Kodin Kuvalehti
Tämä on kuva Anne-Marin olohuoneesta. Kalustus oli valmiina, kun Anne-Mari osti pientilansa. Hän on siihen tyytyväinen. ”Mitä Palokankaalta ei löydy, sitä ei tarvita.”
Tämä on kuva Anne-Marin olohuoneesta. Kalustus oli valmiina, kun Anne-Mari osti pientilansa. Hän on siihen tyytyväinen. ”Mitä Palokankaalta ei löydy, sitä ei tarvita.”

Anne-Mari Syrjäläinen käy tuskin koskaan kaupassa, koska kaikki tarvittava löytyy omalta tilalta. – Omassa metsässäni voin hengittää syvään, hän sanoo onnellisena.

Teini-iässä Anne-Mari Syrjäläisestä, 25, alkoi tuntua, että Helsingissä on kaikkea liikaa: ihmisiä, autoja, ääniä, saasteita. Hän alkoi haaveilla maalle muuttamisesta – ja päätti myös toteuttaa haaveensa.

Anne-Mari halusi kasvattaa itse ruokansa ja pärjätä muutenkin omillaan. Hän aloitti harjoittelemisen 14-vuotiaana.

Anne-Mari opetteli kutomaan, perusti koekasvimaan kerrostalon parvekkeelle ja etsi YouTubesta videoita, joissa opetettiin, kuinka kana, vuohi ja kani teurastetaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Että osaisin, jos tulee tarve. Siitä en sentään kertonut kovin monelle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Melkein kaikki pitivät Anne-Marin haavetta mahdottomana.

23-vuotiaana Anne-Mari osti itselleen pientilan.

Syntyperäisellä helsinkiläisellä oli yhtäkkiä tila Kutemajärvellä Keski-Suomessa: 56 neliön talo 1930-luvulta. Navetta, aittoja, riihi, verstas ja kissan kuvilla tapetoitu ulkohuussi. Noin 12 hehtaaria maata. Metsää, suota, peltoa ja pihapiiri.

Melkein kaikki pitivät Anne-Marin haavetta mahdottomana.

– Ihmiset sanoivat, ettei tämän ikäisenä kannata ostaa pysyvää paikkaa, vaan pitää matkustella ja tutkia maailmaa. Mutta se ei ollut minun juttuni.

Joskus 14-vuotiaankin haaveet voivat toteutua.

– Miksei jo nuorena voisi tietää, mitä haluaa? Jos haave joskus muuttuu, sitten voi muuttaa elämäänsä sen mukaan.

”Haluan tehdä monet asiat niin kuin ne on ennen vanhaan tehty.”

Aamulla Anne-Mari syö omien kanojen munista tehtyä munakasta villiyrteillä maustettuna. Päivällä oman maan juureksia ja itse kasvattamaansa tai metsästämäänsä lihaa. Illalla puuroa ja marjoja.

Hän lämmittää hellansa puilla ja käyttää ulkohuussia, niittää ruohon viikatteella ja lapioi talvella lumet.

–  Haluan tehdä monet asiat niin kuin ne on ennen vanhaan tehty. En tykkää, että koneet tekevät kaiken.

Anne-Mari ei käy kaupassa juuri koskaan. Mitään ei tarvita, melkein mitään.

– Minusta on järjetöntä, että moni asia maailmassa on niin keinotekoinen. Mieluummin kerään vuohenputkea ja syön sellaisenaan kuin ostan kaupasta valmiin caesarsalaatin.

”Minä pidän huolen  metsästäni ja metsä pitää huolen minusta”, Anne-Mari sanoo.
”Minä pidän huolen metsästäni ja metsä pitää huolen minusta”, Anne-Mari sanoo.

Anne-Mari ei voi kuvitella, että kaipaisi koskaan mitään muuta. Näiden hetkien takia, näidenkin:

Kävelen metsään ja tiedän, että se on minun omaa metsääni. Saan olla siellä rauhassa ja tiedän, ettei metsääni tule koneita kaatamaan kaikkea pois.

Kuulen linnun laulua, pienen noron solinaa, itikoiden ininää. Näen paljon ihania vihreän sävyjä, luonnon toipumista menneistä hakkuista, auringon pilkahduksia oksien lomasta.

Hengitän syvään.

Miten Anne-Marin toive omavaraisuudesta toteutui käytännössä? Mitä nuori emäntä tekee, kun yksinäisyys yllättää metsän reunassa?

Lue rohkean ja päättäväisen nuoren naisen koko elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 13/2019. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai tähtiartikkelina alla olevasta linkistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla