Viime syksynä sairaalapastori Teemu Paarlahti, 55, luuli kärsivänsä työuupumuksesta. Syy oli kuitenkin paljon vakavampi. 

"Olin varma, että jäähallin tulostaulu oli epäkunnossa. Numerot eivät pysyneet järjestyksessä, enkä saanut taulusta tolkkua. Pelin lopussa jouduin varmistamaan kaverilta, että voittiko meidän joukkue.

Se tapahtui torstaina, viime syyskuun 13. päivänä. Takana oli tavallista hektisempi työrupeama sairaalapastorina, työnohjaajana ja pääluottamusmiehenä. Töitä oli kasapäin ja vapaapäiviä oli jäänyt rästiin.

Väsymyksestä nämä oireet johtuvat, ajattelin, enkä lähtenyt lääkäriin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vielä viimeinen palvelus

Perjantaina maksoin tietokoneella laskua ja jouduin tavaamaan sekä tili- että viitenumeroja. Se sai vaimoni huolestumaan. Olen kuulemma viimeinen ihminen, jonka pitää hapuilla numeroita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sovimme, että seuraavana päivänä menen Tampereella päivystykseen heti kun olen siunannut hautaan tuttavani. Sen palveluksen olin luvannut hänelle ja hänen äidilleen.

Teemu Paarlahti on kiitollinen, ettei sairaus vienyt häneltä sanoja.
Teemu Paarlahti on kiitollinen, ettei sairaus vienyt häneltä sanoja.

En tiennyt, että virutin jo omiakin varpaitani tuonenvirrassa.

Jokin aika sitten löysin puheen, jonka tuttavani siunaustilaisuudessa pidin. Sen lukeminen oli pysäyttävää. Ajatus eteni tekstissä järkevästi, mutta kieli oli täynnä kirjoitusvirheitä ja sanat ja aikamuodot miten sattuu – vaikka olen kirjoittanut monta kirjaa.

Tuntui pelottavalta ajatella, että tuona aamuna olin vielä ajanut autolla kahden keskustan läpi kotoa Mäntästä rautatieasemalle Vilppulaan.

En tiennyt, että virutin jo omiakin varpaitani tuonenvirrassa.

Sinä päivänä kuolema kuitenkin tyytyi omaan luiseen seuraansa ja jätti minut Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Taivaanlahja teurastajantakissa

Tutkimukset alkoivat heti saavuttuani, sillä diabeteshoitaja-vaimoni oli soittanut sairaalaan ja kuvaillut oireeni.

Aivot ja sydän kuvattiin, ja minut määrättiin pysymään sairaalassa ja sängyssä. Puhelinkin piti sulkea.

Sitten luokseni saapui taivaanlahja teurastajantakissa. Siten kutsun eräässä runossani neurologia, joka osasi asetella sanansa viisaasti. Hän kertoi, että oikean puolen ohimolohkossani on aivoverenvuoto.

Yhtäkkiä olin irti elämän vilinästä.

En ollut osannut epäillä sitä, koska minulla ei ollut mitään liikkumiseen liittyviä oireita kuten voimattomuutta tai kehon puolieroja. Ammattitaitoinen lääkäri osasi siinä hetkessä lukea minusta hätääntymisen ja vakuutti, että asiat järjestyvät. Että hän luottaa minun toipuvan.

Yhtäkkiä olin irti elämän vilinästä, mutta ensiluokkaisessa hoidossa, kuin lintuemon siiven alla. Paikassa, jossa kaikki kiire loppui.

Mustan huumorin kortit

Aluksi olin sairaalassa täydellisessä vuodelevossa, ja verenpainettani ja tyypin 1 diabetestani hoidettiin tarkasti. Tolkuissani pysyin lukemalla ja kirjoittamalla. Läheiseni huolehtivat minulle ensimmäiseksi e- ja äänikirjoja.

Tuttavalleni, rikoskirjailija Seppo Jokiselle lähetin kiitosviestin romaanista Kuolevaksi julistettu ja kerroin jatkavani Jarkko Sipilän Syvälle haudatulla ja Marko Kilven Kuolemantuomiolla.

Pelasin mustan huumorin korteilla, koska se auttoi jaksamaan. Huumorin avulla sitä yrittää käsitellä sietämättömiä asioita sellaiseen muotoon, että ne ovat jotenkin siedettävissä.

Varjelusta oli se, etten tappanut ketään ajaessani asemalle.

Eräälle ystävälleni kirjoitin lähiajan tavoitteeksi, että henkilötietojani ei siirretä ranteesta varpaaseen – siis etten joutuisi ruumishuoneelle.

Kokemastani huolimatta en käyttäisi sanontaa "aikani ei ollut vielä tullut" tai usko, että minua odottaisi jokin tehtävä. En myöskään kutsu selviytymistäni varjelukseksi. Varjelusta oli se, etten sairaala-aamuna tappanut ketään ajaessani autollani kotoa juna-asemalle.

Elämän väylämerkit

Uskon, että elämässä vain tulee vastaan erilaisia väylämerkkejä ja niiden mukaan on ajettava. Minun väylälleni osui verenvuoto, joka levisi aivoissa ja jossa näköön liittyvä hahmotuskyky ja visuaalinen muisti saivat siipeensä.

Oikean aivopuoliskon ongelmien vuoksi aivoni jättivät myös huomioimatta asioita, joita tapahtui vasemmalla, niin kehossani kuin ympäristössäni.

Päästäni ei onneksi löytynyt kasvainta eikä muutakaan isoa ongelmaa, eikä aivojani tarvinnut leikata. Lääkärit totesivat, että on parempi antaa aivojen levossa korjata itseään, koska leikkausriskit ovat suuret.

Lepo voitti leikkauksen.

Runoja kirjoitin jo muutaman sairaalapäivän jälkeen. Tartuin sanoihin niin kuin veden varaan joutunut tarttuu kortteisiin, sillä kirjoittamalla jotenkin todistin olevani olemassa. Luojalle kiitos, ettei aivonverenvuoto vienyt minulta sanoja!

Toisaalta sanani vähenivät, myös Jumalalle, ja sairaus vaikutti uskooni. Elämän värit ikään kuin kirkastuivat ja pelkistyivät. Tuli yhä vahvempi tunne siitä, että Jumala kyllä pitää minut, satumaapoikansa ja perhospäänsä. Minun ei tarvitse selittää Jumalalle mitään, eikä hänkään selitä elämää minulle. Elämä vain on näin.

Oman elämäni osa-alueet näin sairaalassa kuin kaaviokuvana: potilastyö sairaalapastorina, tehtävät luottamusmiehenä, työnohjaajana ja ammattiliiton hallinnossa.

Keskustelin tästä kaikesta itseni kanssa, ja myös lääkäri totesi tällaisen potin raskaaksi yhdelle ihmiselle. Olen ollut turhan kiltti, joustanut ja suostunut liian helposti tekemään kaikkea, mitä on ehdotettu. Nyt olen valmis heittämään pois osan, esimerkiksi ammattiliiton hallintokuviot.

Paareilla Tuonenlehvään

Saavuin sairaalaan omin jaloin, mutta seuraavalla viikolla matkasin paareilla kuntoutuskeskukseen. Kutsun sitä Tuonenlehväksi, koska pidin paikkaa aika synkeänä ja harjoitukset tuntuivat usein turhauttavilta. Minun – lähes puoliammattilaisen kirjoittajan – piti esimerkiksi selittää kirjoittamalla, mikä on varpunen.

Kuntoutus jatkui nelisen viikkoa ja tunsin koko ajan olevani kuin testikuvassa, jatkuvassa tarkkailussa. Kun menin vessaan, ajattelin henkilökunnan seuraavan kävelyäni.

Olin rasittava potilas.

Aivotapahtumissa persoonallisuus saattaa muuttua, ja neuropsykologin kanssa jutellessa mietin, että nyt hän jäljittää minusta muutoksia. Välillä tuntui, että hän onnistui kaivamaan minusta esiin pimeimmät puoleni.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että asenteeni ja turhautumiseni johtuivat sairaudesta ja että aivotaklaus aiheutti henkistä joustamattomuutta. Nyt ajattelen jo armollisemmin, että ammatti-ihmiset tekivät sen, mikä oli minulle välttämätöntä. Itse luultavasti olin ajoittain rasittava potilas.

Tavallista arkea ei ollut

Kotona mielen matalapaine jatkui. Halusin päästä taas kiinni tavalliseen arkeen, mutta sitä ei oikeastaan ollut. En enää lähtenyt aamuisin töihin enkä kolmeen kuukauteen saanut ajaa autoa.

Henkinen paraneminen eteni hitaammin kuin ruumiillinen, ja kykyni käsitellä arkipäivän hankaluuksia oli heikko. Pienetkin asiat, vaikkapa kotiremontin byrokraattiset lupakiemurat saattoivat tuntua ylivoimaisilta. Ilman autoilua tunsin olevani jumissa: en voinut lähteä tilaisuuksiin ja tapaamisiin, joihin olisin halunnut mennä.

Mahdottomaksi en heittäytynyt, sillä en ole lyhytpinnainen. Mutta heiluva mielialani taatusti rasitti lähipiiriäni. Olen ollut naimisissa 32 vuotta, ja aikoinaan vaimon kanssa sovimme, että pidämme toisistamme huolta. Nyt minun piti ajoittain päästä reppuselkään, ja hän jaksoi kantaa.

Henkinen toipuminen oli hidasta.

Luonteeltani olen sosiaalinen introvertti eli tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta parhaiten viihdyn muutaman tutun kanssa. Tällaisten omien ihmisteni merkitys on sairauden jälkeen vain vahvistunut.

Valokuvauksesta tuli tärkeä osa Teemun kuntoutumista.
Valokuvauksesta tuli tärkeä osa Teemun kuntoutumista.

Runoilija Seppo Järvinen kirjoittaa, että syksy on elämän ja kuoleman rajamaa, joka on koettava yksin. Minä sain onneksi jakaa pysähtymisen syksyni läheisten kanssa. Samalla kuljin silti polkua, jota kukaan muu ei voinut kulkea. Se on pohjimmiltaan ihmisen osa.

Otan rohkeasti askeleita eteenpäin ja luotan, ettei kipu iske.

Aivoverenvuoto voi tulla uudestaan, mutta en silti halua pelätä tulevaa. Opettelen samaa asennetta kuin parikymmentä vuotta sitten polvileikkauksen jälkeen: otan rohkeasti askeleita eteenpäin ja luotan, ettei kipu iske.

Nykytilannettani voisi verrata vaikka ajamiseen 15 vuotta vanhalla Audillani. Mittariin on kyllä kertynyt kilometrejä, mutta pellin alla on vielä voimaa, eikä aina tarvitse hissutella.

Syksy on nyt vaihtunut kesäksi, ja sairauslomani päättyy pian. Heinäkuussa polkuni vie takaisin sairaalaan, tällä kertaa siellä olevaan työhuoneeseeni. Sinne ruumishuoneen yläpuolelle astelee onnellinen mies.

Tämä on ET-lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET:n juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/et.
 

Teemun vinkit toipumiseen

Kuntoutin itseäni kirjoittamalla, sillä luova kirjoittaminen on loistavaa aivojumppaa. Se on kuin palapelin tekoa, jossa saa sommitella uusia maailmoja.

Työstin kolmea kirjaa: novellikokoelmaa Radan varrella Waterloo, runokirjaa Vain tuuli tyyntyy yöksi ja matkakirjaa työnimellä Vanha 55, jossa pohdin itseäni eri-ikäisenä.

Purin runoihin sairausajan tunteita ja kokemuksia, mutta mukana on myös fiktiota. Matkakirjassa annan elämänohjeen nuorelle itselleni: pidä kädet ohjauspyörällä ja silmät tiessä, mutta paina välillä reilusti kaasua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla