Me Naiset
|
Riina-Maria Metso
"Kun täytin 40, en enää kokenut itseäni lainkaan vanhaksi." Kuva: Liisa Valonen
"Kun täytin 40, en enää kokenut itseäni lainkaan vanhaksi." Kuva: Liisa Valonen

Maija Vilkkumaa on uusiutunut aina kriisien kautta. Yksi pahimmista oli vaikea ero kihlatusta. –Eihän elämässä saa muutoksia tehtyä, jos aina on kiva ja iisi olo.

Maija Vilkkumaa asettelee älykelloa ranteeseensa ristiriitaisin fiiliksin.

– En tiedä, onko tämä kello hyvä asia vai hämmentääkö se vain elämääni. Aloin suunnitella sellaista elokuvakäsikirjoitustakin, jossa älykello sekoittaa naisen elämän lopullisesti, Maija naurahtaa.

– Kellon mielestä minun täytyisi pitää lepotaukoja, mutta en minä yleensä pidä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tauoille ei ole nyt liiemmin aikaa, sillä Maija on tehnyt viimeiset kuukaudet tiiviisti musiikkia. Muuten kalenteri on tyhjempi kuin koskaan. Maija haluaa antaa kaiken mahdollisen ajan 8- ja 11-vuotiaille tyttärilleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Alkuvuonna siivosin pois jumpat ja tanssitunnit. Huomion hajoaminen joka paikkaan on minulle tyypillistä, ja sosiaalinen media vielä ruokkii sitä. Fokusoiminen musiikkiin ja perheeseen on rauhoittanut minua. Olen tajunnut, että minun ei tarvitse olla koko ajan joka paikassa. Sanotaan, että nainen voi valita vain kaksi kolmesta, ja ne kolme ovat lapset, ura ja siisti koti.

”Voisin toki olla megaboheemi, mutta minä en ole.”

On selvää, että Maija nipistää mieluiten viimeisestä. Se on ollut helpompaa sen jälkeen, kun perhe muutti viitisen vuotta sitten Käpylän puutalosta Maijan lapsuudenmaisemiin Töölöön.

– Ostimme aikoinaan talon Käpylästä, koska se oli Mikon unelma. Sanoin kyllä jo etukäteen, että tästä ei välttämättä tule mitään, Maija kertoo.

– Ahdistuin, jos talomme piha oli laittamatta. Voisin toki olla megaboheemi enkä välittää siitä, mutta minä en ole.

Maijalle on nykyään nautinto vain vaellella Töölön kaduilla ja poiketa kahvilaan tai lasten kanssa Kiasmaan tai Seurasaareen.

– Meidän olisi pitänyt ottaa puutaloasuminen haltuun, mutta kummallakaan ei ollut siihen aikaa tai voimavaroja. Nykyään tiedän, että talon pitäminen on sen tyylistä käytännöllisyyttä, joka ei sovi minulle.

ERO JA UUSI RAKKAUS

”Minulla oli iso kolmenkympin kriisi. 29-vuotiaana ikäni ahdisti mielipuolisesti. Koin kauhua siitä, että olen vanha enkä voi pysäyttää kelloa. Voinko tehdä rokkibiisejä, kun olen 30-vuotias tai kun tulee lapsia?

Kun täytin 40, en kokenut itseäni lainkaan vanhaksi, vaikka olin kymmenen vuotta vanhempi. Tajusin jo selkeämmin sen, ettei iällä ole mitään merkitystä, vaan sillä, miten itsensä näkee siinä iässä.

Kriisiini liittyi muitakin asioita. Olin ollut yhdessä kihlattuni kanssa lukiosta asti, ja minulla oli voimakas itsenäistymisen kaipuu. Olimme kasvaneet aikuisiksi yhdessä ja siitä sitten kuitenkin vähän eri suuntiin. Samaan aikaan urani lähti isosti nousuun, ja tuntui, että kaikki tapahtui yhtä aikaa. Eromme oli hankala, kun olimme olleet niin pitkään yhdessä.

”Tunsin voimakkaasti, että tähän suhteeseen saa tulla lapsi.”

Kriisi meni elämällä ohi. Eihän elämässä saa muutoksia tehtyä, jos aina on kiva ja iisi olo. Aika pian kriisi kippasikin minut siihen elämänvaiheeseen, että oli vauva sylissä ja mieli toisenlainen.

Eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni Mikon, kun hän tuli bändiini soittamaan. Tutustuimme tehdessämme levyä yhdessä. Se oli melkein taianomaista. Olimme koko bändi mielettömässä tilassa, mutta tuntui, että juuri Mikko tajusi visioni parhaiten. Tuli tunne, että vau, miten tämä on mahdollista.

Aloimme seurustella, ja hyvin nopeasti tunsin voimakkaasti, että tähän suhteeseen saa tulla lapsi. En tiedä, oliko kyseessä biologinen kello vai tulviko joka paikasta vain sitä viestiä, että 35-vuotiaana naisen hedelmällisyys romahtaa. Menimme naimisiin vuonna 2007, ja esikoisemme syntyikin jo saman vuoden lopussa.

Nyt emme enää ole samassa bändissä. Meidän piti itsenäistyä muusikoina toisistamme. Nyt tuntuu todella arvokkaalta, että olemme samalla alalla, mutta emme tee samaa työtä.

Yhteinen sävel vanhemmuuteen on myös löytynyt vaivattomasti. Emme riitele lainkaan siitä, miten lapsia tulisi kasvattaa. Tosin joskus väsyneenä en meinannut antaa Mikolle vauvaa, kun hän tarjoutui hyssyttelemään. Tokaisin, että kyllä minä äitinä osaan tämän paremmin. Sitten havahduin: en kyllä osaa.

Jos naisena haluaa lisää yhteiskunnallista valtaa, täytyy luovuttaa miehelle domestista valtaa. Minulle sen pitäisi on helppoa, koska en pidä kotiaskareista, vaan Mikko huolehtii paremmin siivouksen. Toisinaan olen silti havahtunut näihin äitimyytin rippeisiin.”

ITSETIETOINEN JA EPÄVARMA

”Yläasteella minulla oli tarve kapinoida Etu-Töölön porvarillista meininkiä vastaan, mutta olin vähän liian perhetyttö anarkistijengeihin. Muistan, kun osallistuin kaupallisen joulun vastaiseen mielenosoitukseen. Potkimme joulupaketteja, ja kuitenkin olin sen jälkeen menossa innoissani kotiin avaamaan omia lahjojani. Silloin mietin, että nyt olen niin full of shit.

Koen samaa hankaluutta aikuisenakin. Minusta välittyy kuulemma se kuva, että tiedän aina, mitä haluan. Itsestäni taas tuntuu, että olen kvanttifyysisesti tosi monta ihmistä yhtä aikaa, riippuen siitä, missä olen.

Äitini ja isäni ovat akateemisesti koulutettuja, ja oli ilmiselvää, että sekä minä että siskoni menemme lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Olin töissä tutkimusavustajana suomen kielen laitoksella, kun Satumaa-sinkkuni ilmestyi. Ensimmäiselle soolokeikalleni tein flaijereita yliopiston laitteilla, ja työkaverini teki minulle nettisivut.

”Häpeä siitä, että olin niin huono, oli liian suuri.”

Vanhempani ovat aina kannustaneet minua, eikä minun ole tarvinnut taistella tietäni lauluntekijäksi. Olen sillä tavalla herkkä ja pelokas, että en olisi kestänyt, jos perhe tai ystävät olisivat todenneet musiikistani, että mitä paskaa. En olisi siitä voimaantunut taistelemaan unelmieni eteen vaan lopettanut sen homman.

Helsingin tanssiopiston erikoiskoulutusluokka oli minulle tärkeä vaihe. Vaikka sinne kutsuttiin oppilaat ja olin yksi kutsutuista, koin olleeni luokan huonoimpia. Tanssin 7–8 tuntia viikossa, mutta en päässyt kaikkiin esityksiin. Kerran opettaja käski minun mennä keräämään perustekniikkaa pikkusiskoni ryhmästä. Muistan, miten itkin yksin enkä uskaltanut kertoa asiasta edes vanhemmilleni. Häpeä siitä, että olin niin huono, oli liian suuri. Koin valtavaa huonommuutta.

Monissa biiseissäni kuten Prinsessa Jäässä seikkaileekin usein nuori nainen, joka vaikuttaa hyvin itsetietoiselta ja varmalta, mutta on hyvin epävarma sisältä. Se kuvaa herkkyyttäni, mutta samalla siihen yhdistyvää optimismia. Ajattelen, että asiat kuitenkin kääntyvät jossain vaiheessa hyväksi.”

"Olen ajoittain ollut vähän hukassakin sen suhteen, missä juuri se minun ääneni on." Kuva: Liisa Valonen
"Olen ajoittain ollut vähän hukassakin sen suhteen, missä juuri se minun ääneni on." Kuva: Liisa Valonen

TYTÄRTEN OPISSA

”Äitiys on niin mielettömän iso osa elämääni, että se on pakostakin muuttanut minua. Esikoiseni opetti minua jo ennen syntymäänsä. Raskausaikana Downin oireyhtymän seulonnassa tuli todennäköisyysluvuksi 1:1500. Tuijotin lukua: mitä se ykkönen tarkoittaa? On siis kuitenkin mahdollista, että lapsella on oireyhtymä? Riskinumero oli normaalia pienempi, mutta mietin, miksen saa tähän sataprosenttisen varmaa vastausta.

Esikoiseni oli myös perätilassa. Yritin seistä päälläni kymmenen minuuttia päivässä, koska luin jostain, että se voi auttaa. Jaksoin ehkä kaksi päivää. Tajusin, että yritän nyt hallita jotain, mikä ei ole hallittavissa.

”Lapsen kanssa pitää hengata ja tehdä yhdessä asioita.”

Aiemmin luulin, että lapset ovat sellaisia, millaisiksi heidät kasvatetaan. Eivätpä olekaan. Meidänkin tyttömme ovat hyvin erilaisia persoonia. Lasta ei voi hallita. Jopa uhmaiässä on minusta jotain kiinnostavaa. Siihen pitää vain mennä ja miettiä, mikä tuossa asiassa hiertää tuota lasta.

Äitinä minulle on tärkeää myös se, miten muistot luodaan. Jos tyttäreni kiukuttelee kolmasosan matkasta, minusta on jälkikäteen turhaa palata siihen. Yritän muistaa myös omaa elämääni hyvien asioiden kautta.

Nyt kun tytöt ovat isompia, heitä ei tarvitse koko ajan seurata kuin vauvaa. Mutta kyllä isotkin lapset tarvitsevat aikaa. En voi mennä sanomaan tyttärelleni, että nyt minulla on 15 minuuttia, kerro pian kaikki, mitä sinulla on elämässä. Lapsen kanssa pitää hengata ja tehdä yhdessä asioita. Silloin he kertovat myös, jos on jokin suru.”

FENIX-LINNUN PALUU

”Muistan, kun seisoin 2000-luvun alussa Ruisrockin rantalavalla 20 000 ihmisen edessä. Koin lähinnä paniikkia ja kauhua. En pystynyt nauttimaan tilanteesta, koska minulla oli niin voimakas olo, että en pysty tähän enkä ole tämän arvoinen. Itse asiassa olen ihan perseestä, ja tuo äskeinen biisikin meni tosi huonosti. Mielessäni näin jonkun tyypin yleisössä kirjoittamassa muistikirjaansa kaikki virheeni.

Olen monesti voinut vaikuttaa vahvalta, mutta oikeasti halunnut vain käpertyä johonkin nurkkaan. Toisaalta samalla keikalla on voinut tulla hurmoksellinen tunne. En itse ole koskaan ajatellut olevani erityisen vahva, olen ennemminkin herkkä. Maailman kaikki iskut ja paineet tuntuvat.

Vuonna 2011 päätin jäädä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Minulla oli vahva tarve hylätä artisti Maija Vilkkumaa. Olin kyllästynyt koko siihen vyyhtiin ja paineisiin. Minun oli pakko lakata olemasta vähäksi aikaa minä. Päätökseen liittyi fantasia siitä, että synnyn uudelleen. Palan tuleksi ja nousen fenix-lintuna tuhkan seasta.

”Halusin ohjelmoida aivoreittini uudelleen.”

Jälkikäteen olen miettinyt, puuttuuko minulta joku pala päästä, kun en tajunnut lainkaan pelätä seurauksia. Mutta tunsin, että jos jatkan, sitten vasta tuhoudunkin.

Halusin ohjelmoida aivoreittini uudelleen. Aloin käydä biisileireillä, mutta huomasin, että ne eivät sopineet luonteelleni. Olen hitaasti syttyvä ja vapautuva ja tutustun ihmisiin hitaasti. Alan keksiä hyviä juttuja vasta, kun olen rämpinyt tosi pitkään suossa.

Tauon aikana kirjoitin romaania ja oikeastaan loin muutenkin koko ajan. Se piti yllä fiilistä, vaikka palkkaa ei tullutkaan mistään. Moni on kysynyt, miten pystyin olemaan niin kauan pois työelämästä. Sain apurahoja ja Teosto-tuloja radiossa soivista biiseistä. Säästimme matkustamalla tavallista vähemmän. Ja Mikko kävi onneksi töissä koko ajan.

Olin ajoittain vähän hukassakin sen suhteen, missä juuri se minun ääneni on. Tauko oli välttämätön, jotta en vain tekisi uudestaan samaa, mitä olen tehnyt ikuisesti. Nelikymppisenä olen joka tapauksessa erilainen kuin kaksikymppisenä.

Kun tauon jälkeen sulkeuduin työhuoneeseeni, tuntui, että alan taas kulkea samaa polkua ja kierrän kehää. Siksi olen tehnyt erilaisia töitä kuin ennen. Tein comebacklevyni tuottajani kanssa, kuunnelmamusikaalin radioon ja kappaleen Siniset tikkaat, joka syntyi Erinin kanssa Kaija Koolle.

Fenix-linnun nousu ei tapahtunut ihan niin kuin sen fantasioin, mutta tietyllä tavalla se onnistui. Nyt olen aloittanut uuden sukelluksen itseeni. Ehkä sieltä tulee taas uusi fenix – tai ehkä olen jo luopunut niin dramaattisesta ajattelusta.

Olisi mahtavaa olla taas niillä isommillakin lavoilla. Ehkä sitten voisin olla siellä Ruisrockin lavalla tuntematta paniikkia. Tuntisin vain itsevarmaa hallintaa.”

 

Maija Vilkkumaa

Muusikko ja kirjailija on syntynyt 9.11.1973 Helsingissä.

Ensimmäinen soololevy ilmestyi vuonna 1999. Saanut 5 Emma-palkintoa, Teosto-palkinnon ja Juha Vainio -sanoituspalkinnon.

Julkaisee 8. maaliskuuta MAIJA!-kokoelmalevyn, joka sisältää myös uutta materiaalia ja kertomuksia uran varrelta.

Asuu Helsingissä miehensä Mikko Kososen ja kahden tyttärensä kanssa.

Vera

Maijan on tarpeetonta pelätä ainakaan sitä, että ikääntyminen näkyisi millään tavoin hänen musiikissaan. Läpi Maijan uran hänen sanoituksensa ovat olleet liikuttavan naiiveja. Tekstit ovat kuin suoraan kariutuneen ensirakkauden  kokeneen teinitytön kynästä, joka päättää kääntää selkänsä miehille ja pelastaa maailman esipuberteettisella innokkuudellaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla