Teini-ikäisenä Carolina Nystén häpesi kuukautistensa puuttumista. Kun syy selvisi, se aiheutti identiteettikriisin ja sai pohtimaan, miten naiseus oikein tulisi määritellä.

Tavanomaisesta poikkeaminen ei ole sama kuin sairas tai viallinen – eikä naiseus yhtä kuin kuukautiset ja kyky tulla raskaaksi.

Tämän on oivaltanut 27-vuotias Carolina Nystén, joka syntyi ilman kohtua ja emätintä. Carolinalla on munasarjat, ja siksi hänellä on hormonaalinen kuukautiskierto ovulaatioineen ja pms-oireineen. Vain vuotopäivät puuttuvat.

Carolina oli vasta 15-vuotias, kun vanhempi mieskirurgi istutti hänet potilaan penkkiin ja laukoi faktat kylmänviileästi, vaikka vanhemmat olivat toivoneet empaattista ja huomaavaista tapaa kertoa uutiset.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Olet syntynyt ilman emätintä ja kohtua. Nyt sinulle pitäisi leikata suolesta emätin.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Juoksin vastaanottohuoneesta vessaan ja lyyhistyin lattialle itkemään. Siinä hetkessä tuntui kuin koko identiteettini olisi lyöty pirstaleiksi, sillä tulevaisuuden lapsihaaveeni kariutuivat silmänräpäyksessä. Asiaa oli vaikea käsitellä, sillä biologinen äitiys oli kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä päämääristä, Carolina muistelee.

”Biologinen äitiys oli yksi elämäni tärkeimmistä päämääristä.”

Uutinen synnynnäisestä kohdun ja emättimen puuttumisesta osui muutenkin hankalaan ajankohtaan, sillä Carolina eli keskellä murrosiän turbulenssia. Nuoren minäkuva oli vasta rakenteilla.

Huolta, häpeää ja menkkavalheita

Jo ennen tutkimuksia ja diagnoosia MRKH-oireyhtymästä Carolinan tie naiseksi oli toisinaan kivikkoinen. Yksi harvinaisen syndrooman tyypillisistä oireista – ja syy, joka saa hakeutumaan tutkimuksiin – on kuukautisten puuttuminen. 

Carolina muistaa kouluvuosiltaan ajan, kun naiseksi kasvamisesta tuli kilpailua: kuukautisten alkaminen ja naisellisten muotojen kehittyminen olivat kuin palkintopokaaleja, joilla saattoi ylpeillä kavereiden kesken.

Kun ensimmäisiä kuukautisia ei alkanutkaan näkyä, Carolinan olo kävi tukalaksi. Ryhmäpaine ja tarve olla kuten muut kalvoivat häntä.

– En kyennyt myöntämään kenellekään sitä, etteivät menkkani olleet alkaneet kuten muilla. Häpesin asiaa niin paljon, että satuilin valheellisia tarinoita tai vaivaannuin, jos kuukautisista puhuttiin. Muistan, kuinka teeskentelin, että osasin käyttää tamponia, vaikka oikeasti en ymmärtänyt, miten se toimii.

– Saatoin jopa kavereideni, siskojeni ja äitini tavoin valittaa kuukautisista, sillä koin, että niin vain kuului tehdä. Todellisuudessa ajattelin, että heidän tulisi olla onnellisia mahdollisuudestaan saada lapsia, Carolina selittää.

Kyse ei ollut ainoastaan häpeästä, vaan kuukautisten alkaminen tuntui Carolinasta jopa vaatimukselta, joka piti täyttää tullakseen naiseksi.

Hän ahdistui siitä, että koulun terveystarkastuksissa kuukautisasiaa haluttiin selvitellä siihen saakka, kunnes ensimmäinen vuoto tulisi.

”Elin aluksi siis täysin pimennossa.”

– Päädyin lopulta valehtelemaan jopa koulun terkkarille, että kuukautiset alkoivat jo. Asiasta tivaaminen oli liian painostavaa.

Lopulta huoli ajoi häpeän edelle ja Carolinan oli pakko avautua läheisilleen. Hän pääsikin pian tutkimuksiin lastenklinikalle.

– Minulle tehtiin ulkoisia tutkimuksia ja tähystysleikkaus ennen kuin kohdun ja emättimen puuttumisesta kerrottiin. Elin aluksi siis täysin pimennossa, sillä kukaan ei ollut koskaan vihjaillut mahdollisesta MRKH-syndroomasta. Toisaalta se oli hyväkin, etten heti ensikättelyssä saanut niin isoa uutista käsiteltäväksi.

”Olin vain lääketieteellisesti viallinen objekti, joka piti korjata”

Diagnoosin selvittyä Carolina aloitti neljä ja puoli vuotta kestäneet venytyshoidot, joilla hänelle rakennettiin emätin. Kohdunsiirto ei tullut kuitenkaan kyseeseen, sillä Suomessa laki kieltää yhä toimenpiteen.

Fyysistä puolta korjattiin vuosia, mutta tunteiden käsittely sivuutettiin hoidossa tyystin.

– Aloin joka kerta itkeä gynekologikäynneillä. Koin, että lääkärit keskittyivät lähinnä fyysisen puolen hoitoon, vaikka pahin ongelma oli se, että olin henkisesti rikkonainen. Vastaanotoilla sanottiin vain, että minun ei tarvitsisi itkeä lapsihaaveiden perään nyt, kun ne eivät ole vielä ajankohtaisia, Carolina kertoo.

– Silloin minusta tuntui siltä, että olin vain lääketieteellisesti viallinen objekti, joka piti korjata.

Carolina ei järkyttynyt fyysisestä anatomiastaan: keho oli hänelle itselleen se sama, jossa hän oli elänyt koko ikänsä.

Sen sijaan kipeältä tuntui ajatus siitä, että hänen kehonsa ei mahtunutkaan yhteiskuntamme käsitykseen normaalista. Carolina tajusi olevansa jonkin ulkopuolisen määritelmän valossa nainen, joka ei elänytkään naiselle tyypillisessä vartalossa.

MRKH-oireyhtymässä ihmisellä on naisen sukupuolikromosomit. Intersukupuolisuuden alle puolestaan mahtuu useita lääketieteellisiä diagnooseja, ja sillä tarkoitetaan Setan mukaan ”joukkoa erilaisia kehon variaatioita, joissa sukupuolitetut piirteet, kuten kromosomit, sukuelimet tai hormonitoiminta eivät ole yksiselitteisesti nais- tai miestyypilliset”. Joillekin intersukupuolisuus voi myös olla sukupuoli-identiteetti. 

– Lääketiede ei tiedota erilaisuudesta ja monista tavoista olla nainen. Yksilö joutuu painimaan niiden häpeän tunteiden ja identiteettikysymysten kanssa itsekseen. En myöskään pidä termistä intersukupuolinen, jolla minutkin on määritelty. Koen olevani nainen, ja siksi termi tuntuu leimaavalta, Carolina sanoo.

Ahdasta naiskuvaa avartamassa

Kokemukset johdattivat Carolinan opiskelemaan sukupuolentutkimusta Helsingin yliopistoon. Hän valmistuu syksyllä maisteriksi ja on tutkinut pro gradu -työssään ihmisiä, jotka ovat hänen kanssaan samankaltaisessa tilanteessa.

Paraikaa tekeillä oleva tutkimusprojekti on sytyttänyt oivalluksia yhteiskuntamme ahtaista sukupuolikäsityksistä sekä siitä, miten lääketiede ruokkii niitä diagnostiikalla ja hoitosuunnitelmilla. 

Tulokset ovat olleet niin merkittäviä, että gradun valmistumisen jälkeen Carolinaa odottaa jo mahdollisuus jatkotutkimushankkeeseen Yhdysvalloissa.

– Haastatellessani muita intersukupuolisiksi määriteltyjä tajusin, että diagnoosi itsessään ei tee meistä sairaita tai terveitä. Henkinen kamppailu on pääroolissa – olen kokenut sen itsekin. Kysymys terveydestä nousee esille siis vasta, jos mielenterveys alkaa järkkyä, hän kertoo.

”Henkinen kamppailu on pääroolissa – olen kokenut sen itsekin.”

Diagnoosin saaminen voikin olla kuin astuisi henkiseen vuoristorataan. Ehkä suurimpana syyllisenä siihen Carolina pitää sukupuolen kaksijakoisuutta. Hän näkee naiskuvan ahtaana, mihin yksi syy on se, että sitä rakennetaan yhä vahvasti äitiyteen liittyvien asioiden kautta.

– ­Yhteiskunnassamme ajatellaan, että olet siirtynyt tytöstä naiseksi, jos pystyt lisääntymään. Kyky lisääntyä luonnostaan on minusta todella kaunis asia. Mutta jos sillä tulisi vahvistaa omaa naiseuttaan, se tuntuu vain yhteiskunnan odotuksille elämiseltä.

– Olen tajunnut, että lisääntymisessä ei ole kyse siitä, onko nainen, vaan siitä, mitä elämältään haluaa. Ne ovat kaksi toisistaan irrallista asiaa.

Erilainen mutta hyvä ja terve keho

Carolina on myös pohtinut, miksi kuukautiset tai naisten sukuelimet kuuluvat yhä edelleen puhumattomien aiheiden arkistoon. Jo sana intiimialue kielii jostakin salaperäisestä. 

Jos ja kun aihetta pidetään yhteiskunnassa häpeällisenä ja siitä vaietaan, se on omiaan lisäämään paineita.

– Olisi varmaan ollut henkisesti paljon helpompaa kasvaa, jos minulla olisi ollut vaikkapa poikkeavan muotoiset jalat kuin puuttuva kohtu. Kuukautisissa ja naisen sukuelimissä on yhä jotakin salattavaa ja häpeällistä. Niistä on siksi vaikeaa keskustella avoimesti.

Nykyisin Carolina on kuitenkin jo sinut itsensä kanssa. Hän ei enää ajattele olevansa sairas, viallinen tai huonompi nainen.

Kokemukset ovat opettaneet hänet avautumaan ja löytämään heikkouksien sijaan voimavaroja. Oivalluksen ytimessä piilee ajatus siitä, että keho on terve ja hyvä sellaisenaan, vaikka se toimisikin hieman eri tavoin kuin valtaosalla ihmisistä.

– Kaiken sen kivun ja tunnemyrskyn jälkeen olen onnellinen siitä, että synnyin juuri tähän kehoon.

Miksi leikattu?

Olisipa mielenkiintoista tietää, miksi lääkärit ovat päättäneet, että tytölle täytyy rakentaa emätin. Kuulostaa työläältä prosessilta, jos kestää 4 vuotta. Onko siinä tuntoa edes? Ja miksi ei ole voinut odottaa, että tyttö on 18, että pystyy päättämään, haluaako sellaisen?

MieVaan

Me kaikki luemme asiat omalla tavallamme, joten reaktiot olkoon sen mukaiset, voin kertoa kuulleeni oman osani, siksi aihe kirvoittikin kyyneleet poskille.
Tarina voisi olla omani, vaikkei venytyshoidot omalta osaltani noin kauaa kestänyt. Henkinen puoli onkin paljon eri asia. Oli sitten identiteetti mikä vaan, jos koko käsitys itsestä ja omasta tulevaisuudesta lyödään säpäleiksi muutamalla sanalla, ei se hyvältä tunnu.
”Et voi saada lapsia, etkä harrastaa seksiä, mut jos jotain kysyttävää on niin kysy vaan”
(tämä siis esimerkkinä omasta elämästä ja voi olla ettei lause juuri näin mennyt, mutten paljoa muista niistä vuosista, traumaperäinen masennus taisi lukea epikriisissä). Olen elänyt diagnoosini kanssa jo 19-vuotta, kuullut ne lapsettomuuskyselyt, nähnyt ystävien lisääntyvän, vastaillut kysymyksiin miksi en adoptoi.
Kaiken tämän olen kestänyt vahvan kumppanin ansiosta, joka on hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olen. Ja minulle venytyshoidot auttoivat löytämään ”naiseuteni” seksuaalisuuden kautta, osalle se löytyy toisella tavalla. Aihe on monisyinen ja raskas, enkä tässäkään kirjoituksessa saanut raapaista kuin vähän arpea syvempää..
Muistetaanko että Kaikki elämme täällä omalla tavallamme ja etsitään se tasapaino että pärjätään itsemme ja toisten kanssa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla