Kuvat
Ninna Lindström
”Olen opetellut sietämään epävarmuutta ja sitä, etteivät vastaukset löydykään heti. Katsotaan mitä tapahtuu, jos vain olenkin tässä”, Jani Toivola sanoo.
”Olen opetellut sietämään epävarmuutta ja sitä, etteivät vastaukset löydykään heti. Katsotaan mitä tapahtuu, jos vain olenkin tässä”, Jani Toivola sanoo.

– Nyt olen vastuussa vain itselleni, ja voin olla enemmän minä, Jani Toivola sanoo.

Huhtikuussa 2019 Jani Toivola sulki viimeistä kertaa eduskunnan jykevät ovet perässään. Hän oli päättänyt, että ei pyrkisi enää kolmannelle kaudelle.

Kahdeksaan vuoteen kansanedustajana oli mahtunut valtavasti hienoja hetkiä.

– Niinä vuosina tapahtui muutenkin paljon, minusta esimerkiksi tuli isä. Sitten kaikki loppuu kuin leikaten, ja kannat laatikollisen kamaa talosta ulos. Ovet menevät kiinni, eikä sinne ole enää pääsyä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Eduskuntavaalien tulosiltana Jani ymmärsi, miten ratkaisevasta päätöksestä todella oli kyse. Kun uusia kansanedustajia haastateltiin televisiossa, hän itse oli kotona verkkareissa miettimässä, mitä ruokaa lapselle laittaisi. Enää hänellä ei ollut samanlaista mandaattia maailman pohtimiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siitä alkoi kriisivaihe, jonka aikana piti käydä läpi oman elämän arvoa ja merkitystä. Riitänkö itselleni ja muille ilman asemaa tai suoritusta? Kuka edes olen ilman niitä?

Kaikesta tuli julkista

Eduskuntaan pääsy oli täysin politiikan ulkopuolelta tulleelle Janille valtava elämänmuutos. Omanlaisensa maailma, jossa kaikki oli vierasta. Piti opetella uudet säännöt ja työtavat, mukautua ja hillitä näyttelemisen ja tv-työn keskellä aikuiseksi kasvanutta persoonaa.

– Menin eduskuntaan vahvasti omana itsenäni ja omine ajatuksineni, ja toivottavasti aika monta niistä säilyi loppuun asti. Samaan aikaan kaikilla oli ajatuksia siitä, millainen päättäjän pitäisi olla, miltä näyttää ja miten puhua. Oli haastavaa säilyttää siellä itsensä.

Arvokkaaseen rooliin liittyi monenlaisia paineita. Tuntui, että räväkämpi, spontaanimpi puoli itsestä piti jättää pois.

– Olin näyttelijä ja esiintyjä, ja kaikki tekeminen perustui vahvasti omaan persoonaan. Tajusin, että kun olen vallanpitäjä, minulle puhutaan eri lailla. Poliittinen maailma vaikutti minuuteeni.

Arkadianmäellä Jani ei voinut olla ihan oma, kokonainen itsensä.

– Tavallaan pelästyin ja vedin monta hanaa itsestäni kiinni. Otin sen roolin väärällä tavalla vakavasti. Yhteisten asioiden hoitamisen kautta tiesin, miten huonosti ­asiat joillain ovat, enkä enää oikein uskaltanut näyttää oman elämän iloa ja nautintoa. Otin kaikki asiat aika tunteella. Minulle eduskunta oli rankka maailma.

Poliitikkona työ ei myöskään lopu koskaan, vaan se tunkeutuu vapaa-aikaan ja tekee yksityisestä julkista. Samaan aikaan vanhemmuus oli juuri mullistanut elämän kotona, ja arki pienen tytön isänä oli raskasta. Loppuvuodesta 2016 uupumus vei Janin sairauslomalle. Myöhemmin toisella kaudella paineita tuottivat myös asumisjärjestelyihin, sidonnaisuusilmoituksiin ja taksikortin käyttöön liittyneet julkiset kohut.

– Uupuminen oli varmastikin yhdistelmä kuormittavaa arkea pienen lapsen yksinhuoltajana sekä vaativaa työtä, jolle en aina osannut asettaa rajoja. Kannoin työhön liittyviä huolia ja riittämättömyyden tunteita kotiin. Olin myös hyvin intohimoinen työni suhteen, ja sekin voi mennä yli.

– On asioita, joita olisin voinut tehdä toisin, mutta samalla haluan myös muistaa kaiken sen hyvän ja merkityksellisen, jossa sain olla osallisena. Se jää ehdottomasti voitolle.

Eduskunnassa rentous katosi

Eduskunnan keskustelukulttuurissa ei Janin mielestä ollut juuri tilaa rentoudelle ja avoimuudelle tai aidoille kohtaamisille. Jäykkyys ja sovinnaisuus ovat rakenteissa ja rooleissa, joihin tuoreet kansanedustajat hyppäävät.

Vaati myös uskallusta nostaa esiin talouden ja sosiaali- ja terveysasioiden sijaan muun muassa mustien ja sek­suaalivähemmistöjen oikeuksia. Toisaalta Jani huomasi ensimmäisenä tummaihoisena kansanedustajana päätyneensä edustamaan kaikenlaista erilaisuutta jopa väsymykseen asti.

– Eduskunta on aika normatiivinen paikka. Sosiaaliset roolit olivat vanhahtavia verrattuna viihteen maailmaan, josta itse tulin. Oli paljon sellaista ajattelua, että miesten kuuluu tehdä politiikkaa tietyllä tavalla tietyistä asioista, naisten tietyistä. Sosiaalisissa yhteisöissäkin tuntui, että oli erikseen miesten ja naisten porukat.

Välillä Janista tuntui, kuin olisi taas seissyt eksyneenä koulun pihalla omaa paikkaa etsimässä.

– Halusin leikkiä tyttöjen kanssa, mutta yhteisön säännöt sanoivat, että piti mennä poikien luo. Tämä oli minulle aika määrittävä kokemus eduskunnassa. Jokainen meistä tarvitsee omaa persoonaa tukevan ympäristön, jotta parhaat puolet tulevat esiin. Mitä enemmän ihminen joutuu käyttämään aikaa päänsä pinnalla pitämiseen, sitä enemmän se on pois siitä, mitä ihminen voi antaa systeemiin.

Sopeutumisvaikeuksista huolimatta Jani on kiitollinen vuosista, joina hän sai tehdä politiikkaa aitiopaikalla ja olla vaikuttamassa yhteisiin asioihin. Se oli kuin yhteiskuntatieteellinen korkeakoulu, jonka jälkeen maailmaa ei katsonut enää samalla tavalla. Tasa-arvoisen avioliittolain voimaantulo maaliskuussa 2017 oli uran huippuhetkiä. Itse äänestys ja koko tuo päivä tuntuivat kuin suurelta kansanjuhlalta.

– Ihmiset tulivat onnittelemaan kadulla ja kaupoissa. Myöhemmin kuulin, miten eduskunnan äänestystä oli seurattu työpaikoilla ja kouluissa livenä. Tuntui, että se oli todella laajasti yhteinen voitto. Päivä oli koskettava niin yhteiskunnallisesti kuin henkilökohtaisestikin.

Isän ja tyttären koronakevät

Jani on totutellut uudenlaiseen, rennompaan arkeen vuoden ajan. Nyt aikaa kaikelle on enemmän. Pandemiakeväänä tahti hidastui entisestään.

– Yksinhuoltajana suurimpia pelkojani on ollut, että me jäämme tyttäreni kanssa täysin yksin. Kun arjesta vietiin koronan takia eskari, harrastukset ja kaverit, pelkäsin, että nytkö se yksin jääminen tapahtuu, Jani sanoo.

Alkuun elo kotona olikin haahuilua ja uusien rutiinien luomista. Aamut alkoivat hitaammin, kauppareissut ja ulkoilut rytmittivät päivää.

– Lapsi on hyvä peili sille, että maailma on edelleen olemassa ja elämä tässä hetkessä jatkuu kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Pieneen ja rajattuun elämäänkin sopeutuu.

Poikkeusarki osoitti, miten paljon omasta lapsesta ja yhdessä olemisesta menee tavallisesti ohi.

– Iso oppi kotona tönöttämisestä oli se, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Oli enemmän aikaa huomata lapsesta uusia asioita ja vastata niihin lukemattomiin kysymyksiin maan ja taivaan väliltä. Koen, että suhteemme syveni.

Karanteeniaika muistutti Jania tyttären vauva-ajasta ja hoitovapaasta kotona. Maailma pysähtyi ja rajautui samalla lailla kuin silloin.

– Oli hienoa saada kokea vielä sellainen jakso lapsen kanssa. Lapsuus menee niin nopeasti.

”Tyttäreni on äitini ensimmäinen lapsenlapsi, joten hänellä on hyvät oltavat”, Jani Toivola sanoo.
”Tyttäreni on äitini ensimmäinen lapsenlapsi, joten hänellä on hyvät oltavat”, Jani Toivola sanoo.

Verkosta löytyi veli

Normaalioloissa Janin ja nyt 6-vuotiaan tyttären sosiaalinen elämä on vilkasta. Janin äiti hoitaa pojantytärtään säännöllisesti. Myös Janin 29- ja 32-vuotiaat siskot ovat perheelle läheisiä. Biologista äitiään tytär tapaa kahtena tai kolmena viikonloppuna kuukaudessa. Janilla ja lapsen äidillä on kumppanuusvanhemmuussuhde.

– Tyttäreni on äitini ensimmäinen lapsenlapsi, joten hänellä on hyvät oltavat. Lähipiiriimme kuuluu myös paljon läheisiä ystäviä ja kummeja.

Jani pitää yhteyttä myös Berliinissä asuvaan veljeensä, joka löysi tiensä Janin elämään reilu kymmenisen vuotta sitten.

Kenialainen isä jätti Janin ja hänen äitinsä, kun Jani oli parivuotias, eikä isästä puhuttu kotona sen koommin. Saksassa isän uuden perheen kanssa kasvanut Daniel päätti alkaa etsiä veljeään, jonka olemassaolosta oli koko ajan tiennyt.

Sattumalta Janin äiti oli samoihin aikoihin laittanut nettiin erään myynti-ilmoituksen. Se johdatti veljekset toistensa luo. Myöhemmin he kävivät yhdessä myös isänsä kotikylässä Keniassa.

– On mahtavaa, että vaikka elimme monta vuosikymmentä toisistamme tietämättä, olemme nyt molemmat samanikäisten tytärten isiä. Muu isän puolen suku on jäänyt välimatkan takia etäisemmäksi, mutta olisi ihanaa viedä oma tytärkin vielä joskus Keniaan.

Takaisin nuoruuteen

Elämä eduskunnan ulkopuolella on pakottanut Janin pohtimaan omaa identiteettiä. Oli pelottavaa vastata kysyjille ensimmäistä kertaa ääneen, ettei uran seuraavasta askeleesta ole vielä hajuakaan.

– On täytynyt käydä läpi se, kuka olen ilman mitään asemaa. Kansanedustajana ovet aukeavat ja olet aina jotenkin kiinnostava. On pitänyt muistella, että kukas minä ennen politiikkaa olinkaan. Muistin esimerkiksi ihan konkreettisesti, että vedin neljä vuotta kollegan kanssa improklubia Helsingissä. Tajusin, että olen ollut sellainenkin ihminen.

Toisin kuin moni ehkä kuvittelee, eduskunnan jättäville kansanedustajille ei välttämättä satele houkuttelevia työtarjouksia. Sopeutumisraha antaa jonkin aikaa taloudellista turvaa, mutta mieluiten Jani tekisi töitä omalla alallaan. Hän on käynyt koekuvauksissa ja haki viime syksynä julkisesti töitä myös Instagramissa.

– Jos ihminen on paljon esillä, syntyy helposti mielikuva, että asiat vain tulevat eteen ja aina joku pitää huolta. Halusin postauksellani myös näyttää, että poliittinen tarina voi mennä näinkin, että pitääkin aloittaa alusta.

Jos Jani olisi asettunut vielä ehdolle ja tullut valituksi, seuraava mahdollisuus uuteen olisi tullut vasta neljän vuoden päästä.

– Taide ja luova tekeminen on ollut aina intohimoni. Politiikassa oli mahdollisuus päästä vaikuttamaan ja palvelemaan yhteiskuntaa, mutta se oli vähän sellainen sivupolku, joka tuli eteen aika yllättäen. En koskaan ajatellut määrätietoisesti rakentavani poliittista uraa ja tekeväni sitä 30 vuotta.

Myös arki yksinhuoltajana vaikutti päätökseen. Toisen kauden alkaessa tytär oli vasta vuoden ja neljä kuukautta. Jani halusi elää rauhallisempaa arkea.

– Yleensä ajatellaan, että elämä on nousujohteista. Tehdään uraa ja jos ei ole nelikymppisenä jotakin saavuttanut, niin se alkaa olla siinä. Minä löysin itseni tilanteesta, että olen 41 ja tavallaan aloitan nollasta. Maailma on mennyt eteenpäin, enkä voi vain hypätä juontamaan jotain tv-ohjelmaa.

Alkushokin ja kipuilun jälkeen Jani osaa jo myös nauttia uudesta vapaudesta ja väljyydestä. Tuntuu vähän siltä, kuin olisi palannut takaisin nuoruuteen.

– Voin jäädä peilaamaan, missä muut ikäiseni ovat, mitä nelikymppisenä saa tehdä tai ei saa tehdä, tai sitten voin päättää, ettei ole mitään sääntöjä. Silloin valitsen oman elämän. Ei tässä aleta mitään valoja sammutella.

– Ajattelen olevani tosi onnekas, kun saan tämän ikäisenä käydä uudestaan läpi kohdan, jossa voin miettiä, mitä elämältä haluan. Elämänvaiheita ja -valintoja voi olla tosi monta. Ei ole niin, että tekee kerran yhden valinnan ja sitten kyntää aina sitä samaa polkua.

Irti turhista peloista

Ensi syksynä Janin tytär menee kouluun. Se laajentaa samalla myös isän kokemusmaailmaa ja muuttaa vanhemman roolia. Alkaa elämänvaihe, jossa isällä on lapsesta jo paljon vähemmän kontrollia.

– Hän on astumassa maailmaan, jossa hän joutuu tekemään vähän enemmän itse, kun en ole ihan koko ajan näyttämässä, sanomassa ja varjelemassa. Vähän pelottaa, miten häntä siinä maailmassa kohdellaan, ja miten ikinä kestän, jos häntä ei kohdella hyvin. Samalla on ihana nähdä, miten hän kasvattaa siipiään.

Tyttären huoneen oveen on ilmestynyt älä tule ilman lupaa -lappu, ja hän haaveilee jo meikeistä ja hiusten värjäämisestä.

Janin omat kouluvuodet eivät olleet helppoja. 1980-luvun Suomessa tanssia ja esiintymistä rakastava, tyttöjen seurassa viihtyvä yksinhuoltajaäidin tummaihoinen poika ei mahtunut muotteihin. Jania kiusattiin vuosia rajusti sekä henkisesti että fyysisesti.

Koulumuistot ovat pyörineet mielessä taas nyt, kun oman tyttären koulunaloitus lähenee. Koulumaailma on Janille tuttua myös niiltä sadoilta puhujakeikoilta, joita hän on viimeisen 14 vuoden aikana tehnyt.

– Koulukiusaamisen kokenut tietää, miten kamalaa se koulun todellisuus voi olla. Jokainen lapsi on yhtä ihana ja ansaitsisi yhtä suuren turvan, ja silti kaikki eivät sitä saa.

– Samaan aikaan yritän tiedostaa, että se oli minun lapsuuteni, nyt on hänen lapsuutensa. Etten turhaan ennakoiden pelkäisi. Välillä myös mietin, antaako vahvatahtoinen ja määrätietoinen lapseni tilaa kenellekään muulle ja miten käsittelisin sen, jos oma lapsi käyttäytyisi huonosti. Onneksi nykyään asiasta puhutaan enemmän.

Yhä romantikko

Janin elämässä olisi nyt tilaa myös romanttiselle rakkaudelle, jos sellainen tulisi vastaan.

– Romantikko minussa ei ole kuollut. Tuntuu, että olisin nyt parempi kumppani kuin koskaan aikaisemmin. Varmaan se liittyy omaan kasvuun, uskallukseen jakaa asioita ja luottaa ihmisiin enemmän, Jani sanoo.

Jos hän nyt lähtisi ihmissuhteeseen, niin jollain aikavälillä luotaisiin myös yhteistä perhettä. Jani sanoo tehneensä aiemmin virheen yrittäessään pitää lapsen parisuhteesta erillään.

– Vaikka elimme suhteessa ja olimme käytännön tasolla perhe, niin itse jotenkin henkisesti pidin lasta ja suhdetta erillään. En luottanut siihen, että silloinen kumppanini olisi todella ollut valmis ottamaan täyden vastuun myös lapsestani niin henkisesti kuin fyysisesti.

– Se on väärä tapa, sillä silloin perheessä on kaksi eri todellisuutta. Suhteessa täytyy olla luottamus siihen, että toinen on valmis kantamaan sen kaiken, minkä kumppani tuo mukanaan. Kyse on luottamuksesta ja jakamisesta.

Vastuussa vain itselleen

Jani palasi ensimmäisen ammattinsa pariin jo viimeisenä eduskuntakeväänä tekemällä roolin nuortensarjassa. Se esitetään Ylellä ensi vuonna. Hänen ohjaamansa Ainoana huoneessa -nuortensarjan pilottijakso esitettiin hiljattain. Pian selviää, pääseekö sarja tuotantoon.

– Olen aina halunnut kertoa tarinoita, yrittää niiden kautta vaikuttaa ja muuttaa maailmaa. Pitkään se oli näyttelemistä, sitten politiikkaa. Sekin on täynnä tarinoita, erilaisia kohtaloita ja kokemuksia. Ohjaaminen ja kirjoittaminen ovat uusia polkuja, ja olen nöyränä niiden edessä, mutta minulla on vähän sellainen olo, että palaan juurilleni, sinne nuoren Janin haaveisiin.

Uudessa elämänvaiheessa on pitänyt hyväksyä epävarmuus ja se, että asioiden rakentaminen vie aikaa.

– Olen varmasti onnellisempi kuin koskaan, vaikka työelämä on epävarmempaa kuin ehkä koko aikuisiällä. Se liittyy varmaan siihen, että koko ajan tutustuu itseensä paremmin ja ymmärtää itsestään vähän enemmän.

– Olen opetellut sietämään epävarmuutta ja sitä, etteivät vastaukset löydykään heti. Katsotaan mitä tapahtuu, jos vain olenkin tässä. Nyt olen vastuussa vain itselleni, ja voin olla enemmän minä.

 

Jani Toivola

42-vuotias näyttelijä ja kirjoittaja. Vihreiden kansanedustaja 2011–2019.

Julkaissut kaksi omaelämäkerrallista kirjaa, Musta tulee isona valkoinen (Siltala 2016) ja Kirja tytölleni (WSOY 2018). Ensimmäinen on ilmestynyt myös äänikirjana, jonka Toivola lukee itse.

Tekee kirjaa miehen eri rooleista.

Asuu Helsingissä kuusivuotiaan tyttärensä kanssa.

Vierailija

Elämä on erilaista vihreillä silmillä katsottuna. Joku voisi sanoa, että kun Jani sai vähän valtaa, hän alkoi käyttää sitä heti väärin. Onneksi jäi kiinni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla