Sirpa, Mauri ja Mika: tyypillisiä suomalaisia nimiä. Kuva: Juha Salminen
Sirpa, Mauri ja Mika: tyypillisiä suomalaisia nimiä. Kuva: Juha Salminen

Heljä Misukan sanotaan olevan nimensä näköinen, ja Sinuhe Wallinheimon vanhempia inspiroi klassikkoteos.

Yhdellä se on harvinainen, toisella yleinen, mutta sellainen meiltä kaikilta löytyy. Nimi nimittäin!

Usein suomalaisissa nimissä päänvaivaa aiheuttavat ä- ja ö-kirjaimet, jotka eivät taivu sähköpostiosoitteisiin millään tavalla. Kokemusta tästä on muun muassa allekirjoittaneella.

Harvinaisia ja erikoisia nimiä tulee nykyään vastaan usein. Viime aikoina esimerkiksi julkkikset ovat antaneet lapsilleen valtavirrasta poikkeavia nimiä.

Etsimme neljä harvinaisen nimen kantajaa kertomaan, kuinka nimiä väännellään, kuullaan virheellisesti ja millaista kiusaa niistä tehdään. Lopulta erikoinen nimi on kuitenkin vain positiivinen asia!

Heljä Misukka, OAJ:n koulutusjohtaja

”Usein kysytään, mistä sukunimeni on peräisin. Misukan suku tulee Karjalan laulumailta ja on tunnettu ortodoksisuku. Tykästyin sukunimeen, ja kun aikoinaan menin naimisiin, otin silloisen mieheni sukunimen. Misukasta tulee mieleen missityyppinen nainen. Ulkomailla nimeäni luullaan usein japanilaiseksi.

”Yksi muunnos on ollut Hellä Mussukka.”

Heljä Misukan nimi on vääntynyt Hellä Mussukaksi ja Heljämi Sukaksi. Kuva: Sanoma-arkisto / Sirpa Räihä
Heljä Misukan nimi on vääntynyt Hellä Mussukaksi ja Heljämi Sukaksi. Kuva: Sanoma-arkisto / Sirpa Räihä

Pankissa kysytään kahteen kertaan, kun sanon nimeni. Yksi muunnos on ollut Hellä Mussukka, ja kerran kun menin golf-kurssille, minua ei löytynyt listalta. Syynä oli, että nimi oli muuttunut muotoon Heljämi Sukka. Aika erikoinen sekin. Michelinillä oli joskus rengasmainos, jossa sanottiin ’vaihda misukat alle’. Onneksi sitä ei näy enää missään.

Minua tai lapsiani ei ole sukunimestä kiusattu enkä ole törmännyt ennakkoluuloihin. Otan nimiasiat yleensä huumorilla. On hauskaa, että erikoinen nimi jää mieleen. Heljä Misukka on hymyilevä viisikymppinen blondi mimmi, ja minun sanotaan olevan nimeni näköinen. Kun olin mukana politiikassa, moni tuli kertomaan, että äänesti minua nimeni takia.”

Tuukka Tuomasjukka, toimittaja

”Vaikeinta on saada ihmiset tajuamaan, että tämä on sukunimeni, ei toinen tai kolmas etunimeni. Toisinaan sukunimeäni luullaan etunimistä koostetuksi Facebook-salanimeksi tai taiteilijanimeksi. Yleisin nimivirhe on, että minua sanotaan Tuomakseksi. Suhtaudun asiaan lempeydellä ja huumorilla. Toivon toki, että ihmiset oppisivat nimeni, jotta minua ei puhuteltaisi miten sattuu.

Tuomasjukka on harvinainen sukunimi. Tuukka on yksi kahdeksasta nimen kantajasta. Kuva: Tuukka Tuomasjukan kotialbumi
Tuomasjukka on harvinainen sukunimi. Tuukka on yksi kahdeksasta nimen kantajasta. Kuva: Tuukka Tuomasjukan kotialbumi

Meitä Tuomasjukkia on kahdeksan. Nimi on vaihdettu 1970-luvun taitteessa. Sitä ennen se oli isäni kolmas nimi. Syytä sukunimen vaihtamiselle emme tiedä, mutta nykyisen käsityksemme mukaan taustalla saattaisi olla sotaan liittyvä puhumattomuus. Tarkkaa tietoa sota-ajoista ei jälkipolville ole kantautunut, sillä niistä ei isän perheessä puhuttu. Oli iso oivallus, kun tajusi sukunimensä mahdollisesti liittyvän suurempaan suomalaiseen traumaan ja vaikenemisen kulttuuriin.

”Muistan sanoneeni isälleni, että aion hylätä tämän sukunimen.”

Kyllähän tämä sukunimi erottaa minut joukosta. Olin ilmeisesti erikoinen lapsi ja nuori, joten hassu sukunimi riitti tekemään minusta ’sen oudon tyypin’. Muistan sanoneeni isälleni turhautumispäissäni, että aion hylätä tämän sukunimen. Nyt suhtaudun lapsuuden itseeni nauraen. Tuo toiminee hyvänä esimerkkinä siitä, että ei se tottuminen nimeen helppoa ollut.

Yleensä nimeäni lähinnä kehutaan. Välillä kuluneimmat kaskut, kuten ’Mitä jos lapsesi nimi olisi Tuomas Jukka Tuomasjukka’, ovat väsyttäviä. Nuorempana en tykännyt korostaa tätä nimeä. Nyt en tiedä, osaisinko edes vaihtaa tätä pois.”

Aino-Kuutamo Uusitorppa, levy-yhtiön promoottori

”Isä ja äiti halusivat minulle kauniin suomalaisen nimen. He ovat luovia tyyppejä, ja äitini naureskelee, että hänellä oli syntymäni aikaan meneillään ’kansallisromanttinen’ kausi. Ristiäisissäni pappi piti kuulemma hienon puheen siitä, että kuu on feminiininen elementti.

Kuutamo-nimisiä on Väestörekisterikeskuksen mukaan Suomessa alle 30. Kuva: Janita Autio
Kuutamo-nimisiä on Väestörekisterikeskuksen mukaan Suomessa alle 30. Kuva: Janita Autio

Kutsumanimekseni valittiin Aino, jota käytin kouluaikoina. Minua kiusattiin muutenkin, joten en halunnut tuoda ’poikkeavaa’ nimeäni esiin. Olen saanut kyllästymiseen asti kuulla, olenko kuutamolla, mutta siihen suhtaudun nykyään huumorilla.

Vasta täysi-ikäisenä tajusin, kuinka mahtavaa on erottua joukosta hieman erikoisella nimellä! Monesti esittelen itseni vain etunimelläni, sillä sukunimenikin on aika pitkä. Tämän takia Kuutamoa luullaan usein sukunimekseni. Ystäväni ja tuttavani kutsuvat minua ihan Kuutikseksi. Lähes aina nimeäni nimeäni pidetään kauniina tai sitä kommentoidaan ihaillen.”

Sinuhe Wallinheimo, kansanedustaja

”Kun äitini ja isäni odottivat minua, molemmat lukivat Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. He tykästyivät nimeen, ja jos olisin ollut tyttö, nimeni olisi ollut Minea samasta teoksesta. Olen koettanut löytää Sinuhen elämästä yhtäläisyyksiä omaan käytökseeni ja elämääni, mutta aika hyvin ne ovat minua kiertäneet.

Jos Sinuhe Wallinheimo olisikin ollut tyttö, nimi olisi ollut Minea. Kuva: Jonna Öhrnberg
Jos Sinuhe Wallinheimo olisikin ollut tyttö, nimi olisi ollut Minea. Kuva: Jonna Öhrnberg

Juuri kun tutkin, huomasin, että taisin olla Suomen ensimmäinen Sinuhe. Siinähän kävi niin, että koska nimi oli aika erikoinen, viralliseksi etunimekseni annettiin Mika. Vanhempani kyllä vakuuttelevat, ettei nimi tullut Waltarilta. Halusin, että minua kutsutaan Sinuheksi, mutta alle kouluikäisenä 70-luvulla moni kutsui Mikaksi.

”Olin täydellinen nimihirviö.”

Koulussa Sinuhe oli hyvä nimi, sillä opettajat muistivat kertaheitolla, kun ei ollut peruspertti. Siitä oli apua. Yksi kömmähdys eräälle opettajalle tosin kävi. En ollut ensimmäisellä tunnilla, ja kun opettaja katsoi nimilistaa, hän kysyi muilta, että millainen tyttö tämä Sinuhe on. Kirjaa ei oltu ilmeisesti luettu.

”Sinkku” Wallinheimo ja kypärän faarao vuonna 2005. Kuva: Sanoma-arkisto / Janne Nousiainen
”Sinkku” Wallinheimo ja kypärän faarao vuonna 2005. Kuva: Sanoma-arkisto / Janne Nousiainen

Myös sukunimeni aiheuttaa vaikeuksia. Monesti olen ollut Heimo Wallin. Olen pelannut jääkiekkoa 11 vuotta ulkomailla ja olin täydellinen nimihirviö: joskus Sumuki Wallimuki tai Sinhi Wellinhimo. Kaverit kutsuvat välillä noillakin nimillä.

Ulkopuoliset ehkä olettavat, että erikoisesta nimestä olisi haittaa elämässä. Päinvastoin – Sinuhe on hieno nimi ja sillä on hieno historia. Jääkiekkomaalivahtina kannoin Egypti-teemaa aina kypäräni maalauksissa. Toivottavasti olen raivannut tietä kaikille muille Sinuheille.”