Kuvat
Jouni Harala
Annika kiittelee, miten helposti luottamus ja yhteys Azraan syntyi. ”Tykkäämme toisistamme paljon. Minun pitää vain opetella siihen, ettei elämäni ole enää sama, johon olin tottunut.”
Annika kiittelee, miten helposti luottamus ja yhteys Azraan syntyi. ”Tykkäämme toisistamme paljon. Minun pitää vain opetella siihen, ettei elämäni ole enää sama, johon olin tottunut.”

Annika Metsäkedon harras toive lapsesta toteutui, kun hänen turkkilaisen puolisonsa 11-vuotias tytär muutti perheeseen. Äitiyden tunnekirjo on välillä yllättänyt. – On ollut hetkiä, kun olen miettinyt, mihin elämäni hävisi.

Vuoden aikana toimittaja Annika Metsäketo, 48, on oppinut uusia taitoja, joille hänellä ei ole ollut aiemmin tarvetta. Kuten ratkomaan, miten lapsen roiskima sininen hiusväri irrotetaan kylpyhuoneen kaakeleista tai miten yhdellä murhaavalla katseella toiselle äidille äänettömästi viestitään ”tiedän tyttäresi kiusaavan omaani, ja jos et saa sitä loppumaan tasan nyt, pistän sille stopin itse”.

Annikalle on valjennut myös, millaista on herätä lapsen halaukseen, jakaa kahdenkeskisiä tyttöjen salaisuuksia ja saada ensimmäistä kertaa äitienpäiväonnittelut. Varsinkin näissä tunnepuolen havainnoissa Annika kokee edelleen olevansa hämmentynyt.

– En oikein osaa sanoa, millaisia tunteita minussa herää. Toisinaan olen otettu, kiitollinen ja mielissäni, sitten taas hämmentynyt, huolissani ja hukassa. Äitiyden alku on ollut sopeutumista ja opettelua – ja aika harvoin sellaista kuin olin kuvitellut.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Annikasta tuli äiti viime vuoden elokuussa, kun hänen turkkilaisen aviomiehensä, Baris Kirkgözin, 45, tytär muutti Annikan ja Barisin luo Suomeen. Siirtoa oli harkittu pitkään. Aikuiset täällä ja Turkissa uskoivat, että Suomessa tyttö saisi paremman elämän sekä ehjemmän kodin, ja ennen kaikkea lapsi itse halusi sitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

11-vuotiaan Azran mukana täyttyi myös Annikan elämänmittainen haave omasta perheestä. Annika oli jo parikymppisenä helposti nähnyt itsensä kolmen lapsen omistautuvana kotiäitinä.

”Vanhemmuus näköjään on sitä, että elää lapselle ja lapsen kautta.”

Elämä kuitenkin meni niin, ettei omia lapsia tullut, ja arki muotoutui sen mukaiseksi. Annika saattoi valita matkansa, harrastuksensa, ruokansa ja asuntonsa vain omia toiveitaan vastaaviksi. Kalenteri täyttyi töistä ja ex tempore -elämästä.

– 47 vuotta ehdin elää ikään kuin vain itselleni, ja olihan se mageeta elämää. Kun kaikki sitten muuttuu, se on ollut kova pala opeteltavaksi, Annika sanoo nyt, kun uusperhe-elämää on takana reilu vuosi.

– Elämästäni varmasti puuttui asioita ilman vanhemmuutta. Itse olin kuitenkin jo tottunut tilanteeseen, eikä elämästäni tuntunut puuttuvan mitään. Nyt äitiyden mukana olen saanut paljon, mutta myös menettänyt itsenäisyyttäni ja riippumattomuuttani. Vanhemmuus näköjään on sitä, että elää lapselle ja lapsen kautta.

Annika on elämänmuutoksestaan enimmäkseen onnellinen, mutta kuvailee ensimmäisen vuoden tunnekirjon myös yllättäneen hänet.

– On ollut hetkiä, kun olen miettinyt, mihin elämäni hävisi, miksi lähdin tähän ja miksi ylipäätään olin halunnut lapsia. Ja miksi ihmeessä olin haaveillut kolmesta, kun jo yhdessäkin on tarpeeksi! hän parahtaa.

– Tiedän ajatusteni kuulostavan itsekkäiltä ja sitä ne ovatkin, sellaistahan elämänikin on saanut olla. Nyt kuitenkin kaiken keskipiste on pieni lapsi, joka ei ansaitse muuta kuin hyvää ja rakkautta.

Suurimpia konkreettisia muutoksia Annikalle oli keskustakodin vaihtaminen isompaan lähiöasuntoon. Annika oli asunut aivan Helsingin ytimessä 13 vuotta, mutta päätti luopua kaksiostaan, jotta tytär saisi oman huoneen ja turvallisemman koulumatkan. Henkisellä puolella tuli vastuu uuden ihmisen hyvinvoinnista, kehityksestä ja turvallisuudesta.

– Vaikka valtava rakkaudentäyteinen tunnekuohu on vielä kokematta, minulle on hirveän luontaista välittää, olla huolissani ja ryhtyä suojelevaksi leijona­emoksi. Tuntuu hyvältä olla myös Azran luottoaikuinen, se jolle hän puhuu asioistaan avoimesti ja josta hän hakee turvaa. Tiedän kyllä, miten arvokas rooli se on.

Annika oli kova neuvomaan kasvatusasioissa jo ennen äitiyttään. ”Olen nyt noudattanut omia sääntöjäni. Meillä pidetään niin ehdot kuin lupaukset. Ei on ei, eikä kuudennen kerran jälkeen kyllä.”
Annika oli kova neuvomaan kasvatusasioissa jo ennen äitiyttään. ”Olen nyt noudattanut omia sääntöjäni. Meillä pidetään niin ehdot kuin lupaukset. Ei on ei, eikä kuudennen kerran jälkeen kyllä.”

Wilma vaikenee viimein

Annika tietää myös, millaisen sopeutumisen keskellä Azra on ollut. Tyttö on tsempannut vieraan kulttuurin, kielen ja kavereiden keskellä samaan aikaan irtaantuessaan kaikesta tutusta Turkissa. Hän puhuu Facetimessa biologisen äitinsä kanssa lähes päivittäin ja on käynyt Turkissa lomillaan. Siellä hän on halunnut korostaa suomalaistuneita tapojaan: vapauttaan käyttää kynsilakkaa ja hiusväriä, pukeutua haluamallaan tavalla, liikkua itsenäisesti.

– Ja kun Leyla-mummi tulee saunaan uima-asussa, Azra huomauttaa, että meillä Suomessa saunotaan alasti!

Sopeutumisessa on auttanut sosiaalinen, utelias ja peloton luonne. Kun Annika kuvailee Azraa, on helppo tunnistaa samankaltaisuuksia heidän välillään. Ehkä siksi yhteys syntyi aikoinaan niin helposti. Azra alkoi kutsua Annikaa äidikseen jo Turkissa ennen kuin muuttoa Suomeen edes suunniteltiin.

Annika nauraa, että Azran mukana heille muutti myös Wilma, koulujen ja kodin välinen viestiyhteys. Ensimmäisenä keväänä se huusi kuin hinaaja. Azran valmistelevalla luokalla riitti vaikeuksia ja levottomuutta. Luonne- ja kielierojen takia kodin yhteyshenkilönä toimi useimmin neuvotteleva Annika eikä jyrkempi Baris.

– Keväällä mietin, tuleeko tästä ikinä mitään, kun ongelmat olivat ihan päivittäisiä. Stressasin Azran pärjäämistä hulluna, ja se heijastui kaikkeen. Baris hermoili ja pyysi anteeksi, kuinka oli muka pilannut elämäni. Muistutin hänelle, että itsehän tätä halusin, Annika kertoo.

Kesätauon jälkeen Azra aloitti uudessa koulussa, ihan tavallisella, täysin suomalaisella luokalla. Arjen ongelmat vähenivät ropisten.

– En tiedä, miten isoa hattua nostaisin Azran opettajille. Heillä on ollut huikea merkitys tytön löytyneessä koulumotivaatiossa ja viihtyvyydessä. Okei, Wilma huomauttelee edelleen, jos ympäristö­opin tunnilla on tehty matematiikan tehtäviä, mutta ainakin lapsi käy koulua innoissaan ja turvallisin mielin, Annika kertoo.

– Baris aina sanoo, että stressaan turhasta ja jokin päivä vielä kuolen siihen. Hän saattaa olla siinä oikeassa.

Murehtijan merkit

Annikan viime vuosiin mahtuu sumppu suuria elämänmuutoksia. Suunnitelmat Turkkiin muutosta tyssäsivät, kun Annikan isä, muusikko Martti Metsäketo sairastui ja menehtyi syyskuussa 2015. Veli, laulaja Tomi Metsäketo joutui ahdistelusyytösten kohteeksi syksyllä 2017. Kohu rauhoittui vasta viime syksynä, kun Tomista somessa kirjoitelleet naiset saivat tuomion kunnianloukkauksesta. Annika itse menetti työnsä radiossa 22 vuoden jälkeen.

”Turha lasta on mulkoilla tai tuhahdella hänelle paheksuvasti.”

Muutosten keskellä Annika on kantanut huolta myös äitinsä jaksamisesta ja ajatteli, että lapsi ilahduttaisi tätä tulollaan. Ainakaan vielä niin ei ole tapahtunut.

– Ehkä Azran turkkilaiset piirteet, äänekkyys ja vilkkaus, ärsyttävät tai ehkä se, että minun perheessäni asiat tehdään meidän tavallamme. Turha lasta on mulkoilla tai tuhahdella hänelle paheksuvasti. Olin toivonut, että äitini löytäisi yhteyden Azran kanssa, mutta se ei näköjään tapahdu sormia napsauttamalla.

Annika pohtii, tunteeko äiti jääneensä paitsioon nyt, kun Annikalla on kiireensä oman perheen kanssa.

– Joskus peiliin katsoessa ajattelen, että ohi ovat ne ajat, kun näytin pirteältä ja nuorelta. Tunnistan murehtimisen merkit itsessäni. Näytän vanhentuneeni, harmaata tulee ja tukkaa lähtee, Annika sadattelee.

– Mutta ei tässä mitään marttyyripisteitä haeta. Samperi, tällaista se on kai kaikilla, joilla on pieniä lapsia tai ikääntyviä vanhempia.

Viime jouluna Annika perheineen koristeli kodin ja kuusen ja kokosi piparkakkutalon. Muslimikulttuurissa kasvanut Azra vietti silloin joulua ensi kertaa. ”Lapsen kanssa joulu tuntui itsestäkin erilaiselta.”
Viime jouluna Annika perheineen koristeli kodin ja kuusen ja kokosi piparkakkutalon. Muslimikulttuurissa kasvanut Azra vietti silloin joulua ensi kertaa. ”Lapsen kanssa joulu tuntui itsestäkin erilaiselta.”

Irtiottoja robottielämästä

Annika ja Baris ehtivät asua yhdessä puolitoista vuotta ennen kuin kahdesta tuli kolme. Yhteen muuttoa oli edeltänyt monen vuoden etäsuhteilu kahden maan välillä. Jatkuvan reissaamisen ja ikävöinnin tilalle haluttiin pysyvyyttä.

– Toisen kaipuussa on huonoa ja hyvää. Pidemmän päälle se on kuluttavaa, toisaalta yhteisiä hetkiä odottaa ja niihin satsaa kaikkensa, Annika sanoo.

”Parisuhteeseenkin tulee arki. Se pitää hyväksyä, eikä sitä tarvitse pelätä.”

Yhdessä asuminen on Annikan mukaan ollut odotetunlaista. Pari tunsi toisensa perin pohjin, sillä kaikesta oli ehditty puhua kaukosuhdevuosien loputtomissa skypepuheluissa. Nyt parisuhdetta on huollettu pienillä yhteisillä irtiotoilla.

– Yhdessä asuessa parisuhteeseenkin tulee arki. Se pitää hyväksyä, eikä sitä tarvitse pelätä. Työpäivän väsyttäminä saatamme lösähtää sohvalle ja upota puhelimiimme, ja se on ihan ok, Annika sanoo.

– Varsinkin näin harmaana syksynä Baris kutsuu arkeamme robottielämäksi. Mutta kenen arki voisi ollakaan pelkkiä ex tempore -yllätyksiä? Ei siitä pidä hätääntyä.

Suomeen muutettuaan Baris oli työttömänä pari kuukautta. Sen jälkeen mies on painanut kahta duunia, päivisin rakennusalalla ja lisäksi keikkatöissä. Myös Annikan työt ovat vaihtuneet. Uusi ura löytyi castaajana, kenttäohjaajana, toimittajana ja nyt kilpailukoordinaattorina muun muassa tv-tuotannoissa kuten Selviytyjät, Bachelor, Napakymppi, Farmi ja Keihäsmatkat. Nyt työn alla on Ex On the Beach Suomi. Projekti kestää tammikuulle.

– Jo silloin, kun työni oli kameran edessä, muistan kuikuilleeni kiinnostuneena, mitä kameran takana tapahtui. Se maailma näytti kiehtovalta, ja nyt tuntuu niin oikealta olla osa sitä. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja iloinen, että uskalsin tarttua siihen, Annika hehkuttaa.

– Sitä paitsi on käsittämättömän magee fiilis tehdä tässä iässä jotain ihan uutta. Saan buustia onnistumisen kokemuksista ja ihanasta työporukasta. Työstä on tullut minulle tärkeä virtapankki.

”On suurin luottamuksenosoitus, että Azra pitää minua äitinään.”

Kuvausmatkat ovat vieneet Annikan maailmalle pisimmillään yli kuukaudeksi. Nyt kun perheessä on lapsi, apuun ovat rientäneet sukulaiset Turkista. Työpäivät tropiikin kuumuudessa ovat olleet pitkiä ja vaativia.

– Mutta henkisesti ne ovat tehneet minulle hyvää. Kun päivän työt on tehty, olen nauttinut minä­ajasta ilman vastuuta läksyistä, siivoilusta tai nukkumaanmenoajoista. Ne ovat olleet tärkeitä irtiottoja, Annika myöntää.

Ensimmäisen äitienpäiväonnittelunsa Annika saikin juuri Selviytyjien kuvausmatkalla Filippiineillä.

– Olin totta kai otettu. On suurin luottamuksenosoitus, että Azra pitää minua äitinään. Joskus mietin, olenko ihan pönttö, kun en ole se romanttisin tunteilija, joka tilanteessani kai kuuluisi olla. Ehkä se vaihe tulee myöhemmin, kun arki tasoittuu.

Annika Metsäketo

  • 48-vuotias toimittaja ja juontaja asuu Helsingissä puolisonsa Baris Kirkgözin ja tämän tyttären Azran, 11, kanssa.
  • Baris ja Annika jakavat vanhemmuuden tasaveroisesti.
  • Annika työskentelee nyt Ex on the Beach -tuotannossa kilpailijakoordinaattorina. Hänellä on yli 20 vuoden juontajakokemus.
Vierailija

Sinänsä hyvä ja rehellinen haastattelu, mutta joskus nämä avautumiset ihmetyttävät. Haluavatko Azra ja Annikan äiti, että heidän henkilökohtaiset asiansa ovat tällä tavalla kaikkien luettavissa?

Vierailija

Itsekkyys muuttaa muotoaan eikä katoa. Lapsen saatuaan hänelle halutaan kaikkea mahdollista väliittämättä luonnon tuhosta tai siitä, että toisaalla lapset kuolevat, koska heidän lähiympäristöään ja vanhempiaan käytetään raaka-aineena, hyödykkeenä, meille tuotettaville turhuuksille, kuten puhelimet ja tietokoneet.

Myös vanhemmat nykyään haluavat vain että omaa ei kiusata ja hän pärjää olemalla äänekäs, mutta se miten hänen äänekkyys esim uuvuttaa ryhmässä ne, joilla ei ole tuollaista valtaisaa taustajoukkoa tukemaan yhtä (ei enää ollenkaan pientä) lasta, ei vanhemmat joilla on työtä, rahaa ja valtaa kuten ilmeisesti metsäkedon suvulla, riitä empatiaa.

Ihmiswn itsekkyys ei siis katoa lasten myötä vaan yleensä pahenee. Rahaa pitää tehdä keinoja käyttämättä, isot asunnot, jne ja muut maailman lapset unohtuvat tai heille halutaan antaa kymmenien tuhansuen vuosituloiusta vaikka muutama almu kuussa sen sijaan että otwttaisiin yhteisestä maailman kakusta vöhenmäm alun alkaen ja kerrottaisiin jo pienestä saakka maailman epätasa-arvosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla