ET
Erkki Hakkarainen työskenteli mallina koko 70-luvun. ”Ostin lähes vanhan auton hintaisen puhelinvastaajan ja laadin huonolla kielitaidollani vastaajaan jopa englanninkielisen viestin. Sitten pötköttelin sohvalla odottamassa, että joku soittaisi ja kuulisi hienon viestini”, hän muistelee. Kuvat: Katri Lehtola
Erkki Hakkarainen työskenteli mallina koko 70-luvun. ”Ostin lähes vanhan auton hintaisen puhelinvastaajan ja laadin huonolla kielitaidollani vastaajaan jopa englanninkielisen viestin. Sitten pötköttelin sohvalla odottamassa, että joku soittaisi ja kuulisi hienon viestini”, hän muistelee. Kuvat: Katri Lehtola

Erkki Hakkarainen oli 57-vuotias, kun hän menetti maatilansa ja toisen avioliiton. Silloin hän päätti tehdä jotain ihan muuta kuin hänen ikäisensä yleensä tekevät: lähteä au pairiksi Lontooseen.

Kaiken omaisuuden mukanani kannan. Kaksi avioliittoa ja maatilan menetettyäni voin väittää, että olen sisäistänyt tämän vanhan viisauden kohtuullisen hyvin. Ainakin olen oppinut hyväksi luopujaksi.

En ole koskaan ollut varakas, mutten ole myöskään koskaan tavoitellut rikastumista. Toisenlaiset asiat, kuten muut ihmiset ja vapaus, ovat kiinnostaneet enemmän.

Vapaus on ollut jopa niin tärkeää, etteivät hetkelliset vararikot ole koskaan oikeastaan nöyryyttäneet minua. Olen aina luottanut, että elämä kantaa – olen siinä mielessä optimistinen kaveri. Tosin myös sinisilmäinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Synnyin seitsenlapsisen perheen vanhimmaksi. Muutin kotoa Pohjois-Savosta armeijan ja kauppaopiston jälkeen 60-luvun lopulla Helsinkiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pääsin töihin vakuutusyhtiöön. Muutamassa vuodessa etenin ihan hyviin hommiin vastaamaan pienestä palo- ja vastuuvakuutusjaostosta, vaikka en tiennyt rakennustekniikasta juuri mitään.

Asuin isän serkun alivuokralaisena. Naapurin neidillä kävi miesvieras, tavallisen näköinen herra, jonka hiukset olivat jo vähän harvenneet. Minulle selvisi, että mies kävi mallikoulua.

Ajattelin, että jos tuokin on päässyt, niin miksen minäkin, ja hakeuduin erään muotitaiteilijan miesmallikurssille. Kurssin jälkeen aloin saada alan töitä mallina, ja parin vuoden kuluttua jättäydyin kokonaan pois päivätöistä.

Ero Johanna Rauniosta oli sokki

Työskentelin mallina koko 70-luvun. Töitä riitti, mutta oli myös hiljaisia aikoja. En muista kuitenkaan ottaneeni niistä kummempia paineita.

Ostin lähes vanhan auton hintaisen puhelinvastaajan ja laadin toiveikkaasti huonolla kielitaidollani vastaajaan jopa englanninkielisen viestin. Sitten pötköttelin sohvalla odottamassa, että joku soittaisi ja kuulisi hienon viestini.

Maanviljelijä minusta tuli 80-luvun alussa. Ostimme silloisen vaimoni Johanna Raunion kanssa Vihdistä tilan, Linnanniitun.

Aloitin luomuviljelyn, ja tyttäremme Anna ja Juuli syntyivät. Se oli onnea. Viljelyni oli sellaista romanttista heittäytymistä eikä kovin tuottoisaa.

”Talousasiani alkoivat mennä huonolle tolalle.”

80-luvun lopulla Johannalle ja minulle tuli ero. Vaikka se ei tullut yllätyksenä, se oli silti sokki.

Olin naiivisti ajatellut, että avioliitto olisi ikuinen. Johanna ja pienet tyttäremme muuttivat toiselle paikkakunnalle, ja minä jäin yksin Linnanniittuun. Pahinta oli se, että yhteinen arki lasten kanssa loppui siihen.

Talousasiani alkoivat samoihin aikoihin mennä huonolle tolalle. Eron jälkeen pikkuveljeni osti puolet tilasta. Takasin puolestani hänen lainojaan ja jouduin niistä myöhemmin taloudelliseen vastuuseen.

Tila oli jo menossa vasaran alle, kun vanhempi sisareni perheineen osti siitä pari hehtaaria maata ja talon. Muut maat menivät kunnalle, mutta saatoin jatkaa tilalla asumista ja pienimuotoista viljelyä.

Erkki Hakkarainen ei osaa otaa paineita elämästä. ”Yksi syy voi olla se, että sain elää turvallisen lapsuuden.”
Erkki Hakkarainen ei osaa otaa paineita elämästä. ”Yksi syy voi olla se, että sain elää turvallisen lapsuuden.”

Ratkaisu tipahti syliin

2000-luvun alkupuolella minun oli pakko luopua Linnanniitusta lopullisesti. Tilan oli vuosien saatossa ostanut sisareltani toinen vaimoni, Merikukka Forsius. Kun erosimme vuonna 2002, tila jäi hänelle ja minä muutin pois.

Lopullisen eron jälkeiseksi kesäksi vuokrasin tilan Merikukalta itselleni. Kävin silloin läpi kaikki tavarat, myin maatilan koneet ja pidin ystäville läksiäisjuhlia. Mietiskelin siinä samalla kuin huomaamatta kaikkea mennyttä ja tajusin, että luopuminen olikin aika vapauttavaa.

Olin alamaissa, edellinen talvi oli ollut yksi elämäni vaikeimmista. Oli aika keksiä jotain uutta.

Silloin ratkaisu lähes tipahti syliini.

Ystäväni tyttären entinen au pair -perhe tarvitsi kipeästi uuden apulaisen Lontooseen.

Niin minä syksyllä 2003, 57-vuotiaana, pakkasin vähäiset tavarani ja lähdin au pairiksi.

Olin aina tuntenut alemmuutta huonosta englannin taidostani, joten asetin työpestille kaksi tavoitetta: saada etäisyyttä menneeseen ja oppia muodostamaan palikkaenglantiani tasokkaampia virkkeitä.

”Tunsin itseni valtavan vapaaksi.”

Muistan vieläkin, kuinka huikealta tuntui istuutua lentokoneeseen ja lähteä. Tunsin itseni valtavan vapaaksi.

Viihdyin Lontoossa lopulta kaksi vuotta. Työni ei ollut kovinkaan raskasta. Perheessä oli vain yksi lapsi, Tim-poika, jota vein muutaman kerran viikossa kouluun. Lisäksi siivosin talon kunnolla kerran viikossa ja laitoin joskus ruokaa.

Minulle jäi hyvin vapaa-aikaa. Pelasin tennistä, näyttelin merimieskirkon esityksissä, kävin englannin kielen kurssilla ja tutustuin uusiin ihmisiin. Tunsin itseni vapaammaksi kuin aikoihin. Minua ei häirinnyt edes muiden ihmisten ihmettely, kun he kuulivat, mitä näin vanha mies teki työkseen.

Kun palasin Suomeen, oloni oli yhä kevyt. En omistanut juuri mitään. Olen jälkeenpäin kiittänyt veljeäni. Hän mahdollisti rahasotkuillaan sen, ettei minun tarvitse enää stressata omaisuudesta.

Koulutus luokanopettajan tehtäviin 32 tunnissa

Jatkoin opettajan sijaisuuksia, joita olin tehnyt 80-luvun lopulta saakka. Silloin Vihdin kunta opettajanpulassa koulutti minut 32 tunnissa luokanopettajan tehtäviin. Olen nauttinut lasten kanssa olemisesta – olenhan itsekin aika lapsellinen. Tuntuu, että olen aina ollut henkisessä kehityksessä noin kymmenen vuotta ikäisiäni jäljessä. En siis ole ihan lapsi enää, vaan näin seitsemänkymppisenä jo aika viisas kuusikymppinen.

Elämäni on aika täyttä juuri nyt. Minulla on hyvä parisuhde. Teen edelleen opettajan sijaisuuksia aina silloin tällöin tutuissa kouluissa, koska pidän siitä ja koska eläkkeeni on aika vaatimaton. Vietän paljon aikaa ihmisten kanssa ja luonnossa, joka on minulle elintärkeä. Lisäksi pelaan tennistä ja esitän runoja muun muassa ohjelmaryhmä Sananjalassa.

Minulla on melko laaja ystäväpiiri. Käyn sairaalassa katsomassa kavereita ja jeesaan ihmisiä taitojeni mukaan. Sain auttamisen mallin luultavasti jo lapsuudenkodistani. Äitini oli aina heikkojen ystävä. Hän kiersi vanhusten luona, ja välillä pieneen kotitupaamme majoittui naapurien koko iso lapsikatras.

Siunattu hyvällä itsetunnolla

Olen silloin tällöin miettinyt, miksi en osaa ottaa paineita elämästäni. Ehkä siksi, että minua on siunattu kohtuullisen hyvällä itsetunnolla, rakastavilla ihmisillä ja turvallisella maalaislapsuudella. Olen ollut aina melko terve ja kova liikkumaan. Kun aikoinaan erokriisissä etsimme ensimmäisen vaimoni kanssa yhteistä harrastusta, löysimme tenniksen. Avioliittoa se ei pelastanut, mutta minun ja tenniksen suhde on ollut yksi elämäni pisimmistä suhteista. Pallopeliin on tullut purettua paljon erilaisia asioita.

”Sinisilmäisyyteni on myös ollut pelastukseni.”

Olen oppinut uskomaan ja luottamaan ihmisiin, eikä uskoni oikeastaan ole koskaan pahemmin horjunut. Sinisilmäisyyteni on myös ollut pelastukseni, sillä olen ollut utelias ja jaksanut kokeilla uusia asioita.

Jos en hiipivän vanhuuden kolottaessa jäseniä jaksa muuta, luen. Lukuharrastukseni heräsi myöhään, mutta nyt luen kaikkea mahdollista. Pyrin hahmottamaan itselleni tätä ristiriitaista maailmaamme, joten tulen varmaan sammuttamaan tiedonjanoani koko loppuelämäni. Vaikka esiinnyn ja keikkailen edelleen, olen pikemminkin kuuntelija kuin tarinankertoja. Ja yleensä ihmiset pitävät siitä, että heitä kuunnellaan.

Oman puheeni, omat ajatukseni, olen tallentanut päiväkirjoihini, joita on kertynyt yli 30 vuodessa vino pino. Olen lukenut ne pariin kertaan myöhemmin läpi, mikä on ollut aika opettavaista. Niiden sivuille on tarttunut vuosien varrella kaikenlaista: naiiviutta, tunteenpaloa, mustasukkaisuutta, pelkojakin. Mutta tunnen, että olen saanut ikävät asiat sulamaan musteen mukana päiväkirjoihin, joissa ne pysyvät.

Elämästä päällimmäiseksi mieleen nousee kuitenkin ilo. Eeva Kilpi on kirjoittanut runoonsa: 'Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele, miten mielenkiintoinen kokemus.'

Olen samaa mieltä, että tämä elämä on valtava etuoikeus.”

Erkin uteliaisuuden eväät

  1. KIRJALLISUUS. Luen paljon tieto- ja kaunokirjallisuutta. Löysin lausunnan 90-luvun alussa ja tutustuin runouteen. Se pitää ajatukset virkeinä.
  2. IHMISTEN KOHTAAMINEN. Koetan hillitä neuvojen antamista, vaikka vuodet opettajana välillä nostattavat neuvovan puolen esiin.
  3. LIIKUNTA. Kävelen luonnossa, pelaan tennistä. Yritän pitää itseni sellaisessa kunnossa, että myös mieli pysyy hyvänä.

Erkki Hakkarainen

SYNTYNYT 1946 Säyneisissä. Asuu Lohjalla.

PERHE Avoliitossa. Kaksi aikuista tytärtä avioliitosta Johanna Raunion kanssa.

HARRASTUKSET Lausunta Sananjalka-ryhmässä, tennis, kävely, lukeminen.

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehdessä tammikuussa 2018. Sivuston teknisen muutoksen takia julkaisemme artikkelin uudelleen.

Vierailija

Voi hyvänen aika! Eikö nyt ole muuta kommentoitavaa tästäkään jutusta. Taas on tiukkapipoisuus voimissaan. Pilkunviilaajat jaksavat etsimällä etsiä virheitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla