Kuvat
Jouni Harala
Perhe on Jarille, jos mahdollista, entistäkin tärkeämpi. Kuvassa Jarin lisäksi kuopus Miisa, 10, Ronda-koira ja puoliso Sanna.
Perhe on Jarille, jos mahdollista, entistäkin tärkeämpi. Kuvassa Jarin lisäksi kuopus Miisa, 10, Ronda-koira ja puoliso Sanna.

Kilpavoimistelija Jari Mönkkönen halvaantui kolme vuotta sitten kaulasta alaspäin. Onnettomuuden jälkeen on ollut pakko luopua monista unelmista, mutta tilalle on tullut kokonaan uusia haaveita.

Eletyt unelmat

Oma paikka

Uskomatonta, että olen tässä.

Jari Mönkkönen, 45, katselee ympärilleen avarassa voimistelusalissa. Oma sali oli vuosien ajan Jarin ja hänen vaimonsa Sannan unelma, ja nyt se on toteutunut. Jari käy Helsingin Konalassa sijaitsevalla salilla vähintään neljänä päivänä viikossa valmentamassa voimistelua itse kehittämällään Game of Skills -metodilla, jossa tärkeintä on liikkumisen riemu – ei kilpailu.

Tasan kolme vuotta sitten Jari makasi Töölön sairaalassa tehohoidossa. Entinen huippuvoimistelija oli jo lopettanut kilpauransa, mutta treenasi edelleen aktiivisesti. Hän oli ollut treenaamassa kaverinsa kanssa voimistelusalilla heinäkuussa 2016. Kaverukset olivat puhuneet tuplavoltista taaksepäin, ja Jari päätti koettaa liikettä. Hän oli tehnyt voltin lukemattomia kertoja kilpavuosinaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokin laskeutumisessa meni kuitenkin vikaan, ja Jari tuli alustalle niskoilleen. Kaularangasta kuului rusahdus ja samalla iski viiltävä kipu. Kaularangan viides nikama murtui, ja se aiheutti välittömän neliraajahalvauksen. Jari makasi patjalla tajuissaan ja ymmärsi heti tilanteen vakavuuden. Hän pyysi treenikaveriaan soittamaan hätänumeroon ja vaimolleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Tää oli tässä. Mikään ei liiku”, olivat Jarin ensimmäiset sanat onnettomuuspaikalle juosseelle Sannalle.

Sinä heinäkuisena päivänä Mönkkösten perheen elämä muuttui lopullisesti. Onnettomuudesta alkoi 455 päivää kestänyt rankka sairaala- ja kuntoutusjakso, jonka aikana Jari oli luopua toivosta ja jopa halustaan elää.

Toivo paremmasta heräsi vasta, kun Jari pääsi puolitoista vuotta sitten kotiin Sannan ja parin kolmen lapsen luo. Sinä päivänä hän alkoi taas unelmoida.

Jarin unelmakartan keskiössä on sana NYT. Unelmat ovat muuttuneet pieniksi, mutta sitäkin arvokkaammiksi.
Jarin unelmakartan keskiössä on sana NYT. Unelmat ovat muuttuneet pieniksi, mutta sitäkin arvokkaammiksi.

”Emme olisi perustaneet salia näin nopeasti ilman onnettomuutta. Avasimme vuosi sitten, ja alku oli paljon parempi kuin mitä olimme ajatelleet. Tällä hetkellä salilla treenaa säännöllisesti noin 700 lasta ja lisäksi useita aikuisten ryhmiä.

Sali on rakennettu niin, että pääsen liikkumaan siellä sähköpyörätuolillani. Kun vihellän, valmennusryhmä kokoontuu ympärilleni. Ylemmät hengityslihakseni ovat halvaantuneet, ja siksi puhun hiljaa. Oppilaat ovat tottuneet siihen, että ohjeiden ajaksi hiljennytään kuuntelemaan.

En haaveillut urani aikana valmentamisesta, mutta onnettomuuden jälkeen aloin nähdä asian toisessa valossa. Enää minua ei kiinnostanut kilpailu, vaan se, että saisin ihmiset innostumaan liikkumisesta. Voimistelu-urani kesti 23 vuotta, ja olisi ollut haaskausta jättää kaikki se tietotaito hyödyntämättä. Valmentaminen antaa tietynlaisen tarkoituksen elämälle.”

Uskomaton nainen

Se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Jari oli 18-vuotias ja voimisteluleirillä. Vastaan käveli tyttö, joka sekoitti pään. Jari oli nähnyt tytön vilaukselta aiemminkin, olihan hänkin huippuvoimistelija ja pyörinyt vuosia samoissa piireissä. Mutta ihastus iski vasta nyt – ja kovaa.

”Tiesin sillä hetkellä, että siinä oli nainen, jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni. Kosin häntä vuonna 1998 appiukon mökillä. Kun kysyin Sannan kättä, appiukko totesi, että ota mieluummin koko tyttö. Menimme naimisiin vuonna 2000 ja saimme myöhemmin kolme ihanaa lasta. Sain kaiken sen, mistä olin haaveillut.

Sanna vaihtoi oman kilpauransa opiskeluun vähän sen jälkeen, kun aloimme seurustella. Samalla hän antoi täyden tukensa minun uralleni. Elimme yhdessä urheilua: kaikki päätökset tehtiin sen perusteella, miten pystyisin kehittymään voimistelussa.

Kun onnettomuus tapahtui, Sannan reaktio oli ensimmäisenä mielessäni. Se, mitä olimme vuosien ajan pelänneet, oli käynyt toteen. Alkushokista selvittyäni aloin miettiä, jaksaisiko Sanna. Haluaisiko hän olla kanssani, kun olen tässä tilassa? Oli raastavaa miettiä, miten vammautumiseni vaikuttaisi koko perheen elämään ja parisuhteeseeni. Se masensi eniten.

Totuttelu uudenlaiseen elämäntilanteeseen on ollut haastavaa, mutta samalla se on lähentänyt minua ja Sannaa. Olemme oppineet keskustelemaan asioista syvällisemmin kuin ennen. Enää emme jaksa kiistellä pienistä asioista, emmekä oikeastaan isommistakaan. Kosketus ja läheisyys ovat minulle edelleen tärkeitä ja tunnen, että välillämme on syvä yhteys.

Olen saanut huomata, että rinnallani on uskomaton nainen. Hän on pysynyt vierelläni läpi kaiken tämän, ja nähnyt valoa silloinkin, kun minä en ole kyennyt sitä näkemään.”

Urheilijasta palomieheksi

Jari on yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä telinevoimistelijoista. Hän saavutti urallaan muun muassa EM-hopeaa, maailmancupin osakilpailuvoiton ja käsittämättömät 29 suomenmestaruutta. Miestä itseään on jäänyt kaivertamaan ainoastaan se, ettei hän koskaan voittanut maailmanmestaruutta.

Ajatus kilpauran lopettamisesta alkoi muhia 2000-luvun taitteessa. Samalla Jari alkoi miettiä, mitä hän tekisi työkseen urheilun loputtua. Mielessä olivat käyneet poliisikoulu ja sotilasura, mutta kumpikaan ei lopulta sykähdyttänyt. Lopulta Sanna keksi ehdottaa miehelleen palomiehen ammattia.

”Ajatus kiehtoi heti. Pääsin työkkärin kautta seuraamaan palomiesten työtä muutamaksi päiväksi, ja se vahvisti asian. Työhön liittyivät fyysinen aktiivisuus ja itsestä huolehtiminen sekä ihmisten auttaminen.

Hain Kuopioon pelastusopistoon vuonna 2003 ja pääsin sisään. Ensimmäinen vuosi oli raskas, sillä urheilin samaan aikaan täyspainoisesti. Sanna ja esikoisemme Moona muuttivat hetkeksi Kuopioon, mutta totesimme lopulta, että heidän oli parempi asua Helsingissä tukiverkkojen ja Sannan työmahdollisuuksien takia. Minä pystyin keskittymään viikot pelkästään opiskeluun ja treenaamiseen.

Lopetin urheilu-uran lopulta vasta vuonna 2006. Olin jo muuttanut takaisin perheen luo ja saanut työpaikan pelastusasemalta. Lopettamispäätös oli helppo, mutta jätti lopulta elämääni ison tyhjiön. Kaiken piti olla hyvin: minulla oli työ, jota rakastin, ja vihdoin aikaa perheelle. Silti tunsin oloni surulliseksi ja vihaiseksikin.

Kaipasin elämääni lisää sisältöä, joten hain paloesimieskoulutukseen Kuopioon. Lapsia oli siinä vaiheessa jo kolme, ja Sannan piti huolehtia heistä yksin viikot. Riitelimme silloin paljon, ja oli kamalaa viettää viikot erossa lapsista. Lopulta menimme Sannan kanssa pariterapiaan, ja sitä kautta suhteemme alkoi parantua. Sain valmistuttuani paikan paloesimiehenä, ja palikat tuntuivat loksahtavan vihdoin kohdalleen. Elämässäni alkoi onnellinen jakso, joka jatkui onnettomuuteen saakka.”

Karahtaneet haaveet

Koti, josta oli pakko luopua

Viisi pitkää vuotta.

Niin pitkään Mönkköset olivat etsineet unelmiensa rintamamiestaloa Helsingin Maununnevasta. Vuonna 2013 se viimein löytyi: ihana puutalo omalla pihalla ja omenapuulla, lapsilla viiden minuutin matka kouluun. Mönkköset tarjosivat täyttä hintaa kierrettyään paikat vain kerran. He tiesivät tulleensa kotiin.

Remontoitavaa kuitenkin riitti. Talon aiemmin kunnostettu katto osoittautui väärin rakennetuksi, ja se piti uusia kokonaan. Jari teki niin paljon kuin suinkin ehti ja osasi. Hän oli aina tykännyt tehdä käsillään, ja oman kodin laittaminen toi erityistä tyydytystä. Kesällä 2016 remontti oli viime silauksia vaille valmis. Muutamia listoja puuttui sieltä täältä, ja ne Jari ajatteli kiinnittää kesän aikana.

Toisin kävi.

”Se talo oli meidän yhteinen unelmamme, josta emme olisi halunneet luopua mistään hinnasta. Olimme saaneet kaiken valmiiksi juuri ennen onnettomuutta. Ajattelimme pitkään onnettomuuden jälkeenkin, että talo on meidän loppuelämämme koti.

Teetimme arkkitehdillä suunnitelman, jolla talosta olisi remontoitu esteetön. Suihkut ja sauna sekä minun makuuhuoneeni olisi siirretty keskikerrokseen. Kaupungin virkamieskoneisto tuntui kuitenkin heittävän kapuloita rattaisiin. Ensin suunnitelmaa ei meinattu hyväksyä millään, sitten tuli kädenvääntöä siitä, kuinka suuri osa muutoksista koituisi meidän itsemme maksettaviksi.

Asuin tuolloin väliaikaisesti palvelutalossa, jossa elämäni oli helvettiä. Jouduin syömään vahvoja kipulääkkeitä ja olin masentunut. Minulla oli ollut aiemmin hoitaja ympäri vuorokauden, mutta siellä jouduin olemaan suurimman osan ajasta yksin. Tunsin itseni avuttomaksi ja haavoittuvaiseksi. Halusin kotiin perheen luo.

Muutostyöt viivästyivät lopulta niin paljon, että meidän oli pakko myydä talo. Se oli minulle kamala isku. Pitkän etsinnän jälkeen Sanna onnistui löytämään Itä-Pakilasta rivitaloasunnon, jossa oli ollut ennen pankki. Asunto oli jo valmiiksi esteetön, joten se sopi meille täydellisesti.

Nykyisin en enää haikaile omakotitalon perään, vaikka asia harmittaakin. Tärkeintä, että perhe on yhdessä ja kaikki ovat terveitä.”

Menetetty toimintakyky

Jari pelkäsi vakavaa loukkaantumista koko uransa ajan.

Pienempiä ja suurempi vammoja oli enemmän kuin tarpeeksi. 23 vuoteen mahtui yhteensä 15 leikkausta ja läheltä piti -tilanteita riitti.

Onnettomuuden jälkeen oli raastavaa luopua kokonaan kyvystä liikkua.

”Kuntoutuksessa kuulin luennosta, jossa kerrottiin vammaisten harrastusmahdollisuuksista. Olin tuolloin aika alamaissa, mutta ajatus urheiluharrastuksesta innosti. Kun sitten menin luennolle, tajusin äkkiä, ettei minulle ollut tarjolla mitään. Kun mikään ei liiku kaulasta alaspäin, on mahdotonta harrastaa liikuntaa.

Nyt, kun asun kotona, minulla on jälleen hoitaja ympäri vuorokauden. Se on elintärkeää, sillä pienikin limaklöntti kurkussani voi uhata henkeä. Olen saanut kotiuduttuani useita dysrefleksiakohtauksia, jotka johtuvat siitä, että halvaantuneessa osassa kroppaa tapahtuu jotakin, joka tuottaisi normaalisti kipua tai epämukavaa oloa. Kohtaukset voivat olla hengenvaarallisia. Riskit ovat isoja, mutta niiden kanssa on ollut pakko oppia elämään.

Onnettomuuden jälkeen eläteltiin pitkään mahdollisuutta, että ainakin käsiini saataisiin jonkinlaista toimivuutta. Oli hirveä paikka kuulla, ettei niin kävisi. Totuus oli karu: urheilu ja liikkuminen loppuivat kohdaltani siihen. Olen pyörätuolissa lopun ikäni. Sen hyväksyminen on ollut vaikeaa, ja vaatii ponnisteluja. Masennuskausia tulee edelleen, mutta tiedän, että selviän niistä.”

TULEVAISUUDEN HAAVEET

Kunpa saisi vielä halata

Robottijalkoja ja lihas- ja hermosiirtoja.

Neliraajahalvaukseen on jo olemassa jos jonkinlaisia hoitokeinoja, mutta ne eivät koske Jaria. Jarin vamma on niin korkealla, ettei hänen käsiinsä tai jalkoihinsa saada toimintakykyä nykyteknologialla. Jari ajattelee, että 20 vuoden päästä tilanne voi olla toinen.

”Haluan uskoa siihen, että lääketiede kehittyy. Yksi isoista toiveistani on se, että pystyisin vielä joskus tuntemaan lapset ja Sannan ja halaamaan heitä. En osaa kuvata halvausta muuten kuin siten, että tunnen kaulasta alaspäin pelkkää tyhjyyttä. Kaipaan hirveästi kosketusta. Lapset pussailevat poskelle ja Sanna silittää kasvoista ja rapsuttaa päästä aina, kun ehtii.

Ronda-koiran lempipaikka on Jarin sylissä. "Välillä tekisi niin paljon mieli rapsuttaa sitä."
Ronda-koiran lempipaikka on Jarin sylissä. "Välillä tekisi niin paljon mieli rapsuttaa sitä."

On ironista, että vaikka olen halvaantunut, tunnen silti kipua. Jos istun liian pitkään, istuma-aluetta alkaa kuumottaa ja särkeä. Elämää rajoittaa suuresti myös se, että minulle tulee herkästi jäätävän kylmä. Siksi en voi juurikaan viettää aikaa ulkona enkä pääse seuraamaan esimerkiksi Rasmuksen futisharrastusta.

En ole käyttänyt onnettomuuden jälkeen pisaraakaan alkoholia. Oma isäni oli alan miehiä, ja jossain vaiheessa uran jälkeen minullekin maistui, ei tosin koskaan ongelmaksi asti. Nyt haluan, että mieleni on skarppi. Vihaan opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, sillä ne sumentavat pään. Toiveeni olisi, että voisin jonain päivänä olla kokonaan vapaa lääkkeistä ja kivuista.”

Mökille ja maailmalle

Lapset ovat pitäneet Jarin kiinni elämässä myös vaikeimpina hetkinä.

Synkimmissä masennuksen vaiheissa hän ajautui toivomaan jopa kuolemaa, mutta sairaalahuoneen seinälle kiinnitettyjä lasten piirustuksia katsellessa mieli muuttui. Nyt Jarin suurin haave on, että Moona, 16, Rasmus, 13, ja Miisa, 10, saisivat toteuttaa omia unelmiaan.

”Totuus on se, että ilman lapsia ja Sannaa tuskin olisin tässä.

Perhe on minulle aivan kaikki. Jossain vaiheessa kuntoutusta pelkäsin, etten ehkä koskaan pääse kotiin. Kaksi ensimmäistä kotivisiittiäni päättyivät siihen, että minut kiidätettiin sairaalaan. Tunsin itseni avuttomaksi, pelkäksi taakaksi.

Kaikki pienetkin arkiset toimenpiteet tuntuivat vaikeilta, jopa mahdottomilta. Jo pelkkä happilaitteesta vierottaminen oli painajaismaista. Kun happimäärää pudotettiin vähänkin, tunsin, että tukehdun. Anelin hoitajia pitämään happimäärän ennallaan. Hiljalleen totuin kuitenkin hengittämään ilman konetta. Se oli edellytys kotiinpaluulle.

Muutokset ovat minulle edelleen haastavia, sillä uuteen totuttelu vaatii valtavasti energiaa. Tänä kesänä saimme mökille portaat, joiden ansiosta pääsen sinne. Vietin mökillä kaksi yötä, mutta jouduin olemaan kipujen takia makuulla suuren osan ajasta. Oli kuitenkin upeaa päästä rantaan ja nähdä lapset uimassa.

Olin ennen onnettomuutta ajatellut, että lasten lennettyä pesästä voisimme Sannan kanssa matkustaa maailman ympäri. Niin iso reissu tuskin tulee toteutumaan, mutta toivon, että voisimme matkustella ainakin jonkin verran. Kävimme kesälomalla Tallinnassa laivalla, ja se oli fiasko. Kärsin koko matkan kovista kivuista ja hotelliin päästessä olin aivan jäässä. Minua piti lämmitellä kahden peiton alla siihen asti, että piti jo lähteä paluumatkalle. Olin reissun jälkeen valtavan pettynyt.

En ole kuitenkaan luovuttajatyyppiä. Olemme lähdössä koko perheen kanssa syyslomalla Lanzarotelle. Reissu vähän jännittää, mutta odotan sitä kovasti.”

Onnenhetket

Jari sanoo olevansa nykyisin olosuhteisiin nähden onnellinen mies. Hän saa asua kotona ja elää perhe-elämää. Suurimman osan ajasta hän viettää makuuhuoneessaan erikoisvalmisteisella patjalla, joka minimoi makuuhaavat ja helpottaa kipuja. Sängystä pystyy kuitenkin kuulemaan arjen äänet. Lasten kinastelut, tarinat ja naurut – ne ovat kauneinta, mitä Jari tietää.

Sisältöä elämään tuo myös Jarin uusi valmennettava, 25-vuotias Benjamin. ”Benkku” tuli alkuvuodesta Jarin ja Sannan salille, ja Jari kiinnitti lahjakkaaseen nuoreen mieheen heti huomiota. Kävi ilmi, että Benkku harrasti street workoutia – lajia, jossa yhdistellään voimistelua ja parkouria. Jari oli ehtinyt harrastaa lajia hetken ennen onnettomuutta. Syttyi palava halu auttaa Benkkua kehittymään.

Jari valmentaa salillaan lahjakasta Benjaminia. Parivaljakko tähtää ensi syksynä järjestettäviin street workoutin SM-kisoihin.
Jari valmentaa salillaan lahjakasta Benjaminia. Parivaljakko tähtää ensi syksynä järjestettäviin street workoutin SM-kisoihin.

”Benjaminin kunnianhimoisuus ja nöyryys tekivät minuun vaikutuksen. Tunnistin hänessä kai nuoren itseni ja tarjouduin hänen valmentajakseen. Olemme tehneet tiiviisti yhdessä töitä maaliskuusta, ja kehitys on ollut nopeaa. Tähtäämme ensi vuoden SM-kisoissa mitaleille. Kilpavalmentaminen on tuonut takaisin sen koukuttavan tunteen, jota koin urheilu-urallani.

Kisaurani aikana olin stressaantunut ja otin epäonnistumiset raskaasti. Olen huomannut, että enää en stressaa oikeastaan mistään. Olen joutunut luopumaan paljosta, mutta saanut uutta tilalle. Huomaan yhä selkeämmin, että onni tulee pienistä, arkisista hetkistä. Yhteisistä aamupaloista, lasten pusuista ja siitä, kun Sanna painaa poskensa poskeani vasten.

Tykkään eritoten katsella puita. Kun olin tehohoidossa 97 päivää, näin huoneeni ikkunasta yhden ainoan puun. Opin tuntemaan sen melkoisen hyvin. Siinä on jotakin erityisen kaunista, miten vuodenaikojen vaihtelu näkyy puissa. Aika kulkee ja elämä jatkuu, tapahtui mitä tapahtui.”

 

Jari

Mönkkönen

Entinen huippuvoimistelija ja nykyinen valmentaja syntyi Jyväskylässä 10.5.1974. Asuu Helsingissä. Perheeseen kuuluvat Sanna-vaimo, lapset Moona, 16, Rasmus, 13, ja Miisa, 10, sekä Ronda-koira. Elämäkerta Viimeinen voltti – Jari Mönkkösen tarina (Docendo) ilmestyy 29.8.

Sisältö jatkuu mainoksen alla