Kodin Kuvalehti
Vieläkin Elisabeth Rehn saa joka viikko 4–5 pyyntöä, joissa pyydetään puhujaksi eri tilaisuuksiin ympäri maailmaa.  ”Useimmista joudun kieltäytymään. Seela Sella selitti erittäin hyvin eräässä tv-haastattelussa, kuinka vaikeaa luopuminen on. Kun on vielä niin paljon, mitä haluaa tehdä. Ja sitten ei kuitenkaan pysty kaikkeen.” Kuvat: Sanna Liimatainen
Vieläkin Elisabeth Rehn saa joka viikko 4–5 pyyntöä, joissa pyydetään puhujaksi eri tilaisuuksiin ympäri maailmaa. ”Useimmista joudun kieltäytymään. Seela Sella selitti erittäin hyvin eräässä tv-haastattelussa, kuinka vaikeaa luopuminen on. Kun on vielä niin paljon, mitä haluaa tehdä. Ja sitten ei kuitenkaan pysty kaikkeen.” Kuvat: Sanna Liimatainen

Urallaan Elisabeth Rehn on tehnyt paljon vaikeita päätöksiä. Nyt edessä on yksi vaikeimmista. ”On tehtävä päätös luopumisesta.”

Tänäkin aamuna Elisabeth Rehn, 83, on kattanut takapihalleen linnunjyväaamiaisen kauriille, pian syömään ilmestyvät myös peurat.

Kotoa lähimpään ruokakauppaan on 11 kilometriä, postit entinen puolustusministeri hakee puolen kilometrin päästä 40 vuotta vanhalla potkukelkalla.

– Sillä saa hirveän vauhdin! Pari kertaa olen kelkalla kaatuillutkin. Olen tällainen onnettomuusaltis, koska seikkailen vähän liikaa. Vuonna 1980 romahdin lentokoneella maahan. Pari selkänikamaa murtui. Se oli näitä minun adventsöreitäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elisabeth Rehn asuu metsän keskellä, pienessä sinisessä puutalossa Kirkkonummella. Tässä talossa hän on asunut 36 vuotta. Nyt hän miettii, pitäisikö kodista luopua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Huomaan, että täytyy vähän niin kuin slow down.”

– Nyt kun täytän 84, huomaan, että täytyy vähän niin kuin slow down. Se tuntuu hyvin hämmentävältä, hän sanoo.

– Kun kuljen täällä kotona, mielessäni pyörii monta mietettä yhtä aikaa. Pitäisikö minun asua mukavammin? On olemassa ihan mukavia hoitokoteja, joissa on oma pieni asunto, mutta voi kuitenkin saada fysioterapiat ja muun avun. Pitäisikö minun antaa periksi, luopua peuroistani ja tästä luonnosta, joka on minulle niin valtavan tärkeä?

Aamun ensimmäinen ruokavieras: kauris.
Aamun ensimmäinen ruokavieras: kauris.

Päätöksen kotoa muuttamisesta hän haluaa tehdä ajoissa.

– Olen katsonut monia vanhuksia, ystäviäni, jotka jättävät päätöksen liian myöhään. Sitten he pettyvät. Heidän lapsensa alkavat päättää heidän puolestaan, antaa suosituksia ja kertoa, kuinka pitää olla, hän sanoo.

– Minä teen päätökseni itse. Olen ollut päätöksissäni aina hyvin itsenäinen, ja aion olla tässäkin. Jos sitten osoittautuukin, ettei se ollutkaan hyvä päätös, en voi syyttää muita kuin itseäni.”

Tämä on nyt tämmöinen homma ja jos hävitään, hävitään hymyillen.

Yhtä rakenteilla olevaa asuntoa hän on käynyt jo katsomassa. Siellä voisi ehkä asua talvet, vanhassa kodissa kesät.

– Sijainti on ihastuttava. On olo- ja makuuhuone ja niin iso kylpyhuone, että siellä mahtuu liikkumaan pyörätuolillakin.

Oli edessä mitä tahansa, tulevan Elisabeth Rehn aikoo ottaa vastaan tutulla asenteellaan: Asiat ovat niin kuin ne ovat, tämä on nyt tämmöinen homma ja jos hävitään, hävitään hymyillen.

Lue Kodin Kuvalehdestä 5/2019, mitä Elisabeth Rehn ajattelee vanhenemisesta, vallasta, rakkaudesta ja pettymyksistä – ja miksi hän nykyään pelkää avatessaan sunnuntain sanomalehden.

Voit lukea jutun myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä:

Elämää elettynä

Tuon saman olen kokenut minäkin, olenhan saman ikäinen. Nyt on kaikki ohi ja elämä soluu hiljalleen eteenpäin. Vaikeaa oli luopua kotipihasta, linnuista ja muista metsän elävistä, kukista, suurin osa kun niistä oli itse kylvämiäni ja hellien hoitamiani. Mieheni kuoleman jälkeen kaikki muuttui, lapsettomana kaikki ratkaisut tein yksin, kotini myynnin, uuden asunnon hankita keskusta jne. Kaikki jokapäiväiseen elämänmenoon tarvittava on nyt lähellä. En vielä palvelutaloon halunnut kun terveyteni on tavattoman hyvä, matkustelen ja liikun paljon. Mutta ikävä entiseen on edelleen. Laitoin entisestä kauniista kotipihastani valokuvasuurennoksia seinälle, siinä sänkyni yläpuolella niitä on hyvä katsella ja joskus itkeä pirauttaa, se ei ole masennusta, terveellistä kaihoa vain

Vierailija

Ikää mulla vasta 47 v, mutta tiedostan jo tulevan. Joku vuosi sitten istuin mökkimme takaportailla ja ajattelin: Tämä kaikki on minun. Samantien totesin: Ei mene kovinkaan kauan, kun tässä istuu joku muu ja miettii: Tämä kaikki on minun. Elämä on vain lainaa. Omistaminen on harhaa. Nautin silti suunnattomasti lapin luonnosta. Hetkellisesti omistamallani mökillä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla