Kodin Kuvalehti
Hanna-Leena on joutunut myöntämään, ettei äidin rakkaus aina riitä auttamaan lasta. ”Olen sanomattoman kiitollinen lastani hoitavalle laitokselle.”
Hanna-Leena on joutunut myöntämään, ettei äidin rakkaus aina riitä auttamaan lasta. ”Olen sanomattoman kiitollinen lastani hoitavalle laitokselle.”

Hanna-Leenan elämän vaikein asia on ollut oman pojan antaminen huostaan otettavaksi. Siitä on seurannut paljon hyvää, ja siksi myös poika ­haluaa, että Hanna-Leena kertoo tarinansa.

Hanna-Leena teki elämänsä raskaimman päätöksen neljä vuotta sitten lääkärin vastaanotolla: hän antoi lapsensa huostaanotettavaksi.

”Olimme akuuttikäynnillä, ja lääkäri kysyi jälleen kerran, olisinko jo valmis tähän ratkaisuun.

En ollut valmis. Silti vastasin kyllä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapseni oli tuolloin 11-vuotias ja hänellä oli useita eri diagnooseja. En yksinkertaisesti pärjännyt enää lapsen kanssa kotona.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Päätös lapsen antamisesta sijoitettavaksi tuntui aivan hirveältä.”

”Vauvamuskarissa huomasin, ettei kaikki ollut kunnossa”

”Kun poikamme oli puolivuotias, aloin epäillä, että kaikki ei ollut kunnossa. Vauvamuskarissa huomasin, miten muut vauvat jokeltelivat vanhemmilleen ja selvästi seurustelivat näiden kanssa. Oma vauvani ei ottanut kontaktia minuun.

Välillä lapsi huusi raivoisasti tuntitolkulla, enkä saanut rauhoitettua häntä. Raivokohtausten aikana poika oli jossain muualla, enkä tavoittanut häntä. Yhteyden menettäminen tuntui minusta pelottavalta.

Raivon voima kasvoi, kun poikani kasvoi.

Lapseni oli osan viikosta päiväkodissa. Myös siellä huomattiin, että hänen oli vaikea hallita käytöstään. Muut lapset alkoivat karttaa poikaani arvaamattomien tilanteiden takia, ja synttärikutsut lakkasivat tulemasta.

Tunsin häpeää: emmekö osaa kasvattaa, vaikka teemme asiat kuten muut? Karttaminen tuntui myös vääryytenä lastani kohtaan ja sattui sydämeeni.”

”Minua pelotti, mitä tapahtuu, kun poikani voimat kasvavat”

”Toivoin, että käytösongelmat rauhoittuisivat iän myötä, mutta näin ei käynyt. Poikamme oli kolmivuotias, kun hänelle syntyi pikkusisko. Raivokohtausten takia kotona alkoi olla vaarallisia tilanteita.

Minua pelotti: mitä tapahtuu, kun lapseni kasvaa ja hänen voimansa iän myötä kasvavat?”

Neljä vuotta sitten Hanna-Leena antoi 11-vuotiaan poikansa lastensuojelun erityis­yksikköön, jossa hoidetaan neuropsykiatrisista oireista kärsiviä lapsia.

”Rakkautemme ei riitä auttamaan poikaamme. Hän tarvitsee ympärivuorokautista ammatillista apua ja valvontaa.”

Miten kaikkien elämä parani huostaanottopäätöksen myötä? Millaista perheen yhteiselo on nyt? Miksi äidistä tuntuu, että huostaanotto lähensi suhdetta poikaan? Mitä he tekevät, kun poika tulee viikonlopuksi kotiin? Miltä tulevaisuus näyttää?

Lue Hanna-Leenan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 17/2019. Voit lukea sen myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä.

Joskus on tehtävä vaikeitakin ...

Olen joutunut tekemään saman ratkaisun aikanaan oman poikani kanssa. Tuskallisimpia kokemuksia elämässäni. Pojan tie vei laitoksista jopa vankilaan asti, väliin on mahtunut huumeiden käyttöä ja lopulta tuo vankilatuomio.Vankilassa olon koin hänelle hyvänä vaiheena, olihan poika turvassa ja valvonnassa. Myös huumeiden käyttö jäi tuon vuoden aikana. Elämä on nyt hiukan rauhoittunut mutta aggressiivisuutta ja pinnan polttamista on edelleen. Opiskelu tai työ ei tule onnistumaan tässä vaiheessa. Olen silti kiitollinen että hän on elossa. En olisi voinut aikanaan tehdä hänen hyväkseen parempaa ratkaisua kuin huostaan antaminen koska en itse pärjännyt hänen kanssaan. 

Suurin osa ihmisistä, joille kerroin tästä, ei usko selvästi että joku vapaaehtoisesti antaisi lapsensa huostaan, vaan epäilevät kai että on toimittu väkisin ja lapsi on " viety" tai hämmästrllään selän takana että kuka tuollaista voi tehdä. Vähänpä tietävät. Näille en anna mitään arvoa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla