ET

Kuvanveistäjä Taru Mäntynen oli tyytyväinen hevostenhoitaja, kunnes kuuluisa isoisä antoi hänelle muovailuvahaa ja tehtävän. Nyt Tarun veistoksia on nähtävillä ympäri Suomen.

Kuvanveistäjä Taru Mäntynen, 74, inhoaa silittämistä ja tiskaamista, mutta rakastaa lapioimista, hitsaamista ja rälläkällä hiomista.

Kun Taru pukeutuu siniseen haalariinsa ja kävelee kotipihansa yli työvajaan, siellä alkaa hiekka pölistä. Taru harjaa edellispäivänä valettuja pieniä pronssiveistoksia, joissa mies ja nainen on sidottu yhteen.

Taru Mäntysen nimi ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta ympäri Suomea kyllä tiedetään hänen kymmenet julkiset veistoksensa. Niistä tunnetuimpia lienevät Kuopion torilla vappuna lakitettava Siskotyttö ja eduskunnan lisärakennuksen sisäpihan Lähestyminen, jossa mies ja nainen pyörivät tunteiden vallassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tarun nimi ei ole tuttu, mutta työt ovat.

Mäntysen suvun kädenjälki näkyy Suomessa muuallakin. Tarun isoisä Jussi Mäntynen oli kuvanveistosmaailman suuruus, jonka eläinveistoksia on lukuisten suomalaisten kaupunkien puistikoissa. Tunnetuimpia niistä ovat hirvet, joista yksi on Eläinmuseon edessä Helsingissä, toinen Viipurissa. Helsingin Karhupuiston muurahaispesää tonkiva karhukin on hänen käsistään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taru olisi todennäköisesti kuuluisampi, jos hän olisi jäänyt taidehulinan keskelle Helsinkiin. Sen sijaan hän on työskennellyt Varkaudessa.

Isoisä näytti suunnan

Taru kouluttautui hevostenhoitajaksi ja ajatteli 22-vuotiaaksi asti työskentelevänsä ikänsä eläinten parissa, kenties eläinlääkärinä. Hän nosteli paaleja, loi lantaa pilttuista ja pestautui vuodeksi yksityistallin hoitajaksi Sveitsiin. Sieltä palatessaan Taru piipahti isoisänsä luona Tukholmassa.

– Tiesin kyllä, että isoisä oli kuuluisa taiteilija, mutta en juuri muuta. Emme tunteneet hyvin toisiamme, ja edellisestä tapaamisesta oli vuosia.

Jussi vei pojantyttären ateljeeseensa, antoi tälle ison kuution vaaleankeltaista muovailuvahaa ja tehtävän.

– Minun piti kopioida hänen työnsä, jossa kaksi karhua painii. Teos on lähes pallonmuotoinen, ja Jussi piti sitä vaikeana työnä.

Taru työsti muovailuvahaa monena päivänä.

– Olin aina ollut ihan hyvä koulun piirustustunneilla, mutta en suhtautunut kuvien tekemiseen erityisen intohimoisesti.

Isoisä katseli Tarun työtä ja sanoi, että tytöllä on lahjoja. Niitä oli isoisän mielestä niin paljon, että taiteesta olisi ammatiksi asti.

Työstin muovailuvahaa monta päivää.

Taru hämmästyi. Vaikka myös Tarun setä Olavi Mäntynen oli taiteilija, Taru ei ollut koskaan ajatellut, että hänestäkin voisi tulla sellainen.

– Isäni oli geologi ja äitini hammaslääkäri. Lapsuudenkodissani oli kyllä maalauksia ja isoisän veistoksia, mutta 50-luvun Heinävedellä kulttuuri kukoisti lähinnä elokuvateatterissa.

Isoisän kehuista imarreltu Taru hakeutui Vapaaseen taidekouluun ja ryhtyi maalaamaan ja piirtämään. Hän kokeili, miltä taiteilijantyö tuntuisi. Erityisen hyvältä tuntui jälleen hyvä palaute.

– Sain monta työtäni koulun kevätnäyttelyyn.

Eläinlääkärihaaveet saivat jäädä. Taru muutti Porvoon Karhukorpeen taiteilijasetänsä maatilalle. Sanaton sopimus oli, että Taru auttaa tilan töissä ja setä opettaa hänelle taiteen tekoa.

Taru viipyi Karhukorvessa kolme vuotta, hoiti metsää ja kanoja. Setä kannusti häntä muotoilemaan savea, valamaan kipsiä ja veistämään puuta.

Porvoossa Taru päätti, että hänestä tulee taiteilija, mutta empi vielä maalaamisen ja kuvanveiston välillä. Hän kokeili eri tekniikoita Taideteollisessa ammattikoulussa ja rakastui kuvanveistoon.

– Pidin sen kolmiuloitteisuudesta ja fyysisyydestä.

Isoisän kehut ja sedän kannustus muuttivat Tarun elämän suunnan. Hän on pannut hyvän kiertoon.

– Minulla on ollut paljon harjoittelijoita urani aikana. Olen yrittänyt heitä innostaa ja kannustaa.

Pois kamalasta Helsingistä

Taru aloitti kuvanveistäjän opinnot Helsingin Kuvataideakatemiassa 28-vuotiaana vuonna 1972. Ovet vaativaan kouluun aukenivat toisella yrittämällä.

– On tullut jossiteltua, että jos olisin aiemmin tiennyt, mitä haluan, olisin ehtinyt enemmän taiteen parissa. Mutta kun menin vanhempana opiskelemaan, olin joukon ahkerimpia. Moni vietti opiskelijaelämää, minä olin aina Ateneumin kuvanveistoluokassa muovailemassa mallista.

Taru viihtyi koulussa, mutta inhosi Helsinkiä ja oli siellä levoton. Hänestä tuntui, että on turha lähteä ulos, kun oven takana on kivierämaa.

– Helsinki ei ollut minua varten. Siellä ei voi levittäytyä, eikä tehdä ulkona töitä. Metsää ei ole.

Opintojen jälkeen Taru halusi pois Helsingistä. Asuinpaikaksi valikoitui Varkaus, sillä siellä oli sekä Tarun vanheneva äiti että töitä aviomiehelle matematiikan opettajana.

Helsinki ei ollut minua varten. 

Päätös oli vaarallinen, sillä taide-elämän sydän sykki pääkaupungissa. Mieskollega ennusti, että maalla Taru unohtuu kotirouvaksi. Taruakin muutto jännitti.

– Koin kuitenkin, että Helsingissä minulla ei ole tulevaisuutta. En saa siellä inspiraatiota.

Tarulle leukailtiin myös ammatinvalinnasta.

– Sanoivat, että miten noin pieni ja hentoinen nainen on kuvanveistäjä. Enhän minä ole hentoinen! Voimat olivat kehittyneet hevos- ja maataloustöissä. Vanhemmiten puheet loppuivat.

Taru viihtyy maaseudulla luonnon keskellä, omakotitalon rauhassa.
Taru viihtyy maaseudulla luonnon keskellä, omakotitalon rauhassa.

Ehkä sekin auttoi, että Taru pystytti oman valimon – sen takapihan vajan, jonne hän pukee haalarit – ja opetteli itse valamaan työnsä. Harva kuvanveistäjänainen on tehnyt samoin.

Vajan nurkassa on uuni pronssimuotin polttamista varten. Pienempään pyöreään uuniin puolestaan puhalletaan kaasulla kuumuutta pronssin sulattamiseksi. Kun oranssihehkuinen pronssimassa on 1060-asteista, se kaadetaan isommassa uunissa aiemmin tehtyyn muottiin. Valaminen onkin vaarallista puuhaa.

– Siinä pitää olla todella varovainen. Ei voi yhtään roiskahtaa massaa iholle. Käy huonosti.

Rohkeus ja omapäisyys kannattivat. Varkauteen muutto ei ollut Tarun taiteen kuolemaksi.

– En ole juuri pyörinyt taidepiireissä ja harvoin olen pitänyt Helsingissä näyttelyitäkään. Mutta olen ollut onnekas: minun luokseni on tultu ja isoja töitä on riittänyt.

Valaminen on vaarallista puuhaa.

Valimon vintillä on esillä Tarun töitä. Keravan puistoon tehdyn Oi Neitoperhon kipsimallista näkyy, kuinka hienosti Taru veistää liikettä. Vauhdikkaan tytön letit lentävät ja mekonhelma heilahtaa.

Vintillä on nyt vähemmän veistoksia kuin tavallisesti, sillä keskikokoisten ja pienten parhaimmisto on haastatteluhetkellä Tampereen taidemuseossa Tarun suuressa näyttelyssä.

Viesti on veistoksissa

Näyttelyssä käyminen on kuin vaeltelua tarumetsässä. Kalevalasta ja kalliotaiteesta ammentavissa unikuvamaisissa eläimissä ja myyttisissä hahmoissa Taru on omimmillaan. Pienet työt ovatkin Tarulle julkisia teoksia rakkaampia.

– Isoissa julkisissa töissä on niin monenlaista. Pitää huomioida erilaisia odotuksia, miettiä veistoksen turvallisuutta ja vaikkapa ilkivallan mahdollisuutta.

Taru ei töitään juuri selittele, sillä hän ei pidä puhumisesta. Hän kertoo viestinsä veistoksissaan.

– En tiedä, vaikuttaako taide ihmisiin. Haluaisin, että vaikuttaisi. Olisi mukava, jos ihmiset pohtisivat veistoksiani katsoessaan, millaista elinympäristöä eläimet tarvitsevat. Me ihmiset olemme kohottaneet itsemme liian kaikkivaltiaiksi.

Kuopion torilla oleva Siskotyttö saa aina vappuna lakin.
Kuopion torilla oleva Siskotyttö saa aina vappuna lakin.

Tilaustyöt ovat tietysti oma lukunsa, mutta muita veistoksiaan Taru ei malttaisi myydä. Yksi säätiö sai juuri anella pitkään, ennen kuin Taru luopui olohuoneessaan olleesta ilveksestä. Hän oli työhönsä niin kiintynyt.

– Töiden hinnoittelu on kamalaa. Olen ylpeä töistäni ja ajattelen, että ne ovat arvokkaita. En halua alennusmyyntiä. Toisaalta säälittää se ostaja.

Välillä Taru pöyristyy muiden näyttelyissä, kun jostakin huolimattomasti "käsin läntätystä savikasasta" pyydetään järjettömiä summia.

– Silloin vain tekijän nimi ratkaisee. Joskus mietin, että olenko niin fossiili, etten enää tajua taidetta.

Isoisä kaapista ulos

Kun Taru käy Helsingissä, hän yöpyy opiskeluaikaisessa asunnossaan. Sen parvella on iso seinämaalaus, jossa juoksee neljä hevosta. Taru maalasi sen heti asuntoon muutettuaan, kipusi tikkailla katonrajan ankean valkean seinän ääreen pensseli kädessään.

Mikä teoksen nimi on?

– Ei sillä ole nimeä. Nimetään se nyt. Laukkaavatko ne? Ei, kyllä ne ravaavat. Laitumella. Sen nimi voisi olla Laitumella.

Tämä on tyypillistä Tarua. Rauhallisen ja vetäytyvänkin pinnan alla on päättäväinen tekijä. Jos asia vaatii nimeä, se nimetään. Jos on tarve heittäytyä, heittäydytään.

Soitin konsertissa ilvestä ja hirveä.

Kun kapellimestari Leif Segerstam vuonna 2015 Heinäveden musiikkijuhlilla keksi, että Tarun pitäisi olla osa orkesteria, Taru oli. Hän soitti lusikalla kahta pronssiveistostaan, koputti hirveä ja veteli piikikkään ilveksen pintaa kirkon saarnastuolissa.

– Trrtrrtrr, sanoi ilves, ja klikklikklik, sanoi hirvi.

Helsingin asunnolla on ollut iso merkitys Tarun elämälle. Hän sai sen lahjaksi isoisältään Jussilta, ja ilmainen asunto mahdollisti täydellisen heittäytymisen taideopintoihin. Se toimi myös pienenä ateljeena eli veistäjän työtilana.

Tarun suhde isoisäänsä oli pitkään mutkikas. Uransa alussa Taru vaikeni sukulaisuussuhteesta.

– En halunnut ratsastaa isoisän maineella taidemaailmassa. Nyt on jo kanttia puhua hänestä, kun olen tehnyt itsekin niin paljon.

Pitkään hiljaisuuteen oli pontimena myös Kuopion Siskotytön nuiva kritiikki Savon Sanomissa 1980-luvulla. Siinä annettiin ymmärtää, että Taru olisi saanut työn, koska oli Jussin sukulainen. Väite suututti Tarua.

Taru työskentelee yhä neljä tuntia päivässä.
Taru työskentelee yhä neljä tuntia päivässä.

Siskotytön teko oli muutenkin työlästä: Taru olisi halunnut tehdä veistoksesta pyylevän ja ketterän naisen, mutta tilaaja vaati hymyilevää tyttöstä. Taru olisi tehnyt tytölle käteen kalan ja kukon, mutta sekään ei käynyt.

– Rupesi harmittamaan niin kovasti, että panin tytön käteen puntarin. Että punnitkoon sitten jotain. Jälkeenpäin on harmittanut, kun se puntari näyttää aseelta.

Tampereen näyttelyssä isoisän veistoksia oli yhdessä kerroksessa, Tarun toisessa.

65-vuotiaana huilistiksi

Taru on ehtinyt tehdä pitkällä urallaan paljon. Veistostensa tarkkaa määrää hän ei tiedä, sillä luonne ei taivu kirjanpitoon.

Viime vuosina Taru on hiljentänyt tahtiaan. Ikä väsyttää ja tekee kömpelöksi. Hän työskentelee enää korkeintaan neljä tuntia päivässä, ja vuosi sitten hän siirtyi valajasta valun ohjaajaksi. Kaksi apulaista käy tekemässä raskaimpia ja vaarallisimpia työvaiheita.

Taru haluaisi tehdä vielä kaksi isoa julkista työtä: kirjaston muistomerkin Heinävedelle ja tyttöveistoksen Viipurin puistoon. Toisesta puuttuu päätös, toisesta rahoitus.

– Alkaa olla kiire, kun olen jo niin vanha.

Samalla kun työt ovat vähentyneet, harrastukset ovat lisääntyneet. 13 vuotta sitten 65-vuotiaana Taru aloitti huilunsoiton, otti ensin yksityistunteja ja sitten jatkoi treenaamista itsekseen. Nyt hänellä on erään klarinetinsoittajan kanssa duo, joka soittaa omaksi ilokseen.

– Olen edistynyt huilunsoitossa. On mukava huomata, että myöhäiselläkin iällä kannattaa aloittaa uusia asioita.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

 

Taru Mäntynen

  • Syntynyt: 1944 Kärsä-mäellä. Asuu Varkaudessa.
  • Työ: Kuvanveistäjä ja eläkeläinen.
  • Perhe: Aviomies, eläkkeellä oleva opettaja Erkki Laita, poika ja kaksi lastenlasta.
  • Harrastukset: Lukeminen, huilunsoitto ja marjastus.
Mimmi974

Olipa mielenkiintoinen artikkeli. Suomessa ei aina huomata näitä elossa olevia taiteilijoitamme. Vasta heidän siirtyessään pois joukostamme alkaa mielenkiinto heitä kohtaa. Totta totisesti haluaisin, että saisin vielä nähdä elävän taiteilija Taru Mäntysen näyttelyn jossain suuressa taidemuseossa. Hän ja me taiteen rakastajat ansaitsimme sen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla