskossa”.

Kamerani rullassa on 27 354 valokuvaa ja se on sairasta. En haikaile aikaa, jolloin iloisesta perhetapahtumasta oli vain yksi tärähtänyt valokuva, mutta lupaan tarkistaa ajatteluani valokuvaamisen suhteen.

Sillä tärkeämpää on olla läsnä ja kokea elämän ihanuus ja kamaluus, kuin todistaa muille – tai itselleen – että tarina on täydellinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla