ET
Annikki Korhosen (oik.) kädet käyvät, mutta muisti pätkii. Tyttäret Leena (vas.) ja Kati ovat tulleet käymään lapsuudenkotiinsa Kauhajoelle.
Annikki Korhosen (oik.) kädet käyvät, mutta muisti pätkii. Tyttäret Leena (vas.) ja Kati ovat tulleet käymään lapsuudenkotiinsa Kauhajoelle.

Suomessa moni elää viimeiset vuotensa kotona omaishoidon varassa. Annikki Korhonen, 96, on yksi heistä. Kun hän palasi sairaalasta kotihoitoon, Annikin kolme tytärtä joutui miettimään, kuka äidin pystyy hoitamaan.

Ootko jotain kaupalla? Annikki Korhonen, 96, kysyy minulta ja katsoo silmiin. Hän on tullut siihen ikään, jossa voi kysyä ytimekkäitä kysymyksiä.

Annikkia itseään on vaikea haastatella, sillä kuulo on huono eikä hän välitä kuulolaitteesta. Myös muisti reistailee.

Liikuntakyvyn ovat vieneet MS-tauti ja viimeisin sairaalareissu yhdeksän kuukautta sitten. Siltä reissulta Annikin piti palata kotiin enää kuolemaan, sillä saattohoidon kriteerit täyttyivät ja lääkitys ajettiin alas.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kotona Kauhajoen Päntäneen kylällä Annikki kuitenkin virkistyi ja pääkin alkoi seljetä. Ruoka- ja elämänhalu palasivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Etelä-Suomessa asuville tyttärille tämä oli iloinen ja haastava yllätys. Haastavan siitä teki se, että jonkun piti asettua äidin luokse täysipäiväiseksi omaishoitajaksi.

Vanhin siskoista, Kirsi-Marja, 73, otti tehtävän hoitaakseen. Nyt hän on kuitenkin pienellä vapaalla vastuustaan ja nuoremmat sisarukset Leena, 71, ja Kati, 69, ovat tulleet hoitamaan äitiään runsaaksi viikoksi. Enempää he eivät jaksa.

Espoossa asuva Leena on käynyt läpi kaksi kurkunpääsyöpäleikkausta. Nyt tilanne on vakaa ja seurannassa. Vuonna 2007 alkaneisiin eläkepäiviin on mahtunut syövän lisäksi iloakin, kaksi lastenlasta.

– Minulla on huono omatunto äidin hoitamiseen suhteen. Oli vain pakko tunnustaa, etten jaksa hoitaa äitiä vakituisemmin.

– Älä puhu käsillä. Se ei ole kivaa, äiti ojentaa keittiön pöydän ääressä tytärtään.

Annikki Korhonen on saanut pitkän elämän, mutta muuttoja hän ei enää jaksa.
Annikki Korhonen on saanut pitkän elämän, mutta muuttoja hän ei enää jaksa.

Perheen valokuva-albumi herättelee yhteiset muistot.

Äiti menettää poikansa

Annikki asuu tiilisessä omakotitalossa, jollaisia ilmestyi maatalojen pihapiireihin 1970-luvulla pitkin Suomea.

Ne olivat vaurastumisen ja paremman elämän merkkejä, vaikka monen miestä ne pilasivat maaseudun kulttuurimaisemaa.

Nyt melkein puoli vuosisataa myöhemmin rakennuspäätöstä voi kehua kaukaa viisaaksi. 96-vuotiaan hoitaminen vetoisessa perinnepirtissä olisi vieläkin vaativampi tehtävä.

– Äiti valittaa vilua tämän tästä, kun veri ei oikein enää kierrä, Kati sanoo.

Annikin vanhuus tuli varkain, niin kuin se usein tulee.

Suomessa on jo nyt 50 000 yli 90-vuotiasta. 2030-luvulla heitä on ennusteiden mukaan yli 100 000. Yhä useampi suku joutuu pohtimaan, miten nämä vanhukset hoidetaan.

Työt ja ihmissuhteet veivät Annikin kaikki kolme tytärtä pois kotiseudulta. Kuopus Markus jäi onneksi poliisiksi Kauhajoelle ja katseli ikääntyvien vanhempiensa perään.

Annikin mies Viljo oli kymmenen vuotta vaimoaan vanhempi. Hän ajoi taksia ja harrasti ravihevosia.

Kun Alzheimerin tauti alkoi vaivata Viljoa, Annikki hoiti hänet kotona loppuun saakka. Viljo kuoli 83-vuotiaana vuonna 1996. Annikki oli siinä vaiheessa 74-vuotias ja täydessä terässä.

Suuri ja surullinen käänne tuli kymmenen vuotta myöhemmin.

Annikille oli jo katseltu sopivampaa asuntoa keskustasta, sillä Päntäneen kylä oli tyhjennyt palveluista ja kirkonkylälle oli matkaa kymmenisen kilometriä.

Ajokortin jatkostakaan ei ollut enää varmuutta. Elämä oli osittain Markuksen avun varassa.

Sitten Markus joutui polkupyöräonnettomuuteen, halvaantui ja kuoli.

Annikille jäi lamauttava suru ja liian suuri talo kaukana palveluista ja lopuista läheisistä.

Tyttäret kävivät äidin luona mahdollisuuksiensa mukaan, mutta veljen äkillinen menetys oli kova isku heillekin. Sen lisäksi Etelä-Suomessa riitti kiireitä.

Markuksen kuolemasta toipuminen vei Annikilta vuosia. Hän ehti täyttää yhdeksänkymmentä ja asui edelleen tilaa, jonka viljely ja kehittäminen olivat olleet hänen elämäntyönsä.

Kotihoito tarjosi apua arkeen ja kävi Annikin luona lopulta neljä kertaa päivässä.

Siinä vaiheessa kodinhoitajat totesivat, että Annikki tarvitsee säännöllisempää hoivaa. Hän pystyi kävelemään rollaattorillaan ja touhuamaan touhujaan, mutta alkava muistisairaus, hitaasti etenevä MS-tauti ja syrjäinen sijainti olivat riskialtis yhdistelmä.

Kun elämä pelkistyy ja täyttyy muistoista, omaishoitajan päivä on pitkä. Annikilta eivät enää onnistu suuremmat käsityöt, mutta ketjusilmukkaa syntyy keräkaupalla.

Kotiin vai laitokseen?

Kenelläkään lapsista ei ollut mahdollisuutta muuttaa pysyvästi äidin luokse, joten hänelle alettiin katsella ulkopuolista hoitopaikkaa. Sellainen löytyi palvelutalosta Kauhajoen keskustasta.

Annikki oli syksyn 2015 palvelukodissa, mutta kaipasi koko ajan vanhaan kotiinsa. Lopulta lapset päättivät, että yritetään hoitaa äiti kotona. Kirsi-Marja ja Kati sopivat jakavansa vastuun kahden viikon vuoroissa.

Pian tämän jälkeen Annikille tarjottiin paikkaa pienemmästä palvelukodista. Kun Kirsi-Marja vei äitiä katsomaan uutta mahdollista kotia, äiti ei meinannut suostua edes ulos autosta.

Kun äiti lopulta astui sisään, hän puhkesi itkuun ja sanoi Kirsi-Marjalle: ”Älä jätä mua tänne.”

96-vuotias kaipaa tuttuutta, pysyvyyttä ja ennakoitavuutta, ei suuria muutoksia. Niinpä Kirsi-Marja ja Kati sopivat jatkavansa äidin hoitoa kotioloissa.

Hoitojärjestely kesti runsaan vuoden. Katin voimat pettivät keväällä 2017, kun hänen miehensä sairasteli Loviisassa ja äitiä piti hoitaa Kauhajoella. Vastuu tuntui liian suurelta ja Katin näkökulmasta oli parempi luovuttaa suosiolla kuin palaa loppuun.

Siinä vaiheessa koko hoitovastuu kaatui Kirsi-Marjalle. Hän puolestaan koki, että hänet jätettiin yksin.

– Onko Kirsi-Marja jättänyt meidät? Mihnä se on? Onko se Helsingissä? äiti kysyy kesken kaiken.

Annikki on ehtinyt tottua Kirsi-Marjan jatkuvaan läsnäoloon.

– Ei Kirsi-Marja sinua hylkää, Kati vakuuttaa.

”Tämä on pieni korvaus isän ja äidin uhrauksista.”

Elämän unelmat hukas

Annikin kädet käyvät. Hän leikkaa paperista erilaisia muotoja. Kohta tulee valmista.

– Paa tuo roskapussiin, hän käskee Katia.

Seuraavaksi alkaa syntyä virkaten ketjusilmukkaa. Katin mukaan äiti tykkää touhuta, on tykännyt aina.

– Siksi kai minustakin tuli tällainen hosu. Äiti neuvoi: vie mennessäs, tuo tullessas.

– Toinen äidin toteamus oli, että ettei Jumala laiskoja elätä, Leena täydentää.

Annikin touhukkuus oli nuorempana tarpeen.

Hän oli sodassa lottana ja kaupassa myyjänä. Avioiduttuaan hän hoiti pientilalla pellot, eläimet ja lapset. Viisikymppisenä hän ajoi vielä ammattiajokortin ja alkoi autella miestään taksihommissa.

Käsissä on vieläkin tarmoa tallella, vaikka yhtenä aamuna Annikki totesi: ”Nyt on elämän unelmat hukas.” Suuria suunnitelmia tehneelle ja toteuttaneelle unelmien hukkuminen on kova paikka.

Helppoa se ei ole myöskään omaishoitajille. Päivät toistuvat rutiininomaisina, sillä ainoat kontaktit ulkomaailmaan ovat kerran päivässä saapuvat haavahoitajat ja satunnaiset asioinnit Kauhajoella.

Leena tiesi heti alussa, että hänestä ei taida olla omaishoitajaksi. Kati jaksoi aikansa, mutta hänkin totesi äidin hoitamisen liian raskaaksi. Kirsi-Marjalla ei ole ollut vaihtoehtoa.

Omaishoitajan tyhjiö

Tapaan Kirsi-Marjan hänen vapaajaksonsa loppupuolella Helsingissä. Päivän Kauhajoen-elämää nähneenä osaa arvostaa hänen työtään.

– Ajattelen asian niin, että maksan kiitollisuudenvelkaani takaisin kaikesta siitä, mitä olen elämältä saanut. Tämä on pieni korvaus isän ja äidin uhrauksista, jotta meidät lapset saatiin koulutettua ja maailmalle. En voisi ajatellakaan tekeväni toisin.

Kirsi-Marja työskenteli Finnairilla lentoemäntänä 37 vuotta. Hän on lennellyt yli puolet elämästään maasta toiseen. Kontrasti nykyiseen elämään on melkoinen.

”Välillä äiti sanoo, miten paljon hän rakastaa minua. En minä lapsena sellaista koskaan kuullut.”

Kauhajoella Kirsi-Marja katselee äidin kanssa hiljaista peltomaisemaa ja lintulaudan elämää, kun kello tikittää aamua illaksi.

– Vaikka on meillä hauskaakin. Olen tutustunut äitiin ihan eri kantilta tämän hoitojakson aikana. Hän on aamuisin hyväntuulinen ja kehuu minut maasta taivaisiin. Välillä hän sanoo senkin, miten paljon hän rakastaa minua. En minä lapsena sellaista koskaan kuullut.

Raskainta on työn fyysisen vaativuuden lisäksi sosiaalinen tyhjiö, johon äidin luona putoaa.

– Meidän suuri happening on mennä tilataksilla supermarkettiin. Kun saavun Helsinkiin, minulla on hirveä tarve tavata ihmisiä ja tankata sosiaalisuutta, Kirsi-Marja kertoo.

Tällaisiin tankkauskäynteihin on harvoin mahdollisuutta.

Kun äiti saapui kotiin ”saattohoidettavaksi” yhdeksän kuukautta sitten, oletus oli, että kysymys on pikemmin viikoista kuin kuukausista.

– Se, mitä tapahtui, tuntui ihmeparantumiselta. Äiti virkosi päästyään takaisin tuttuun ympäristöön.

Annikki on tullut siihen ikään, että häntä paleltaa helposti. Talvisaikaan ei tee enää mieli olla ulkosalla.
Annikki on tullut siihen ikään, että häntä paleltaa helposti. Talvisaikaan ei tee enää mieli olla ulkosalla.

Taivaassa en syö mannapuuroa!

Kirsi-Marja kertaa päivien kulun. Aamulla herätään, puetaan, siirrytään keittiöön, syödään puurot ja sitten saapuvat haavahoitajat.

Tuttuudesta syntyy myös huumoria. Yhtenä aamuna äiti totesi: ”Mä en syö koskaan mannapuuroa, kun pääsen taivaaseen!”

– Lounas vasta onkin todellinen taidonnäyte. Pinaattikeitto on niitä harvoja asioita, joita äiti suostuu syömään. Eläköön valmis pinaattikeitto! Kirsi-Marja sanoo.

Iltapäivät ja illat ovat pitkiä. Etenkin illan tullen sekä äiti että tytär kaipaisivat jo vaihtelua ja kevennystä, mutta televisio on laiha lohtu.

– Liian usein joutuu toteamaan, että televisiosta ei tule taaskaan mitään. Se on harmi, sillä äiti osaa lukea tekstitykset, vaikkei kuulekaan.

”Ei tämä työ uuvuta, vaan yksitoikkoisuus.”

Kirsi-Marjan päiviin tuovat lohtua puhelinkeskustelut ystävien kanssa. Ilman niitä ei jaksaisi.

– Ei tämä työ uuvuta, vaan yksitoikkoisuus. Mietin joka päivä, mitä ihmeen piristystä keksisin äidille ja itselleni, mutta se ei ole helppoa syyspimeällä pyörätuolissa istuvan ihmisen kanssa keskellä ei mitään. Lupaan maksaa palkkion, jos joku keksii meille tekemistä.

Kirsi-Marja on välillä kovilla, mutta hän aikoo jaksaa niin kauan kun äitikin jaksaa.

– Kyllähän minullakin olisi elämää Päntäneen ulkopuolella. Toisaalta tämä on ollut oma ja omien arvojeni mukainen ratkaisu, josta en voi syyttää ketään muuta.

Jos Kissi uupuu, mitä sitten?

Kun Suomi ikääntyy, edessä on monia vaikeita kysymyksiä. Riittääkö ikäihmisille hoivaajia ja hoivalle rahoitusta? Osaavatko ikääntyvät kertoa ajoissa omat toiveensa, miten he haluavat tulla hoidetuiksi?

Pääsevätkö jälkeläiset sopuun vanhempiensa hoidosta, jotta vastuu ei kaadu kenenkään niskaan pyytämättä ja yllätyksenä?

Kati ja Leena kunnioittavat Kirsi-Marjan työpanosta ja tietävät, miten lujilla hän on.

– Jos Kissi uupuu, en tiedä, mitä sitten tapahtuu, Kati sanoo.

– En mä oikein tiedä, mikä tää paikka on, Annikki sanoo keittiön pöydän ääressä.

Kati ja Leena vakuuttavat hänelle, että hän on kotona.

– Pitäkäähän tietonanne, älkää kaikille levittäkö, Annikki jatkaa ja saa tyttäret nauramaan.

Yhtäkkiä Annikki alkaa laulaa: ”Maalari maalaa taloa, sinistä ja punaista, illan tullen sanoi hän, nyt mä lähden pois. Tarkoittiko se sitä, että menee maate? Mitä se kello on?”

Kati vastaa, että kello on yksi iltapäivällä. Päivä on vasta puolessa, mutta ulkona on harmaata.

– Mä olen 96. En mää muista, kuka sen laski. Kyllä mä liika vanha olen. Nyt voisi tuo mies lähteä, Annikki sanoo ja katsoo minuun.

Moni vanhus asuu yksin

  • Suomessa oli toissa vuonna yli 220 000 yksin asuvaa yli 75-vuotiasta. Naisia tästä joukosta on lähes 167 000 ja miehiä 53 000. Runsas neljännes yksin asuvista asuu omakotitalossa, muissa pientaloissa viitisentoista prosenttia.
  • Omakotiasujissakin naiset ovat enemmistönä, sillä lähes 40 000 yli 75-vuotiasta naista asuu yksin omakotitaloa. Ikämiehistä omakotitalossa asuu noin 21 000. Muiden pientalojen yksinasuvista ikäihmisistä kolme neljäsosaa on naisia.
  • Yksin asuvien ikäihmisten määrä on noussut runsaassa kymmenessä vuodessa yli 40 000 hengellä. Myös yksin omakotitaloa asuvien ikämiesten ja -naisten määrä on kasvanut yli 10 000 hengellä.

Kotona  liian pitkään?

  • Valtioneuvosto teki vuonna 2013 periaatepäätöksen Ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelmasta vuosille 2013–2017. Ympäristöministeriö koordinoi ohjelmaa, joka keskittyi olemassa olevan asuntokannan korjaamiseen ja uudenlaisten asumisratkaisujen kehittämiseen.
  • Ohjelma pohjautui Sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton suositukseen, jonka mukaan 75 vuotta täyttäneistä yli 90 prosentin pitäisi pystyä asumaan kotona. Jotta suositus toteutuu, Suomeen tarvitaan miljoona esteetöntä ja turvallista asuntoa vuoteen 2030 mennessä.
  • Tarvitsemme myös yhteiskunnallista pohdintaa, onko suositus realistinen enää siinä vaiheessa, kun Suomessa on 100 000 yli 90-vuotiasta.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.

Sisältö jatkuu mainoksen alla