Eeva Martikainen kertoo, että hänen miehensä tykkäsi valokuvata. Jutun kuvat ovat miehen ottamia.
Eeva Martikainen kertoo, että hänen miehensä tykkäsi valokuvata. Jutun kuvat ovat miehen ottamia.

Puolisonsa kuoleman jälkeen Eeva löysi apua nuorten leskien ryhmästä. – Tunsin, että minua ymmärrettiin ja tunteeni ymmärrettiin.

Eeva Martikainen, 38, oli katsonut lapsiensa ja äitinsä kanssa suosikkisarjansa televisiosta kotonaan Kontiolahdella. Mies oli mennyt aiemmin autotalliin, jossa hän vietti paljon aikaa. Hän oli luvannut viedä myöhemmin heidän vanhemman tyttärensä nuorisotalolle.

Se oli viimeinen kerta, kun Eeva näki puolisonsa.

Lähihoitajana työskentelevä Eeva ehti olla miehensä kanssa yhdessä yli 15 vuotta. Heillä on kaksi lasta, 10- ja 12-vuotiaat tytöt.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miehen itsemurha tuli yllätyksenä ja oli täysi sokki perheelle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Mieheni oli väsynyt, mutta kukapa töissä käyvä ihminen ei työpäivän jälkeen olisi. Hän oli rakastava isä ja aviopuoliso. Eräs ihminen kuvasi miestäni, että ’kaikista muista löytyy jotain huonoa sanottavaa, mutta hänestä ei’. Koituikohan liika hyvyys ja kiltteys hänen kohtalokseen, Eeva pohtii.

Itsemurhan jälkeen Eeva sai tietää, että hänen miehensä oli kertonut entiselle työkaverilleen uupumuksestaan. Hän oli maininnut masennuksestaan ja ahdistuksestaan. Myös irtisanoutumisen vaihtoehtoa hän oli miettinyt, mutta apua hän ei ollut hakenut.

Mies ei ollut kertonut työuupumuksestaan mitään Eevalle.

– Uupumus ja masennus ovat salakavalia sairauksia. Ne eivät välttämättä näy ulospäin millään lailla.  Avoimuutta ja tietoisuutta pitäisi lisätä. Ei ole häpeä väsyä. Toinen jaksaa enemmän, toinen vähemmän. Se ei ole ihmisen oma valinta, eikä kukaan voi määrittää sitä, miten paljon pitää jaksaa.

Elimistö kävi pohjalla

Ensimmäiseen kolmeen päivään Eeva ei kyennyt syömään juuri mitään ja eli lähinnä pelkällä teellä. Itkukohtaukset tulivat välillä niin voimakkaina, ettei hän osannut lopettaa. Pahimmillaan ne tuntuivat siltä kuin joku olisi ravistanut häntä olkapäistä järkyttävän kovaa.

– Neljäntenä päivänä kävin pohjalla. Sain todella voimakkaan itkukohtauksen ja aloin täristä rajusti. Serkkuni vei minut vessaan ja laittoi ranteeni kylmän vesihanan alle. Kohtauksen jälkeen aloin pikkuhiljaa syödä, pieniä määriä kerrallaan.

– Samaan aikaan minulla oli huoli lapsistamme ja heidän jaksamisestaan. Mitä jos minulle tapahtuu jotain? Syyllistin myös voimakkaasti itseäni. Miksi en huomannut mitään?

Koko perhe sai heti kriisiapua. Eevan mukaan heitä ei jätetty hetkeksikään yksin.

Melkein kuukauden ajan heidän kotonaan oli joku ulkopuolinen ihminen, joka huolehti, että arki pyörii. Että on ruokaa ja puhtaita vaatteita.

– Emme varmasti olisi tässä tilanteessa ilman tuota toimivaa kriisityötä sekä muita tukijoita. Saamme edelleen keskusteluapua. Iso apu on ollut myös ystävistämme. Ystäväperhe järjesti meille joulunkin, jota tuskin olisimme muuten viettäneet, Eeva mainitsee.

Eeva sekä tytöt elävät nyt päivän kerrallaan ja yrittävät selviytyä arkisista asioista.
Eeva sekä tytöt elävät nyt päivän kerrallaan ja yrittävät selviytyä arkisista asioista.

Makkararaivareita

Miehen poismenosta on nyt kulunut neljä kuukautta. Eeva muistaa hyvin viimeisen kauppareissun, jonka he tekivät yhdessä kaksi päivää aiemmin.

– Kysyin makkaratiskillä mieheltäni, että ostetaanko sinistä lenkkiä ja hän sanoi, että ’ostetaan vaan, ainahan sitä syötyä tulee’. Kun näin ne lenkit siellä jääkaapissa itsemurhan jälkeen, sain hirveän raivarin ja mietin, ’miksi sitten et ole syömässä näitä?’

Tapahtuman jälkeisenä yönä Eeva löysi miehensä viimeisen viestin tämän lompakosta. Se oli hyvin masentuneen ihmisen kirjoittama kirje, ja tärkein asia siinä oli, että hän rakasti meitä, Eeva kertoo.

Traaginen joulukuun perjantai merkitsee Eevalle kahden elämänvaiheen rajapyykkiä. Elämänmuutosta, joka pakottaa rakentamaan kaiken alusta. 

– Elämämme menee eteenpäin, sillä meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kun selviytyä, sopeutua ja hyväksyä tämä kamala, traumaattinen kokemus. Nyt meidän on koottava itsemme uudestaan pienistä palasista. Koko perheen olemus on muuttunut, ja jäljellä on toisenlainen me.

”Kun näin lenkit jääkaapissa, sain hirveän raivarin ja mietin, ’miksi et ole syömässä näitä?’”

Tuntuu kun puolet minusta olisi poissa, puolet lähtenyt hänen mukaansa; olen jotenkin vajaa, osittain tyhjä, Eeva kuvailee.

Ei ole enää toista jakamaan normiarkea. Ei olkapäätä, johon nojata. 

– Mieheni tuska ja ahdistus loppui täällä maanpäällä, mutta meillä se alkoi, ja sitä me kannamme mukanamme lopun elämäämme. Tunnen toisinaan myös suunnatonta vihaa, suorastaan silmitöntä raivoa hänen valintaansa kohtaan. Miksi, miksi, miksi? Minulla on paljon kysymyksiä, joihin en saa koskaan vastauksia.

Lohtua siskonpedissä

Eevan mielestä kuolema jättää uskomattoman suuren paperirumban puolisolle ja perikunnalle. Puolisonsa kuoleman jälkeen Eeva on muun muassa hoitanut pankkiasioita, katkaissut erilaisia liittymiä ja palveluita. Samalla hän hakenut todistuksia eri paikoista ja huomannut, että asioiden selvittäminen ei hoidu yhdellä puhelinsoitolla eikä meilillä.

Hän järjesti miehensä hautajaiset noin 1,5 viikkoa kuoleman jälkeen, vähän ennen joulua, mutta niitäkin järjestelyjä hän joutuu jatkamaan vielä.

– Jotenkin minulla oli voimia järjestää hautajaiset, koska sain apua kummiltani sekä kunnan sosiaaliohjaajalta. Mieheni tuhkattiin, mutta roudan takia uurnanlaskua ei voi tehdä talvella, joten se siirtyy kesään. Tämäkin on siis vielä edessäpäin, ja se tulee varmasti olemaan raskas kausi lapsille ja minulle.

Lapset ja Eeva ovat nukkuneet nyt monta kuukautta siskonpedissä, ja järjestely on voimassa niin kauan kuin siihen on tarvetta.

– Meillä on ollut paljon lasten ystäviä kylässä. Heidän tukensa on varmasti helpottanut lasten sopeutumista tilanteeseen. Lapset palasivat kouluun noin viikko tapahtuman jälkeen.

Vertaistuen voimaa

Käänteentekevä hetki surutyössä on ollut se, kun Eeva meni ensimmäistä kertaa Joensuun nuorten leskien ryhmään kuukausi kuoleman jälkeen.

– Näin ihmisiä, jotka ovat sopeutuneet ja oppineet elämään sen kanssa. Tunsin, että minua ymmärrettiin ja tunteeni ymmärrettiin. Ei sitä oikein osaa sanoin edes selittää, miltä se tuntui.

Surua ei voi ennustaa. Suru tulee Eevan mukaan aallon lailla, ja se tuo mukanaan ne kaikki tunteet, jotka hän käsittelee yhä uudestaan ja uudestaan. Joka kerta hän huomaa vahvistuvansa.

– Pienin askelin kipuan tässä ylöspäin, kohti uutta elämää.

Myös musiikki toimii kanavana, josta hän saa lohtua ja apua selviytymiseen. 

– Ensimmäiseen kuukauteen en pystynyt kuuntelemaan musiikkia, mutta nyt se auttaa minua käsittelemään erilaisia tunteita. Yksin ajellessa laitan mieheni lempparibändin Metallican soimaan, radion täysille ja nautin siitä tunteesta, jonka musiikki tuo.

Toisinaan Eeva kirjoittaa päiväkirjaa sekä runoja. Kahvia sen sijaan hän ei ole pystynyt juomaan sitten miehensä kuoleman. Kahvitteluhetket, kuten television katsominenkin, oli heidän yhteinen juttunsa.

– Seurasimme tiettyjä tv-sarjoja. Nyt ajatus siitä, että ne pitäisi katsoa yksin, tuntuu vieraalta ja vaikealta. En kuitenkaan suuremmin ajattele asioita, joita teimme yhdessä, koska se saa aikaan vain kauhean tunnemyrskyn. Turvattomuuden tunne on niin suuri, että se aiheuttaa paniikkikohtauksia yllättävissäkin tilanteissa.

Youtube ja some auttavat

Kevätvalo on tuonut viime aikoina halun lähteä ulkoilemaan. Tosin Eeva ei ole voinut luistaa omakotitalonsa hommista, lumitöistä ja hevosten hoidosta aiemminkaan, vaan ne on ollut pakko hoitaa surun keskellä.

Hän kiittelee miestään esimerkiksi siitä, että tämä opetti häntä käyttämään kodin tekniikkaa.

– Tässä pitää oppia luottamaan itseensä. Asioista päättäminen yksin vaatii suunnattomasti voimia. Mutta jos en jotain osaa tehdä, kuten painesäiliön ilmausta, kysyn joltakin tai katson ohjeen Youtubesta.

Välillä Eeva joutuu muistuttamaan itseään myös syömisestä, sillä ruokaileminen unohtuu edelleen helposti. 

– Olen huomannut, että syömättömyys on myös tapa rangaista itseäni. En ole yksinäinen, mutta parisuhteen puuttuminen on raastavaa. Ei ole enää häntä, jolle voin osoittaa kaiken rakkauden, halauksen ja kosketukset. Rakkaus on olemassa, mutta kohde on poistunut, eikä tunteita voi tukahduttaa. Sielun tyhjyys seuraa kaikkialle.    

Apua Eeva sanoo saaneensa myös sosiaalisesta mediasta. Myötäelävät viestit ovat helpottaneet hänen oloaan.

Some on ollut myös yksi lukuisista kanavista, joissa Eeva on kertonut surustaan. Äskettäin hän julkaisi Facebookissa tämän tekstin:

”Surulle on hetkensä, on puuduttavaa ja stressaavaa itkeä, se kuluttaa nopeasti. 

Ei ole päivää, etten kyyneliä vuodattaisi, etten edelleen kysyisi miksi, etten edelleen tuntisi vihaa, etten edelleen tuntisi rakkautta, etten edelleen kaipaisi. Kaipaisi niin että henki salpaantuu, rintaa puristaa ja tuntuu että sydän pakahtuu. 

Ei ole päivää etten tuntisi olevani puolikas, hukassa itsessäni, etsien viittoja oikealle polulle.

Ei ole päivää etten kaipaisi kosketusta, niitä hetkiä kaksin, arkea, meidän elämää, elämää perheenä. 

Ei ole päivää, etten toivoisi, että olisit irtisanoutunut, niin kuin olit kaverillesi puhunut.

Ei ole päivää, etten miettisi, miksi et puhunut minulle mitään.  

Ei ole päivää etten toivoisi, että voisin palata, palata aikaan kun kaikki oli vielä hyvin.”

Eeva ei halua ajatella asioita, joita hän teki yhdessä miehensä kanssa. Tähän juttuun hän kuitenkin valitsi tyttöjensä kanssa muutamia otoksia, joista näkee heidän arkeaan, kun isä ja aviopuoliso vielä eli.
Eeva ei halua ajatella asioita, joita hän teki yhdessä miehensä kanssa. Tähän juttuun hän kuitenkin valitsi tyttöjensä kanssa muutamia otoksia, joista näkee heidän arkeaan, kun isä ja aviopuoliso vielä eli.

Eeva ehti olla miehensä kanssa 15 vuotta. Kuva: Eevan kotialbumi
Eeva ehti olla miehensä kanssa 15 vuotta. Kuva: Eevan kotialbumi

Apua on saatavilla

Itsemurhien ehkäisykeskus on Suomen mielenterveysseuran verkkopalvelu, josta löytyy apua ja tukea.

Kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202 arkisin klo 9.00– 07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Sisältö jatkuu mainoksen alla