”Epäonnistuminen lisäsi paloani näyttää, kuka olen ja mihin pystyn", Amanda Kotaja sanoo.
”Epäonnistuminen lisäsi paloani näyttää, kuka olen ja mihin pystyn", Amanda Kotaja sanoo.

”Vaikka epäonnistuin, mikään ei muuttunut. Opin, että ympärilläni ovat samat ihmiset, voitan tai häviän”, Amanda Kotaja kertoo Elämäni numeroina -sarjassa.

2-vuotias

Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma. Olin 2-vuotias, kun sain pyörätuolin käyttööni ensimmäisen kerran. Sitä ennen kuljin normaalisti kuten muutkin lapset: lattialla, sylissä ja rattaissa. Otin tuolin kuulemma heti haltuun, eikä sen käyttöä tarvinnut opetella kauaa.

Vaikka pyörätuoli oli heti osa minua, tykkäsin siitä, että sain edelleen valita, miten liikuin. Lapsena kuljin mielelläni edelleen myös lattialla ja mökillä metsässä polvisuojien kanssa.

Olen lapsesta saakka saanut liikunnasta positiivisia kokemuksia. Koulussa osallistuin normaalisti liikuntatunneille ja jopa hiihtokisoihin hiihtokelkan kanssa. Reitti oli vähän vaikea, mutta avustaja jelppasi ylämäissä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Se, että pääsin normaalisti kaikkeen mukaan, on yksi isoimmista syistä, miksi olen tässä pisteessä nykyisellä urallani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

32610 lapsuuteni postinumero

Olen kotoisin Vampulasta, Satakunnasta. Vampula on edelleen minulle tärkeä paikka. Urheilulukiossa aloittaessani muutin yksin Helsinkiin 16-vuotiaana. Varsinainen kotini tulee kuitenkin aina olemaan Vampulassa.

Myös urheiluseurani on edelleen Vampulan Urheilijat. Kyläläiset ovat eläneet vahvasti mukana urheilu-urallani ja kannustaneet minua. Haluan edustaa sitä, mistä olen tullut ja mistä kaikki on lähtenyt. Tärkeintä Vampulassa ovat totta kai äitini, isäni ja veljeni perheineen.

Suhteeni Vampulaan on aikuistuessa muuttunut. Arkeni Helsingissä on hektistä, ja Vampulassa pääsen rentoutumaan ja olemaan hiljaisuuden ja luonnon keskellä. Tykkään myös siitä, että aamulla voi lähteä yöpuvussa ulos hakemaan marjoja tai omenoita. Kaupungissa ulos lähtöä varten pitää aina erikseen pukeutua. Et voi vain mennä omalle pihalle hengailemaan.

4 vuotta lukiossa

Mäkelänrinteen lukio eli Märsky oli minulle hyvin tärkeä paikka. Sain yhdistää huippu-urheilun opiskeluun rauhallisessa tahdissa. Koulussa ymmärrettiin reissut ja poissaolot, kun niistä tavallisessa lukiossa olisi tullut ongelmia. En ollut Märskyssä mikään kummajainen, vaan kaikki olivat samassa tilanteessa. Neljän vuoden lukio-opinnot olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus.

10 vuotta kilpailua

Kilpailin ensimmäistä kertaa pyörätuolikelauksessa 14-vuotiaana vuonna 2009. Seuraavana vuonna päätin, että haluan huippu-urheilijaksi. Vuonna 2012 voitin Euroopan mestaruuden, ja yhtäkkiä olinkin jo paralympialaisissa. Ne menivät superhyvin, ylitin totaalisesti itseni ja olin satasella neljäs. Siitä lähti nousukiito.

"Haluaisin jonain päivänä perheen. Tykkään hirveästi lapsista."
"Haluaisin jonain päivänä perheen. Tykkään hirveästi lapsista."

2016 pettymysten vuosi

Vuoteen 2015 saakka menestys tuli kuin itsestään. Rio de Janeiron paralympialaisten vuonna 2016 piti olla minun tähtihetkeni, mutta niistä tulikin urani suurin pettymys. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, kuinka paljon se pettymys opetti.

Olin maailmanlistojen kärkisijoilla, ja tavoitteeni oli olla Riossakin paras. Ennen olympialaisia jouduin virtsakivileikkaukseen, mutta treenitauosta huolimatta tein kesän aikana hyviä tuloksia. Juuri ennen kisoja sairastuin flunssaan. En saanut kropastani mitään irti. Jäin kuudenneksi.

Tipuin alas korkealta ja kovaa. Pettymys oli todella karmaiseva. Kun joku kisakylässä tervehti minua, aloin itkeä. Tunsin että olin pettänyt kaikki ja että olen luuseri, epäonnistunut ihminen. Arvotin itseäni suoritusten kautta. Ajattelin, että olen tärkeä vain, jos minulla menee hyvin.

Käsittelin pettymystä vuoden verran, ja kävin sitä läpi myös psyykkisen valmentajani kanssa. Opin, että ympärilläni ovat samat ihmiset, voitan tai häviän. Vaikka epäonnistuin, mikään ei muuttunut. Se kokemus kasvatti minua ihmisenä ja urheilijana. Se myös lisäsi paloani näyttää itselleni ja muille, kuka oikeasti olen ja mihin pystyn.

4 sisarusta

Minulla on iso perhe, ja olen siitä tosi iloinen.

Uusperheemme vanhemmat sisarukset ovat äidin ja isän edellisistä liitoista, ja me pikkusiskon kanssa vanhempiemme yhteisiä lapsia. Koen, että kaikki sisarukset ovat samalla tavalla sisaruksiani huolimatta siitä, onko meillä täysin samat vanhemmat vai ei.

Isoveljeni ovat 33- ja 32-vuotiaita, isosiskoni 31, minä 25, ja pikkusiskoni 21. Kun muutin Helsinkiin, täällä asuvasta isosiskostani tuli tuki ja turva isossa kaupungissa.

Sisarukset ovat minulle edelleen todella tärkeitä. Pienenä ihailin heitä kovasti, he olivat niin isoja ja tekivät kaikkea siistiä.

1 lepopäivä

Viikossani on yleensä yksi lepopäivä. Neljänä, viitenä päivänä viikossa teen tehokkaita pääharjoituksia. Lisäksi treenaan joka päivä liikkuvuutta ja käyn fysioterapiassa ja hieronnassa. Laji- ja voimatreenejä sekä palauttavia harjoituksia tulee noin yhdeksän viikossa.

Ammattiurheilijana käytän aikaa myös sen miettimiseen, miten parhaiten järjestän palautumisen, ravinnon ja pitkät ja laadukkaat yöunet. Kaiken pitää olla todella tarkkaan mietitty, että se tukee kehittymistä.

5 ystävää

Minulla on viisi oikeasti läheistä ystävää. Moni asuu muualla kuin Helsingissä, joten näen heitä aika harvoin. Mutta tunnen kaikki pitkältä ajalta, ja juttu jatkuu aina siitä, mihin se viimeksi jäi. Joidenkin ystävieni kanssa en jaa lainkaan urheilujuttuja. Urheilijaminäni poistuu kokonaan. Se on välillä todella vapauttavaa.

57 neliötä

Ostin juuri ensimmäisen omistusasuntoni. Olen siitä tosi iloinen ja onnellinen, mutta samaan aikaan se on todella jännittävää. Löysin unelmieni kodin Itä-Helsingin Aurinkolahdesta, jossa olen asunut jo neljä vuotta. Kun kävelin ovesta sisään, tunsin, että olen kotona. Uudessa asunnossani on iso avokeittiö ja etelään päin olevista ikkunoista tulee paljon valoa sisään. Lisäksi sain parvekkeen.

10 vuoden tauko ratsastuksessa

Nuorempana ratsastin paljon. Viime kesänä päätin, että palaan vihdoin takaisin harrastuksen pariin. Edellisestä kerrasta oli kymmenen vuotta aikaa.

Minua viehättää ratsastuksessa se, että allani on elävä olento, jonka kanssa pitää tehdä yhteistyötä. Se, miten kuuntelet hevosta, vaikuttaa siihen, miten se käyttäytyy.

1–3 lasta

Haluaisin jonain päivänä perheen. Se voi olla pieni tai iso – minulla ei ole selkeää haavetta lasten lukumäärästä. Tykkään hirveästi lapsista ja leikin mielelläni veljeni 5- ja 9-vuotiaiden poikien kanssa aina, kun menen Vampulaan. Unelmoin myös omakotitalosta. Vaikka sain nyt yhden unelmakotini kerrostalosta, olen kasvanut omakotitalossa. Se tuo erilaista vapautta elämään.

2020 vuosi

Tämä vuosi tuntuu uuden alulta. Vuosi on tärkeä, sillä minulla on kovat tavoitteet Tokion paralympialaisiin elo-syyskuun vaihteessa. Lähden hakemaan voittoa. Haluaisin myös opiskella vielä lisää. Unelma-ammattini olisi urheilupsykologi. Nyt kun urheilu-urani on vielä kesken, en pysty tekemään kahta asiaa täysillä. Kun urani on ohi, minulla on loppuelämä aikaa toteuttaa haaveeni.

Amanda Kotaja

25-vuotias huippu-urheilija, ratakelauksen maailmanmestari.

Asuu Helsingissä.

Valmistui juuri liikuntaneuvojaksi.

Valmistautuu Tokion paralympialaisiin, jotka pidetään elo-syyskuussa 2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla