Kansanedustaja Jani Toivola tottui lapsena puolustamaan itseään. Nyt hän on oppinut luottamaan, että läheisiltä ihmisiltä saa voimaa.

Kuva Panu Pälviä

Vielä kymmenen vuotta sitten kansanedustaja Jani Toivola, 34, ajeli maanalaisella New Yorkissa ja nautti värikkäästä ja sallivasta suurkaupungista. Silloin hän vannoi, ettei koskaan palaa Suomeen.

Kotimaassaan Suomessa Jani oli saanut koko elämänsä tuta millaista on, kun näyttää vähän erilaiselta eikä muiden mielestä sovi joukkoon. Tai kun rakastaa, mutta joidenkin mielestä väärällä tavalla.

Sitten koti-ikävä iski, ja Jani tajusi haluavansa muuttaa Suomeakin suvaitsevaisemmaksi. Sujuvasanainen mies on onnistunut tavoitteessaan niin hyvin, että vaikuttaa tätä nykyä eduskunnassa. Virtaa hänellä riittää, minkä hän letkeine lanteineen osoitti myös syksyn Tanssii tähtien kanssa -kisassa. 
Janin mielestä kansanedustajan on oltava siellä missä kansakin.

Myös televisiossa voi viedä eteenpäin arvojaan.

– Hankalatkin asiat ratkeavat, kun niistä uskaltaa puhua.

Aina vääränlainen

"Ala-asteen lopulla ja yläasteella minua kiusattiin ulkonäköni ja harrastusteni takia. Poika ei olisi saanut näytellä tai tanssia. Kun minulla vielä oli paljon tyttöjä kavereina ja hyppäsin twistiä ja hyppynarua koulun pihalla, en tietenkään ollut kovassa huudossa.

Olin varmasti tyttömäinen poika. Minusta tytöillä oli paljon kivempaa; asiat puhuttiin suoraan, tunteet näytettiin ja sai kikattaa. Ja tytöthän tietenkin rakastivat poikaa, joka harrastaa teatteria ja halusi pukeutua erilaisiin vaatteisiin.

Kiusaajien viesti oli koko ajan sama: noin ei voi tehdä ja sä olet vääränlainen.

Koko ajan minulla oli myös vahva oikeudentaju. Ajattelin että on olemassa hyvä ja paha, ja hyvä voittaa ja minä kuulun hyvien puolelle. Puolustin aina vimmatusti itseäni. En koskaan nyrkein, mutta sanallisesti kyllä viimeiseen saakka. En lopulta enää pelännyt kiusaajiani, mutta tietenkin tunsin itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi.

Avaraan maailmaan 

Olin 20-vuotias, kun lähdin New Yorkiin teatterikouluun. Olisin ihan eri ihminen, jos en olisi lähtenyt. Siellä afroamerikkalainen kulttuuri, ihmisoikeudet ja seksuaalivähemmistöt olivat näkyviä asioita ja ihmiset puhuivat niiden puolesta.

New Yorkissa tulin tavallaan itselleni ulos kaapista. Näin ensimmäistä kertaa seksuaalivähemmistöjä normaalin väestön edustajina toteuttamassa normaaleja perhearvoja.

Aikaisemmin seksuaalisuuteni oli ollut häilyvää. Minulla oli ollut tyttö­ystäviä ja varmasti olin tuntenut ihan aitojakin tunteita heitä kohtaan, mutta vasta parikymppisenä suostuin myöntämään itselleni, että pidin enemmän miehistä.

Homoseksuaalisuus oli ollut itsessä aina, mutta olin yrittänyt painaa sitä piiloon, kunnes tuli vaihe, ettei se enää ollut mahdollista.

Isoin tuki mitä kotoa olen saanut on se, että kaikki mitä itsestä on noussut, on kohdattu ja hyväksytty. Koskaan ei ole vaadittu, että pitäisi olla jotakin tai ei pitäisi olla jotakin. 

Myös kiusaamiskokemukset lapsena kasvattivat sillä tavalla vahvaksi, että enää ei tulisi mieleenkään madaltaa itseään tai peittää jokin puoli itsestäni toisten takia. Sen hinta olisi liian suuri.

En ole koskaan ollut perinteisessä mielessä parisuhdeihminen. Olen tukeutunut vain itseeni ja joutunut aikuisena opettelemaan asioiden jakamista. Se pätee paitsi parisuhteeseen myös ystäviin.

Elän nyt parisuhteessa ja olen tosi onnellinen. Kaikesta ei tarvitse selviytyä yksin.

Afrikan prinssi

Viitisen vuotta sitten olin viettämässä ravintolailtaa, kun huomasin, että äiti oli soittanut minulle varmaan kymmenen kertaa. Menin ravintolan vessaan soittamaan kotiin ja äiti sanoi puhelimeen 30 sekunnissa kaiken, mitä ei olla 30 vuoteen puhuttu: että isä ja Afrikka ja Kenia ja veli. Se tuli aivan puskista. En ollut koskaan ajatellut, että minulla olisi isän puolelta sisaruksia. Ajatusketjuni oli jäänyt siihen, että missähän ja millainen isäni on.

En varmaan koskaan ole jännittänyt niin kuin lentokoneessa matkalla Berliiniin tapaamaan pikkuveljeäni. Mietin, mitä veljeys tarkoittaa, ja mitä jos meillä ei olekaan mitään yhteistä.
Mutta kyllä meillä oli. Veljeltäni saatoin kysyä isästä enemmän, sillä he olivat eläneet yhdessä.

Tärkeä etappi oli veljeni ja minun yhteinen matka Keniaan Webujen kylään isäni suvun luo muutama vuosi sitten.

Meille selvisi, että isämme oli kuollut, mutta hänen isänsä oli elossa. Ukkini istutti veljeni ja minut talon taakse ja piti meille parituntisen puheen siitä, mitä on kuulua Mapesan sukuun ja mikä on kenialainen miehen rooli.

Matka oli samaan aikaan hämmentävä ja hieno kokemus. Olen koko ikäni joutunut vimmatusti puolustamaan ihonväriäni, mutten ole itsekään tiennyt, mistä se tulee. Sain tavallaan vastauksen: minunkin elämäni on totta eikä jokin keksitty tarina.

Lapsihaaveita

En ole koskaan ollut perinteisessä mielessä parisuhdeihminen. Olen tukeutunut vain itseeni ja joutunut aikuisena opettelemaan asioiden jakamista. Se pätee paitsi parisuhteeseen myös ystäviin.

Elän nyt parisuhteessa ja olen tosi onnellinen. Kaikesta ei tarvitse selviytyä yksin.

Monilla hyvillä ystävilläni on lapsia ja olen pienestä saakka ajatellut, että jonain päivänä minullakin on oma perhe. Haaveilen joskus lapsesta edelleenkin, mutta en pode mitään akuuttia vauvakuumetta. Luultavasti mietin asiaa samalla tavalla kuin monet ikäiseni ihmiset, että uskaltaako lähteä hommaan ja olenko minä ylipäänsä valmis vanhemmaksi.

Vanhemmuudessa minua kiehtoo ilon ja kivun yhteys – se, miten äärirajoille se vie ihmisen ja miten parasta ja palkitsevinta se tuntuu silti olevan. Siinä ollaan ihmisyyden ytimessä. Voisin kuvitella olevani myös sijais- tai tukivanhempi.