Yksinhuoltajan ilo: saan arkemme toimimaan. Ja haikeus: olisipa joku, jolle lapsi olisi yhtä rakas.

Kun Taru Eloranta haluaa hetken omaa aikaa, hän lähtee ulos ja kävelee kotitalon ympäri. Lapset ovat jo niin isoja, 6- ja 9-vuotiaita, että he voivat olla hetken keskenään kotona, kun äiti pysyttelee lähi-etäisyydellä.

Silti Eloranta saattaa kävellessään ajatella, mitä tapahtuu, jos hän vaikka nyt jäisi auton alle tai liukastuisi ja vietäisiin tajuttomana sairaalaan. Kuinka kauan lapset joutuisivat olemaan kotona ilman, että kukaan huomaa?

Taru Eloranta asuu kahden lapsensa kanssa kolmistaan. Hän on yksi niistä 217 yksinhuoltajasta, jotka kertoivat Meidän Perheen kyselyssä arjestaan perheen ainoana aikuisena.

Vastaajista valtaosa, 144, määrittelee itsensä Elorannan tavoin totaaliyksinhuoltajaksi. Se tarkoittaa, että lapset eivät asu säännöllisesti kenenkään toisen luona esimerkiksi vuoroviikoin.

Yksin perheestään huolehtivista puhutaan julkisuudessa usein huolten kautta. On taloudellisia ongelmia, uupumusta ja puutteellisia tukiverkkoja.

Meidän Perheen kyselyssä tuli esiin paljon muutakin, etenkin onnea ja ylpeyttä perheestä ja omasta vanhemmuudesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näin vastaajat kertovat:

”Minusta ja lapsestani on hitsautunut yhteen hyvä tiimi. Ymmärrän lastani silloinkin, kun muut eivät häntä ymmärrä.”

”Olen joka päivä ylpeä siitä, että arkemme pyörii. Onnen hetkiä ovat kaikki ne, jotka vietämme ansaitusti yhdessä.”

”Suhteeni lapseeni on upea. Olen mielestäni onnistunut todella 'hyvin' äitinä: minulla on ihana, hyväkäytöksinen, onnellinen lapsi ja meillä on avoimet välit, jopa hänen teini-iässään.”

Saman suuntaisia ovat Taru Elorannan ajatukset. Kun on yksin vastuussa perheestään, pelko siitä, että itselle tapahtuu jotain, kulkee arjessa mukana. Mutta ei se tietenkään ole koko kuva, eikä edes iso osa siitä.

– Olemme onnellinen ja iloinen kolmehenkinen perhe. Meillä on kotona mukava tunnelma ja rakastamme toisiamme, Eloranta kuvailee.

Minä päätän riman paikan

Vapaus ja vastuu kulkevat usein rinnakkain, ja se pätee myös yksinhuoltajuuteen. Perheen ainoalla aikuisella on huumaava vapaus monessa asiassa: millaisten kasvatusperiaatteiden mukaan eletään, mitä lapset syövät ja saako sohvalla hyppiä.

”Saan aivan itse päättää, mihin voimani riittävät ja mihin rimani asetan. Jos emme tänään jaksa tyhjentää tiskikonetta, niin sitten kasaamme likaisia astioita tiskipöydälle ilman, että keneltäkään palaa proput.”

Asian kääntöpuoli on kuormitus siitä, ettei arjessa ole ketään toista, johon tukeutua.

Yksinhuoltajat tiedostavat, että tämä minun vanhemmuuteni on nyt se, jonka varassa ollaan. Hyvässä ja huonossa. Ja että sama jatkuu vielä huomenna.

– On eri asia ajatella, että painan nyt tämän puolison työmatkan ajan yksin, ja huh, sitten helpottaa. Yksin perheestään huolehtiva on samassa tilanteessa vielä seuraavallakin viikolla, seuraavana kesänä ja kahden vuoden päästä, Taru Eloranta sanoo.

Puolet vähemmän tunteja

Toisen aikuisen puuttumisen huomaa kipeimmin niissä hetkissä, jolloin tarvitsisi toisetkin kädet ja silmät. Talvella on puettava lapsikin ulos pakkaseen jokaista roskiksen viemistä tai koiranpissatusta varten. Tai suihkussa käynti keskeytyy ja pitää sampoo päässä rientää tyynnyttämään lasta.

Lasten kasvaessa esimerkiksi roskiksen vienti helpottuu, muu aikataulutus ei. Kun Elorannan vanhempi lapsi harrasti uintia, oli selvää että myös äiti ja pikkusisarus ovat uimahallissa mukana. Ja kun nuorempi kävi muskarissa, mukana kulki äidin kanssa myös isompi lapsi. Sellaisia harrastuksia, jotka olisivat eri paikoissa samaan aikaan, ei voi edes ajatella.

Työn ja perheen yhdistäminen vaatii sekin ylimääräistä venymistä. Yksinhuoltajalla on aina henkinen kellokortti mukana, vaikka joustavuus sopisi omaan työhön paremmin.

– En voi viipyä töissä edes hetkeä pidempään, jotta saisin työt loppuun, vaan lähden, kun kello on niin paljon, että pitää lähteä. Joka päivä. Siksi tuon töitä myös kotiin, opettajana työskentelevä Eloranta sanoo.

Aika on tärkeä resurssi, josta yksin perhettään pyörittävillä on jatkuva pula.

Kun Pienperheyhdistyksessä keskusteltiin, mitä teemoja halutaan tuoda esiin eduskuntavaalien alla, aloitettiin rahasta. Mutta pian päädyttiin puhumaan ajasta, kertoo kansalaistoiminnan koordinaattori Kaisli Syrjänen.

– Muut eivät usein tule ajatelleeksi, että yhdellä vanhemmalla on ihan oikeasti käytettävissä puolet vähemmän tunteja kuin kahdella vanhemmalla.

Kuka ajattelisi kanssani?

Jatkuva kiire näkyy stressinä ja uupumuksena, jotka ovat yksinhuoltajien arjessa toistuvia ongelmia. Tästä kertovat myös Meidän Perheen kyselyyn vastanneet.

”Kiire syö vanhemmuudessa vaadittua kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta. Tulee raivottua lapselle, kun on itse väsynyt, ja se on ihan kauheaa.”

Hankalinta on silloin, kun joku sairastaa. Läheskään kaikilla perheestään yksin huolehtivilla ei ole tukiverkkoja, joiden puoleen tarpeen tullen nojata. Syyt ovat samat kuin muillakin lapsiperheillä. Esimerkiksi isovanhemmat asuvat usein kaukana.

– Tai jos lähellä onkin sukulaisia, he voivat olla itsekin lapsiperheellisiä ja työelämässä. Työpaikalla yksinhuoltajalle saatetaan sanoa, että eikö mummi tai vaari voi hoitaa sairasta lasta – mutta mummi voi olla samaan aikaan omassa työpalaverissaan, Syrjänen kuvailee.

Siinä, miten herkästi apua saa esimerkiksi kunnan kotipalvelusta, on suuria kuntakohtaisia eroja.

Läheskään aina julkinen apu ei taivu siihen tarpeeseen, johon sitä kaivattaisiin.

Joissakin yhden vanhemman perheissä on lisäksi tarvetta säännöllisille terapia- tai sairaalakäynneille lapsen erityistarpeiden takia. Mutta ei siksi, että yksinhuoltajuus lisäisi lasten ongelmia, vaan siksi, että lapsen vamma, pitkäaikaissairaus tai erityisyys lisää vanhempien eron riskiä.

Moni kertoo silti kaipaavansa rinnalleen ennen kaikkea toista ajattelijaa. Aikuista, jonka kanssa pallotella isoja asioita: mihin lapsi menee päivähoitoon, mikä olisi juuri meille sopiva asunto, entä jos lasta kiusataan koulussa?

Yhtä lailla pohdiskeluapua tarvitaan pienemmissä jutuissa: pitäisikö kuumeinen lapsi viedä lääkäriin, onkohan tämä hyvä haalari, mitä syödään tänään?

”Harmittaa se, ettei voi jakaa omia ajatuksia toisen kanssa. En niinkään koe tarvitsevani apua lapsen hoidossa.”

”Toiminko oikein, olenko riittävä, osaanko kasvattaa lapseni? Näitä saa miettiä yksin, eikä ole ketään, jonka kanssa pyöritellä mietteitä.”

Työelämä, älä karkaa

Taloudellista puoltakaan ei voi unohtaa. Tilastoista tiedetään, että lapsiperheistä heikoimmassa asemassa ovat yhden huoltajan taloudet.

Lapsiperheet kokonaisuutena jakautuvat eri tuloluokkiin melko tasaisesti, mutta yhden huoltajan perheistä miltei puolet kuuluu tulojen perusteella köyhimpään viidennekseen.

Lisäksi yhden huoltajan kotitalouksien taloudellinen asema on heikentynyt selvästi viime vuosina ja vuosikymmeninä. Kelan tilastot vuodelta 2017 näyttävät, että yhä useampi yhden vanhemman perhe joutuu turvautumaan toimeentulotukeen.

Tästä kehityksestä on syytä olla huolissaan, Kaisli Syrjänen sanoo.

Yksi syy talousongelmien yleistymiseen on työelämän muutoksissa, kuten määräaikaisuuksien ja epätyypillisten työaikojen lisääntymisessä.

Työssäkäyvien osuus yksinhuoltajista on perinteisesti ollut suuri, mutta viime vuosina se on kääntynyt laskuun.

– Tiedän monia vanhempia, jotka eivät pysty ottamaan työtä vastaan, koska omalla alalla on tarjolla vain vuorotyötä. Jos perheessä on pieniä koululaisia, ei ole mitään palvelua, joka auttaisi lastenhoidossa ilta- ja yöaikaan, Syrjänen sanoo.

Samalla pitää muistaa, että yksinhuoltajat eivät ole yhtenäinen joukko.

– Yksinhuoltajatkaan eivät ole yhteiskunnassa ensisijaisesti toimenpiteiden kohteita vaan aktiivisia toimijoita. Heitä on yhtä lailla työelämän kaikilla aloilla, asiantuntijatehtävissä ja päättävässä asemassa politiikassa, Syrjänen muistuttaa.

Toisenkin rakastava katse

Toimivan vanhemmuuden ja arjen vaikeuksien lisäksi vastauksista nousee esiin kolmas teema: haikeus. Se iskee silloin, kun kaipaisi toista vanhempaa jakamaan onnea ja iloa lapsen onnistumisesta.

Taru Elorannalle haikeita ovat erityisesti lapsen joulu- ja kevätjuhlat. Voi kun näkemässä olisi joku muukin, jolle lapsi merkitsee yhtä paljon.

”Kun oma lapsi on jossain paras, se olisi ihanaa jakaa jonkun kanssa.”

– Kunpa joku, joka rakastaa lapsiani, olisi nähnyt pojan joulujuhlaesityksen. Kaipaan sitä, että olisi toinen, jolle lapsi on yhtä tärkeä ja ihana. Melkein ujostuttaa sanoa tätä ääneen, mutta kun oma lapsi on jossain paras, se olisi ihanaa jakaa jonkun kanssa.

Haikeus ei tarkoita, että pitäisi kahden vanhemman perhettä parempana perhemuotona. Yli puolet vastaajista kertoo olevansa kaikesta huolimatta tyytyväisiä yksinhuoltajuuteensa.

”Ajatus ja haave ydinperheestä oli, mutta meillä tämä meni näin.”

”En oikeastaan ole ikinä kaivannut ketään rinnalleni. Kun olen yrittänyt seurustella, on lähinnä tuntunut siltä, että toinen on liikaa ja koko ajan jaloissa.”

Taru Eloranta on huomannut, että monet arjen haasteet eivät lopulta ole perhemuodosta kiinni.

– Me yksinhuoltajat tuppaamme ajattelemaan, että kaikki pariskunnat ovat onnellisia, ja että kotityöt, vastuu lapsista ja raha-asiat jaetaan tasan. Onko se aina sitten kuitenkaan niin?

Tämä on Meidän Perheen juttu, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lainausmerkeillä erotetut sitaatit ovat poimintoja Vauva.fin kyselyyn tulleista vastauksista.

Kuvat
Julia Tavast