Günther-koira on kasvanut Tanjan vierellä koko syöpähistorian ajan.
Günther-koira on kasvanut Tanjan vierellä koko syöpähistorian ajan.

Toimittaja Tanja Hakamo sai tietää sairastavansa rintasyöpää kesällä 2013. – En ole itkijänaisia. En kyynelehdi Vain elämää -jaksoja enkä ystävieni häitä. Kauhusta tai pelosta kyllä itken. Niitä on rintasyöpävuoteni aikana riittänyt, hän kirjoitti päiväkirjassaan reilu vuosi sairastumisen jälkeen.

"Tiedän, miltä tuntuu, kun luottamus petetään, mutta tämä oli jotain ihan muuta. Kaikkien aikojen vedätys. Pampulla polvitaipeisiin ja jalat alta.

Minun piti olla loistovedossa. Olin juuri käynyt 40-vuotistarkastukset ja ihastellut työterveydenhoitajan kanssa niiden tuloksia. 'Harvoin näkee näin hyviä lukuja', hän oli sanonut. Ihan varmasti sanoi, en kuvitellut sitä.

Tuloksia seuranneena päivänä gynekologini oli sanonut samaa: kaikki reilassa, mutta tuo patti kannattaisi tarkistaa. Peukalonpään kokoinen muhkura oli tuntunut rinnan sivustassa muutaman kuukauden.

Gynekologi kirjoitti lähetteen tutkimuksiin, ja kohta jo makasin elämäni ensimmäisessä rintojen ultraäänitutkimuksessa ymmärtämättä lainkaan, mitä oli tulossa.

19.6.2013 Uutinen tulee jotakuinkin hankalalla hetkellä. Istun autovuokraamon Fiat viisisatasen ratissa ja kiroan navigaattoria, joka käskee tekemään U-käännöksen nelikaistaisella moottoritiellä keskellä Hollantia. Vartissa olisin perillä Arnhemissa ystäväni luona, jota en ole nähnyt vuosiin. Perillä odottaa myös Günther, 10-viikkoinen weimarinseisoja, jonka hankkimista olen suunnitellut pitkään. Suloinen, ihana pentu ja uusi, haastava rotu! Palaamme kotiin juhannukseksi.

Kun kännykkä soi, tajuan unohtaneeni hands freen Suomeen, vaikka osasin odottaa lääkärin puhelua. Ultran jälkeen hän oli toivottanut hyvää lomaa: ”Sinuna en olisi huolissani!”

Nyt miehen ääni kuulostaa kuivalta ja vaivautuneelta. Hän puhuu lyhyillä lauseilla. ”Koepalassa on kahdenlaista löydöstä. Vaaratonta ja epäilyttävää. Sanotaan niin, että syöpäähän se on.”

Pysäytän Fiatin pientareelle. Etenen toimittajamoodissa: etsin käsilaukusta kynän ja kalenterista tyhjän muistiinpanosivun. Kirjaan puhelun ylös lähes sanasta sanaan. Tärkein on saatava muistiin ennen kuin kauhun aalto iskee.

Se tulee puhelun loppupuolella, kun lääkäri kysyy: ” Pärjäätkö siellä nyt tämän tiedon kanssa?”

Itken niin etten muista milloin.

Yleensä en ole itkijänaisia. En kyynelehdi Vain elämää -jaksoja enkä ystävieni häitä. Kauhusta tai pelosta kyllä itken. Niitä on rintasyöpävuoteni aikana riittänyt.

Heti aluksi pelkään viimeisiä hetkiäni – eikö syövässä aina tultaisi siihen. Muistan, miten aivosyöpään sairastunut ystäväni huusi kivuissaan, ja miltä toinen näytti sinnitellessään vatsasyöpänsä kanssa. Siltäkö omakin loppuni näyttäisi?

Parun, kun soitan kotiin miehelleni ja parun, kun ilmestyn hollantilaisen koirankasvattajan ovelle. Uskallanko ottaa pentua, tai antaako hän sitä minulle?

Myöhemmin tirautan vähän lisää kertoessani sairaudestani parhaalle ystävälleni ja sitten esimiehelleni. Rääyn kuin eläin, kun kasvaimestani otetaan uutta näytettä. 'Saa kirota ja huutaa, kunhan ei potki', lääkäri sanoo hoitajan pidellessä minua kaksin käsin.

8.7.2013 Vollotan taas tänään, kun ajelemme kaupasta kotiin. Haluan yhtäkkiä sanella suunnitelmat selviksi kuolemani varalta. Kuka koirista menee kenellekin ja keitä ei saa enää sijoittaa edelleen. Mies toistelee vieressä, että eihän tässä mitään hätää, ja haluan itsekin uskoa niin, mutta toiveiden latelu tuntuu välttämättömältä.

Mietin, että kävipä miehellä paska tuuri, kun joutui osalliseksi tällaiseen.

Olen murehtinut vain vähän sitä, millainen kehoni olisi, jos minulta poistetaan koko rinta. Sen sijaan olen ahdistunut läheisteni puolesta. Miettinyt, että kävipä miehellä paska tuuri, kun joutui osalliseksi tällaiseen.

Vastedes kuolemanpelko ja -läheisyys helpottavat. Kun olen mielessäni saanut tehtyä järjestelyt pahimman varalle, tunnen ensi kertaa voivani keskittyä paranemiseen. Olen löytänyt taistelutahtoni.

2.8.2013 Ensimmäisestä näytteenotosta on kulunut vain reilu kuukausi, kun jo odotan leikkauksen alkua sairaalassa. Kirurgilla on lempeä ääni ja leveä hymy, ja hän näyttää aivan Helka-tädiltäni, mikä tuntuu valtavan turvalliselta. Juuri ennen kuin vajoan uneen, yritän painaa mieleeni yksityiskohtia leikkaussalista, sillä olen jo päättänyt, etten palaa tänne. Sairaudessani ei ole mitään, mitä ei voisi voittaa, toistelen mielessäni kirurgini sanoja.

Suomessa rintasyöpäpotilasta odottaa valmis systeemi, on hoitosuunnitelma, henkinen tuki, vertaisverkosto. Hoitoputki on vähän kuin vuoristorata: pitää vain istua kyytiin ja ajaa ennalta määrätty reitti päättärille saakka, vaikka kuinka hirvittäisi.

En ole aiemmin ollut sairaalassa eikä kroppaani ole kajottu millään hammaslääkärin poraa järeämmällä. Alun häveliäisyys ja neulakammo väistyvät sitä mukaa, kun kehoani tutkitaan, piikitetään, skannataan ja puristellaan.

Vain arpiini en meinaa tottua. Toinen kulkee kainalossa, toinen rinnan sivussa, siellä missä patti tuntui. Kun katson niitä peilistä ensimmäisiä kertoja, meinaan oksentaa. Kotona mies puhdistaa haavan ja vaihtaa siteet. Kerran päätän olla reipas ja irrottaa laastarit itse. Ehdin huutaa apua ennen kuin pökerryn kylpyhuoneeseen.

Leikkausta seuraa kuukauden toipilasaika, josta kaksi ensimmäistä viikkoa menee kipuillessa ja toiset kaksi lomatunnelmissa. Arki jatkuu melkein ennallaan. Käyn Güntherin kanssa koulutuksissa, ajan Raisioon hakemaan uutta autoa ja Mikkeliin tapaamaan appiukkoa. Kipujen hälvetessä unohdan, että kehoni on vielä toipilas. Istutan kukkia ja kärrään pihan saviruukkuja kunnes maisema samenee ja lysähdän kanveesiin. Naapuri tulee hätiin.

Loma on tarkoitettu voimien keruuseen. Sytostaattihoitojen mukana alkaa vuoristoradan rajuin ylämäki. Sytot ovat solumyrkkyjä, joiden tehtävänä on tuhota syöpäsolut. Siinä sivussa ne tuhoavat hyviäkin soluja. Saan pitkän listan oireista. Joiltakin irtoavat kynnet, toisilta kosahtaa maksa, joku oksentaa itsensä teholle.

11.9.2013 Näkyvät oireet ilmestyvät. Haastattelen Cheekiä, jonka olen tavannut monesti ennenkin, mutta tänään minua nolottaa. Hikoilen kuin sika, olen turvoksissa ja kasvoilleni on räjähtänyt akne. Levy-yhtiön tiloissa on lämmin, mutta en kehtaa riisua pitkähihaista, sillä näppylät peittävät koko ylävartaloa.

Seuraavaksi kuivuvat limakalvot ja suuhun puhkeaa afta. Rakkulat polttelevat. Juon pillillä ja valitsen ruokia, joissa ei ole juuri pureksittavaa. Puheesta tulee sössötystä, kun varon liikuttamasta suutani. Kipu kiristää hermoja ja nukun vain pätkissä.

Seuraavan sytohoidon aikaan osaan jo ennakoida. Valelen suuni lääkeliuoksella viisi kertaa päivässä. Opin olemaan yökkäämättä, kun purskutan vuoroin ruokaöljyä, vuoroin suolaliuosta. Oireita yritetään lieventää myös hoitojen aikana. Samalla, kun suoneeni tiputetaan myrkkyä, imeskelen jäitä ja pidän pakastetyynyjä päässä, käsissä ja jaloissa. Kylmä hidastaa myrkyn kulkeutumista ääreisverenkiertoon.

Tähänastisessa elämässä olen selvinnyt vaivoistani Buranalla ja laastarilla. Nyt perustan lääkkeilleni keittiöön korin ja tallennan muistutukset niiden ottamisesta kännykän kalenteriin. Vedän vatsansuojalääkettä, särkylääkettä, pahoinvointilääkettä ja kortisonia. Kipu- ja pahoinvointilääkkeitä on kolmea eri vahvuutta. Rasvaan ihoa, suuta ja hoidan päänahkaa siinä toivossa, ettei tukka lähtisi kokonaan.

Mutta lähteehän se.

18.9.2013 Olen parkkeerannut ajoissa peruukkiliikkeen eteen ja haen korvapuustit sekä isot mukit kahvia ennen kuin ystäväni Laura saapuu. Ei tullut mieleenkään lähteä peruukkisovitukseen yksin.

Olen aina ollut hiusihmisiä, minulla on sitä paljon ja se kasvaa vauhdilla. Tukkani on ollut pitkä, suora, kihara, lyhyt ja superlyhyt, vaaleanruskea, punertava ja suklaanvärinen. Viimeksi se oli miltei musta ja ulottui puoleenselkään. Peruukkirouva näkee tukkani nyt, kun se on jo harvennut ja leikattu niskapituiseksi. Peruukki valitaan ajoissa ennen kuin olen täysin kalju.

Peruukkirouva on hienovarainen, mutta me Lauran kanssa särvimme kahvejamme, repeilemme ja kikatamme vedet silmissä. Välillä näytän 20 vuotta vanhemmalta verovirkailijalta, välillä siltä kuin olisin kulkenut liian läheltä puun oksaa ja päähäni olisi tipahtanut kuollut varis. Mikään ei näytä luonnolliselta vaan peruukkien kiilto vain korostaa kalpeuttani, harmautta ja tummia silmänalusia. Päädyn tummaan, pitkään malliin, joka eniten muistuttaa vanhaa kampaustani.

Myyjä antaa vinkkejä uuteen tekotukkaiseen arkeeni. Pitää välttää hankaavia hattuja ja takinkauluksia ja kokkaillessa muistaa, että keinohius voi reagoida kuumuuteen sulamalla. Kaikkiin tilanteisiin on näppärä ratkaisu: ota tukka pois.

Karvanlähtö jatkuu rytinällä. Työpäivän aikana roskikseni täyttyy irtoilevista hiustukoista. Sitä on tuppoina hartioilla, aamulla kerroksena tyynyliinassa ja valahtelee lavuaarin pohjalle, kun pesen hampaitani. Peilikuva masentaa, klanipäänä näytän ensi kertaa mielestäni oikeasti sairaalta. Sellaiselta, että unohdun miettimään, mitenköhän tässä oikein käy. Oivallan, miten iso osa identiteettiäni tukka on ollut.

Käytän peruukkia ihmisten ilmoilla vain muutaman kerran: ystäväni synttäreillä, iltapukugaalassa, kun menemme ulos syömään ja yhtenä päivänä töissä. Siellä osa kommentoi rohkaisevasti, yksi kysyy, miksi pidän peruukkia. Jatkan päivää pipo päässä.

13.11.2013 Jonotan turvatarkastukseen Oslon lentokentällä, kun nuori virkailijamies pyytää riisumaan pipon päästäni. Selitän, että kun on nämä syöpähoidot, mutta juippi ei kuuntele. Tokaisee vain kuivasti: 'Hat off.' Kukaan tuskin kiinnittää huomiota laikukkaaseen kaljuuni, mutta häpeän tunne pyyhkii yli kuin aalto. Tunne on vieras ja kestää vain hetken, mutta jää pysyvästi muistiin.

Tähän mennessä en ole juuri nolostellut sairauttani. Olen kertonut sen vaiheista ystävilleni Facebookissa ja kasvotusten, vastannut kaikkiin kysymyksiin. Tiesin alusta asti, että kirjoittaisin kokemuksistani jutun. Mitäs noloa tässä nyt olisi, en ole aiheuttanut sairautta tyhmyyksilläni. Olen puhunut syövästäni suoraan ja asenteella, että tämähän perhana voitetaan, ja saanut kiitosta siitä.

23.12.2013 Istun kuudetta eli viimeistä kertaa sytohoidossa. Suoneni ovat huonossa kunnossa ja ne osaavat jo paeta tiputusneulaa. Jokainen pisto sattuu niin, että näen tähtiä. Hoitajat kulkevat tonttulakeissa ja toivottavat hyvää joulua. Meillä ei vietetä sitä, sillä kotiin päästyä makaan sängyssä kolme vuorokautta tajuamatta päivien vaihtumista.

Kuvotusta ja kolotusta on mahdoton kuvailla. Se on vähän kuin sisuskalut kärventyisivät ja luita höylättäisiin jollain leveällä terällä.

Väsymys on uutta. Nyt on pakko antaa periksi.

Väsymys on uutta. Tähän asti olen ollut reipas ja yrittänyt olla valittamatta oloani. Olen pitänyt töistä vain muutaman sairauspäivän ja vastannut puheluihin silloinkin, kun olen istunut tippaletku käsivarressa. Haluan käydä töissä, sillä se pitää ajatukseni poissa sairaudesta. Voivottelu olisi tuntunut periksi antamiselta, ihan kuin sairaus olisi päässyt voitolle.

Nyt se pääsee, on pakko antaa periksi. Kestää pari viikkoa ennen kuin toivun myrkyistä tolpilleni.

Tammikuun puolivälissä palaan töihin ja seuraavana päivänä alkavat sädehoidot. Käyn niissä 25 kertaa, joka arkipäivä viiden viikon ajan. Hoito on lastenleikkiä aiempaan verrattuna. Pidätän hengitystä hoitopöydällä sädetyksen ajan ja sitten pääsen pois. Muutaman kerran saan paniikkikohtauksen ja tunnen tukehtuvani. Hoidettava rinta turpoaa seuraavaan kuppikokoon ja sen iho palaa punaiseksi ihan kuin olisin unohtunut aurinkoon, mutta en jaksa välittää enää. Pikkujuttu.

Olen luopunut kurvikkaista rintaliiveistä ja vaihtanut ne pehmeisiin. Kotona kuljen väljissä t-paidoissa, kaikki muu tuntuu ilkeältä.

28.2.2014 Tänään juhlitaan viimeistä hoitokertaa! Toimituksessa odottaa yllätyskuoharit ja illalla käyn ulkona syömässä. Olen juhlistanut välietappeja kakkukahveilla tai ostamalla itselleni törkeän hintaisia kukkakimppuja.

Vastedes vointini seuranta on omalla vastuullani, ja lääkkeet on karsittu yhteen hormonipilleriin päivässä. Syön niitä seitsemän vuotta, joiden aikana en saa tulla raskaaksi ja joiden jälkeen olen liian vanha yrittämään. Suomea murtaen puhuva lääkärini pukee tilanteen yhteen koruttomaan lauseeseen: 'Perhe on nyt loppu'.

15.8.2014 Selaan Hesaria lentokenttäloungessa ja odotan pääsyä Lontoon-lennolle. Katse pysähtyy suomalaissuunnittelijan muistokirjoitukseen. Nainen istui kanssani sytostaattihoidoissa ja ehdimme tulla mitä kuuluu -tutuiksi. Nyt hän on joukosta poissa. Uutinen nostattaa ristiriitaiset fiilikset. Samalla, kun toisen kuolema tuntuu epäreilulta, tunnen helpotusta omasta toipumisestani.

Ajatus sairauden uusimisesta käy mielessä silloin tällöin. Jos nyt sairastuisin uudelleen, en olisi yhtä peloissani kuin vuosi sitten. Olisin aivan raivona.

Mitä Tanjalle kuuluu nyt? Lue täältä.

Narsistista persoonallisuushäiriötä ei voi diagnosoida itse. Suomalaisten psykiatrien käyttämän SCID-II lomakkeen kysymysten avulla voi kuitenkin pohtia, kannattaisiko asiaa tutkituttaa.

Yleisen näkemyksen mukaan sanotaan, että narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä on väestöstämme yksi prosentti. Eriasteisesta narsistisesta vammasta kärsiviä henkilöitä on kuitenkin paljon enemmän, kerrotaan Narsistien uhrien tuki ry:n sivuilla.

Narsistinen persoonallisuushäiriö on syvälle juurtunut ja pitkäaikainen käyttäytymismalli, joka ilmenee joustamattomuutena monissa elämäntilanteissa.

– Tällaisella ihmisellä on suuria kuvitelmia itsestään, hän saattaa loukkaantua herkästi ja manipuloida toisia. Hänellä on kehutuksi tulemisen tarve. Narsistinen persoonallisuushäiriö ei ilmene ihan samalla tavalla kaikilla ihmisillä. Se voi ilmetä myös heikkona itseluottamuksena, kertoo psykiatrian professori, psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Jyrki Korkeila

Miten narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistaa?

Vain psykiatrian ammattilainen voi tunnistaa ja diagnosoida narsistisen persoonallisuushäiriön.

– Täytyy olla esimerkiksi tietty määrä tiettyjä oireita ja toimintatapoja eri vuorovaikutussuhteissa. Niiden pitää olla pitkäaikaisia eli koko elämän aikana jollain tavalla ilmenneitä. Diagnoosia ei voi tehdä ilman, että ihminen tutkitaan ja haastatellaan ja katsotaan kattavasti hänen elämäntarinaansa.

Narsistisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta seulotaan Suomessa esimerkiksi SCID-II kyselyn kaavakkeen tiettyjen kysymysten avulla. Idea on, että lomakkeen täyttäjä vastaa kysymyksiin kyllä tai ei. Jos saa yli viisi kyllä-vastausta, on narsistinen persoonallisuushäiriö mahdollinen.

Jyrki Korkeila korostaa, että kysymykset ovat pohdinnan ja keskustelun tueksi eikä pelkästään niiden pohjalta voida tehdä diagnoosia.

”Jos asia kiinnostaa, testistä voi saada vastauksen siihen, kannattaisiko narsistista persoonallisuushäiriötä käydä arvioimassa. ”

– Tämä täytettävä lomake, jossa on valtavasti kysymyksiä, antaa osviittaa, että on aihetta epäillä [narsistista persoonallisuushäiriötä]. Vasta haastattelussa voidaan katsoa, onko sellaista oikeasti. Kaavake seuloo esille ihmisiä, joista kannattaa selvittää, onko heillä narsistista persoonallisuushäiriötä, Korkeila selventää.

Korkeila ei kiellä kaavakkeen silmäilyä ja täyttämistä, mutta hän korostaa, että testi johtaa helposti harhaan.

– Jos asia kiinnostaa, testistä voi saada vastauksen siihen, kannattaisiko narsistista persoonallisuushäiriötä käydä arvioimassa. Tosin yleensä niille, joilla tällaisia piirteitä on, eivät tällaiset kysymykset tule mieleen, ellei joku painosta tai ala selittämään asiaa.

Näiden SCID-II-lomakkeesta löytyvien kysymysten pohjalta voi pohtia narsistisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta:

1. Jäävätkö ihmisiltä usein huomaamatta erityiset kykynne tai saavutuksenne?

2. Onko Teille sanottu, että Teillä on liian korkea käsitys itsestänne?

3. Ajatteletteko paljon valtaa, mainetta tai tunnustusta, jota saatte vielä jonakin päivänä?

4. Ajatteletteko paljon täydellistä rakkaussuhdetta, jonka koette jonakin päivänä?

5. Kun Teillä on ongelma, vaaditteko melkein aina päästä johtajan puheille?

6. Onko Teistä tärkeää viettää aikaa vaikutusvaltaisten ja huomattavien ihmisten seurassa?

7. Onko Teistä tärkeää, että ihmiset kiinnittävät Teihin huomiota ja ihailevat Teitä jollakin tavalla?

8. Ajatteletteko, että ei ole välttämätöntä noudattaa tiettyjä sääntöjä tai tapoja, jos niistä on teille haittaa?

9. Tuntuuko Teistä, että olette henkilö joka ansaitsee erityiskohtelun?

10. Onko usein välttämätöntä astua muutamille varpaille, jotta saatte mitä haluatte?

11. Onko Teidän usein asetettava omat tarpeenne muiden tarpeiden edelle?

12. Odotatteko usein toisten tekevän kyselemättä, mitä pyydätte, koska olette kuka olette?

13. Oletteko kiinnostumaton toisten ongelmista tai tunteista?

14. Ovatko ihmiset valittaneet Teille, että ette kuuntele heitä tai välitä heidän tunteistaan?

15. Oletteko usein kateellinen toisille?

16. Tuntuu Teistä, että toiset usein kadehtivat Teitä?

17. Oletteko sitä mieltä, että vain hyvin harvat ansaitsevat huomionne ja aikaanne?

Vierailija

Saatko 5 kyllä-vastausta? Näillä kysymyksillä mahdolliset narsistit seulotaan Suomessa tarkempiin tutkimuksiin

Ahaaa, ehkä se selittää miksi en ole erityisen kovassa huudossa naismarkkinoilla, en ole riittävän narsisti. Luulin aina että se johtuu pienistä munista tai etten ole erikoisen varakas, mutta en ilmeisesti ole vain kyllin häiriintynyt. Olenkohan nyt sitten voittaja vai häviäjä elämän pitkässävedossa.
Lue kommentti

”Lukeminen on oma terveystekijänsä, joka vaikuttaa samoin kuin vaikka tupakoinnin lopettaminen,” neurologi Markku T. Hyyppä sanoo.

Muistin parantaminen, muistisairauksilta välttyminen ja pitkä elämä terveenä kuuluvat monen meistä toivelistalle. Ei siis ole ihme, että muistin parantamista on vuosien varrella tutkittu runsaasti.

Muistinparannuskeinoiksi on eri tasoisissa tutkimuksissa löytynyt kutakuinkin kaikkea mahdollista: esimerkiksi nukkuminen, lenkkeily, lehtivihannekset, mustikat, rasvainen kala, tietyt lisäravinteet, meditaatio, aivojumppa, punttitreeni ja jopa seksi sekä kotitöiden tekeminen.

Kaikista edellämainituista ei kuitenkaan tieteen valossa ole muistille hyötyä. Neurologi, kirjailija Markku T. Hyyppä kumoaa harhaluuloja muistin toiminnan tehostamisesta tuoreessa Ikääntyvän muistikirjassaan, ja esimerkiksi mustikoiden muistivaikutukset saavat Hyypän arvioinnissa kyytiä. 

– Lisäravinteissa ei oikein ole mitään vaikutuksia. Jotkut satsaavat mustikoihin, jotkut puolukoihin ja jotkut E12-vitamiiniin. Jos niistä on apua, se on lumetta, placeboa, Hyyppä toteaa.

Yksilölle vaikkapa vitamiinista, jonka tieteellistä tehoa ei ole todistettu, saatava lumevaikutus on positiivinen juttu. Se ei silti tarkoita, että samaa vitamiinia voisi suositella kaikille. 

”Vanhukset säilyvät pidempään hengissä ja terveinä, jos he lukevat.”

Romaanit pitävät muistin reilassa

Onneksi tehokkaiksikin todistettuja muistinvahvistuskeinoja on olemassa. Yksi tärkeimmistä on, ehkä hieman yllättäen, kaunokirjallisuuden lukeminen. 

– Lukeminen on ihan oma terveystekijänsä, joka vaikuttaa samoin kuin tupakoinnin lopettaminen, viinanjuonnin lopettaminen, varallisuus tai hyvä sosiaalinen asema. Tiedetään, että vanhukset säilyvät pidempään hengissä ja terveinä, jos he lukevat, Markku T. Hyyppä sanoo. 

Hän kertoo, että lukemisen vaikutukset aivoihin pystytään nykyään kuvantamaan. Aivokuvista nähdään, että aivoverkostojen yhteydet kiinteytyvät, kun lukee romaania. 

– Lukemisen hyödyllisyys ei hämmästyttänyt minua, mutta se hämmästytti, että erityisen tehokasta on romaanien lukeminen, Hyyppä sanoo.

”Hikiliikunta yksin metsässä ei edistä muistia millään tavalla.”

Tiede ei vielä ole pystynyt täysin selvittämään, miksi juuri kaunokirjallisuus pitää muistin parhaiten reilassa. Hyypällä on kuitenkin teoria. 

– Ihminen on sosiaalinen olento, joka pärjää aina paremmin, kun on sosiaalisesti jossakin läsnä. Kaunokirjallisuutta lukiessaan ihminen elää mukana ja samastuu. Silloin syntyy sosiaalisen läsnäolon tunne.

Kirjaa lukiessaan ihminen on siis henkisesti toisten ihmisten kanssa, vaikka fyysisesti köllöttäisikin yksin kotisohvallaan.

Musisointi tehostaa muistia

Lukemisen lisäksi moni muukin muistia aidosti tehostava keino perustuu sosiaalisuuteen. Hyypän mukaan esimerkiksi liikunta sinänsä ei vaikuta muistiin.

– Hikiliikunta yksin metsässä ei edistä muistia millään tavalla, mutta jos menet kavereiden kanssa lenkille, se edistää, Hyyppä sanoo. 

Useat tutkimukset tukevat sitä, että sosiaaliset suhteet ovat todella merkittävässä roolissa eivät vain muistin, vaan koko hyvinvointimme kannalta.

Ryhmäliikunnan ja romaanien ahmimisen lisäksi Hyyppä suosittelee muistin kohentamiseen tutkimusten perusteella seuraavia konsteja:

  • Musisoinnin on todettu vaikuttavan muistiin erityisen tehokkaasti.
  • Vieraan kielen opetteleminen tai uudelleen aktivoiminen asettaa aivoille muistin kaipaamaa haastetta.
  • Hyvä uni on toimivan muistin kannalta olennainen asia.
  • Stressitön elämä kannattaa. Muistikatkojen syynä on usein se, että mieli on kuormittunut.
  • Kahvikupillinen tarjoaa hetkellisen pika-avun muistamiseen, sillä kofeiini avittaa muistin toimintaa lyhytaikaisesti.

Muistilääkkeitä tai -laitteita Hyyppä ei kehota kokeilemaan. Vaikka kaikenlaisia ratkaisuja muistin parantamiseen ja muistisairauksien ehkäisyyn kehitellään koko ajan, ei muistilaitteista ja -lääkkeistä toistaiseksi ole saatu apua.

kulttuurimummo

Haluatko elää pitkään? Lue romaaneja, se tepsii paremmin kuin liikunta tai lisäravinteet

Hohhoijaa,lukemisesta oli kyse ei kauppakassien kannosta !? Olen lukenut koko ikäni-heti kun opin lukemaan 7vuotiaana.nyt olen 63 ja muisti ym pelaa tosi hyvin.Lukeminen,EI kuunteleminen, Omille kolmelle lapsellemme on luettu heidän syntymästään asti ja lapsenlapseni,kohta 6,saavat ilokseni lukuperinteen vanhemmiltaan ja miulta luku-ja kulttuurimummolta ja olen varma että lukeminen tulee kuulumaan heidän elämäänsä heti kun lukutaito saavutetaa. Lukekaa,liikkukaa ja nauttikaa elämästä!
Lue kommentti