Syyllisyys on elintärkeä tunne, mutta hallitsevana se vie ilon elämästä. Miksi kannamme läheisten onnea harteillamme?

Sain vuosia sitten puhelun, jonka muistan edelleen. Itkuinen ääni kertoi, että ystävämme oli ahdistunut. Oli ollut jo pitkään, mutta minä en ollut tiennyt.

Miten en huomannut mitään, soimasin itseäni. Miksi en ollut läsnä? Miksi en kysellyt vointia – soittanut sen sijaan, että vain ajattelin soittavani? Miksi suoritin omaa elämääni laput silmillä?

Ehkä siksi, että elin kiireistä, uutta elämänvaihetta. Olin joka ilta menossa, ja arkeni tuntui jännittävältä. Mieleeni ei tullut tarkkailla, miten ympärilläni voidaan.

Jälkikäteen tunsin järkyttävää syyllisyyttä. Vielä vuosien jälkeenkin mietin, miten olisin voinut tehdä läheiseni elämästä onnellisempaa.

Syyllisyys on todella yleinen tunne, sanoo sosiaalipsykologi ja moraalisten emootioiden tutkija Mia Silfver-Kuhalampi.

– Lähisuhteisiin liittyvä syyllisyys on tavallisin syyllisyyden muoto.

Syyllisyyttä tunnetaan niin perhesuhteissa, parisuhteissa kuin ystävyyssuhteissakin: riidoista, poissaolosta, oman ajan riittämättömyydestä. Kuten eräs nainen kertoo: ”Tunnen syyllisyyttä siitä, että en jaksa olla kärsivällinen mieheni kanssa. Hän on monesti väsyneenä tyly, ja välillä minulta menee tosi helposti pinna, vaikka voisin olla ymmärtäväinen ja antaa hänen palautua rauhassa. Ei kukaan jaksa aina huomioida kaikkia. Silloin olisi parempi olla pakottamatta, keskittyä vain omaan olemiseen eikä hakea toiselta mitään.”

– Useammin syyllisyys liittyy siihen, mitä on tehnyt, kuin siihen, mitä on jättänyt tekemättä, Silfver-Kuhalampi sanoo.

"Useammin syyllisyys liittyy siihen, mitä on tehnyt, kuin siihen, mitä on jättänyt tekemättä."

Syyllisyyttä ei kannata liikaa kauhistella, sillä se on yksi ihmisen perustunteista. Jos syyllisyyttä ei tuntisi lainkaan, toisten kanssa eläminen olisi vaikeaa.

– Olisimme petoja toisiamme kohtaan, sanoo perheterapeutti ja teologian dosentti Jouko Kiiski.

– Syyllisyys ei tunnu hyvältä, mutta se on tarpeellinen tunne ja hyvä olla olemassa, Silfver-Kuhalampi lisää.

Moraalin mittari

Syyllisyyttä voi tuntea missä tahansa läheisessä ihmissuhteessa. Yhden vanhemmat ikääntyvät – kannattaisi nähdä nyt, kun vielä elävät. Toisen sisarussuhteet ovat etäiset. Pitäisikö yrittää enemmän, kun kerran sukua ollaan? Kolmannen ystävällä on vaikeaa. Kuuluuko olkapääksi tarjoutua silloinkin, kun ei jaksaisi?

”En pidä juuri yhteyttä sisarusteni kanssa. Asumme eri puolella Suomea ja näemme harvoin. Tunnen syyllisyyttä, koska ajattelen, että vanhimpana yhteydenpito on eniten minun vastuullani. En tiedä, miten rakentaa suhdetta.”

”Minulla on usein syyllinen olo siitä, että en jaksa ymmärtää kaveriani, jolla on isoja henkisiä ongelmia. Hän on sairastanut niin kauan, että elämä on käpertynyt sairauden ympärille. Tuntuu, että pitäisi jaksaa ymmärtää ja tsempata paremmin, mutta en voi olla ajattelematta, että vaihda jo levyä. Totta kai hän sen tekisi, jos pystyisi.”

Syyllisyys perustuu mielikuvaan siitä, miten kuuluu käyttäytyä. Se iskee, jos rikkoo kirjoittamattomia sääntöjä, omia tai yhteisiä periaatteita.

Yksi kaikkien tuntemista periaatteista on, että läheisiin kuuluu pitää yhteyttä.

– Jos joku ihminen sitten jää unohduksiin, siitä tuntee syyllisyyttä. Se on ihan normaalia, Jouko Kiiski sanoo.

Syyllisyys ei ole sama asia kuin häpeä tai velvollisuudentunto: syyllisyyttä tunnetaan teoista, häpeää siitä, millaisia olemme ihmisinä.

– Toisin kuin velvollisuudentunteeseen, syyllisyydentunteeseen liittyy halu korjata asioita, Silfver-Kuhalampi sanoo.

Syyllisyyttä tuntevaa vaivaa usein riittämättömyyden tunne: on työ, lapset, parisuhde ja iäkkäät vanhemmat. Mitä jos en jaksakaan kaikkea?

Samalla tulee miettineeksi sitä, millainen ihminen haluaisi olla. Ehkä se, joka kutsuu yksinäisen ystävän joulunviettoon ja tapaa sairaita vanhempiaan joka viikonloppu? Todellisuudessa se voi käydä raskaaksi.

– Syyllisyys on viesti siitä, ettei ole tehnyt omien moraalistandardien mukaan oikein, Silfver-Kuhalampi kiteyttää.

”Tunnen syyllisyyttä, etten ole läheinen isäni kanssa. Eikö tyttären kuuluisi olla kiinnostunut isästään? Haluta nähdä? Hermoja kiristää jo, jos isän kanssa pitää puhua puhelimessa. Olen monestakin asiasta katkera isälleni, ja joudun tasapainoilemaan katkeruuden ja syyllisyyden välimaastossa.”

Jos läheisten näkemisestä tulee velvollisuus, perimmäinen syy yhteydenpitoon unohtuu. Syyllisyyttä voi lieventää pohtimalla, miksi rakkaat oikeastaan ovat elämässä. Eikö yhteydenpidon pitäisi lähteä syyllisyyden sijaan halusta viettää aikaa toisen kanssa?

– Jos syyllisyys saa aikaan sen, että menee tapaamaan läheistään, se ei ole huono asia, Silfver-Kuhalampi muistuttaa.

Kuin kahle jalassa

Jos syyllisyyden tunne tulee ja menee eikä vaikeuta elämää, se ei yleensä ole ongelma. Jos syyllisyys taas on jatkuvaa eikä sille ole selvää syytä, se kuormittaa ja vie iloa elämästä.

Huolestuttava merkki on, jos syyllisyys aiheuttaa esimerkiksi stressiä tai masennusta.

– Liiallista syyllisyys on, kun se alkaa kahlita ja rajoittaa elämää ja tulee mieleen ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, Jouko Kiiski sanoo.

"Liiallista syyllisyys on, kun se alkaa kahlita ja rajoittaa elämää ja tulee mieleen ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla."

Liiallinen syyllisyys vie voimia ja tekee apaattiseksi. Fyysisiäkin oireita voi olla: rinnasta puristaa tai tuntuu kuin vetäisi perässään kivirekeä.

Syntipukin roolin saattaa saada tahtomattaankin. Esimerkiksi avioerotilanteessa omaa syyllisyyttä on usein tapana minimoida ja kumppanin syyllisyyttä maksimoida. Omaa syyllisyyttä ikään kuin siirretään toisen kannettavaksi.

– Se on defenssi. Syyllisyys on aika raskas ja kuormittava tunne. Kuka sitä nyt haluaa kokea? Kiiski sanoo.

Syntipukin rooliin saattaa joutua muissakin läheisissä ihmissuhteissa. Pahimmillaan roolin vangiksi jäävä voi kuormittua pahasti.

Jotkut ovat herkempiä syyllistymään kuin toiset. Jos on muutenkin tunnollinen huolehtija, kantaa helposti huolta muiden onnesta.

– On myös jossain määrin synnynnäinen ominaisuus, kuinka negatiivisia tunteita on taipumus kokea. On vähän epäreiluakin, että jotkut vain syntyvät onnellisempina, Mia Silfver-Kuhalampi sanoo.

”Halusin yhtenä vuonna viettää joulun ystäväporukassa enkä vanhempieni luona. Kaipasin vaihtelua. Kaverijoulu oli mahtava ja ikimuistoinen, mutta tunsin syyllisyyttä , että ’hylkäsin’ vanhempani tärkeimpänä perhejuhlana. Ehkä olen perinyt taipumuksen äidiltäni, hänkin on kova syyllistymään.”

Tunteen vanki

Syyllisyydestä vapautuminen on hankalaa, koska syyllisyys on tunne – ja kuka nyt tunteilleen paljonkaan mahtaa.

– Tunnemme syyllisyyttä, vaikka joku sanoisi, ettei kannattaisi, Jouko Kiiski sanoo.

On ihan tervettä syyllistyä, jos ei ole ollut läsnä silloin, kun olisi voinut. Jos on oikeasti loukannut läheistä tai laiminlyönyt tärkeää ihmissuhdetta, on parasta myöntää virheensä ja koettaa korjata tilanne.

Joskus syyllisyys iskee vasta läheisen kuoleman jälkeen: miksen tehnyt jotain, kun olisin vielä voinut? Tunteesta pääsee vain antamalla itselleen anteeksi.

– Täytyy ajatella, ettei tee muissa ihmissuhteissa samaa uudestaan, Silfver-Kuhalampi sanoo.

Vaikka syyllisyyteen olisi syytä, omaa elämäntilannettaan ei saa unohtaa. On turha potea syyllisyyttä tilanteista, joissa ei olisi ollut voimia toimia toisin.

Ulkopuolisille läheisille puhuminen voi helpottaa oloa.

– Yleensä syyllisyyden kokemus helpottaa, kun sitä pystyy käsittelemään, Kiiski sanoo.

Ulkopuolinen näkee usein helpommin, milloin syyllisyys ei enää tunnu kohtuulliselta ja aiheuttaa liikaa stressiä. Jos ei huolehdi itsestään, ei jaksa huolehtia muistakaan.

"Eikö ihmisyyteen kuulu myös se, että ymmärrämme oman rajallisuutemme?"

– Kaikki me teemme virheitä. Ja eikö ihmisyyteen kuulu myös se, että ymmärrämme oman rajallisuutemme? Kiiski sanoo.

Itse pääsin syyllisyydestä ajattelemalla, että menneille en voi mitään, mutta tulevalle paljonkin. Olen soittanut, tavannut ja viestinyt useammin. Ja antanut vähän armoa itselleni.

Vastuu toisen onnellisuudesta kun ei lopulta kuulu kellekään muulle.

– Kukaan ei voi olla täysin vastuussa toisen elämästä, Silfver-Kuhalampi sanoo.

Lue myös:

Syyllisyys, paras ystäväsi

Loppuu se piehtarointi! Ohjeet väärästä syyllisyydestä vapautumiseen

Irti äidin vallasta – näin parannat äitisuhdettasi

Nurkantakalainen

Miksi podemme turhaa syyllisyyttä?

Artikkelissa käsitellään vain "minun" syyllisyyttäni. Eikö olisi hyvä käsitellä myös koko Suomen kansan syyllisyyttä? Suomen kansa on "kuuluisa" siitä, että se aina ja joka paikassa tuntee ja näköjään haluaa tuntea syyllisyyttä. Mikä maa ruoskii itseään samalla lailla kuin suomalaiset? Ei mikään. Mikä maa kuvittelee olevansa syyllinen viime sotiin? Miksi todellinen syyllinen, Neuvostoliitto ja Stalin, unohdetaan täysin? Voisi sanoa, että suomalaiset ovat omalla tavallaan syyllisiä hulluja...
Lue kommentti
Musta lammas

Miksi podemme turhaa syyllisyyttä?

Itse kärsin syyllisyydestä ja häpeästä koko lapsuus- ja nuoruusikäni. Joskus ihmettelin teininä, miksi elän syyllisyyden vallassa. Kärsin syyllisyydestä silloinkin, kun siihen ei ollut mitään syytä. Tämä loppui aikuisena, kun aloin pohtia lapsuuttani. Äitini hallitsi martyyriudella ja isääni pelkäsin aina hänen arvaamattomuutensa takia. Meillä ei saanut olla tunteita, minua vähäteltiin ja naureskeltiin vieraille sekä vertailtiin isosiskooni. Edes onnistumisista ei saanut iloita. Meille lapsille...
Lue kommentti

Naisilla kun on kuukautiskivut ja synnytykset, on kipukynnyksemmekin luonnollisesti korkeampi kuin miehillä. Näin usein väitetään. Lääkäri ja kipututkija Helena Miranda kumoaa myytin.

Ihmisen kipukynnys on eri asia kuin kivunsietokyky. Kun laitat käden jääpaloja täynnä olevaan vesiastiaan, alat jonkin ajan kuluttua tuntea epämiellyttävää tunnetta, sitten kipua.

Se hetki, kun tunnet ensimmäisen kerran kipua = kipukynnyksesi.

Jatkat käden pitämistä vedessä, kunnes et enää kestä ja joudut ottamaan käden pois = maksimi kivunsietokykysi.

–Vaikka toisin luullaan, naisten kipukynnys ei ole luonnostaan korkeampi kuin miehillä, sanoo lääkäri, kipututkija ja dosentti Helena Miranda.

”Naisten kroonista kipua vähätellään ja alihoidetaan terveydenhuollossa herkemmin.”

–Naisten kipua ei vain oteta yhtä vakavasti kuin miesten. Naisten kroonista kipua vähätellään ja alihoidetaan terveydenhuollossa herkemmin. On myytti, että naisen pitäisi kestää kipua paremmin, koska hän kokee kuukautis- ja synnytyskipuja, Miranda sanoo.

Todellisuudessa naiset ovat kipututkijan mukaan miehiä herkempiä kivulle, koska esimerkiksi estrogeeni voi lisätä kipuherkkyyttä ja mieshormoni testosteroni puolestaan suojata siltä.

–Sukupuolieroja esiintyy myös aivojen kyvyssä käsitellä kipua, koska opioidireseptorit miesten ja naisten aivoissa toimivat eri tavalla, Miranda kertoo.

Kitsastelua kipulääkkeissä?

Naiset ovat usein miehiä vuolaampia puhumaan. Tutkimusten mukaan miesten on naisia vaikeampi ilmaista ääneen esimerkiksi kipuaan.

–Tämä johtaa siihen, että lääkärit tulkitsevat usein miesten kivun todellisemmaksi kuin naisten, Helena Miranda sanoo,

”Naisille määrätään vähemmän kipulääkkeitä ja enemmän rauhoittavia.”

Asenteet saattavat vaikuttaa esimerkiksi leikkausten jälkihoitoon.

–Tilastojen mukaan naisille määrätään leikkausten jälkeen vähemmän kipulääkkeitä ja enemmän rauhoittavia kuin miehille. Ajatellaan, että naisten oireet johtuvat enemmän ahdistuksesta kuin kivusta.

Lääkäri ja kipututkija Helena Miranda on kirjoittanut kirjan Ota kipu haltuun (Otava 2016).

 

Bakteereita voi joutua vääriin paikkoihin sooloseksissäkin. 

Moni tietää, että virtsatietulehdusten ehkäisemiseksi seksin jälkeen on hyvä hipsiä pikimmiten vessaan. Tyydyttävän seksin jälkeen ei aina tekisi mieli heti nousta ja lähteä pissalle, mutta jos on kokenut joskus oikein kivuliaan virtsatietulehduksen, motivaatio on lopulta helppo löytää.

Virtsatietulehdus johtuu vieraiden bakteerien joutumisesta virtsaputkeen ja virtsarakkoon, ja pissaaminen huuhtoo virtasputkea – hyvällä tuurilla bakteerit tulevat siis huuhdotuiksi pois ennen kuin tulehdus ehtii kehittyä.

Vähemmän tunnettua tietoa on, että myös itsetyydytyksen jälkeen voi olla järkevää käydä pissalla virtsatieinfektioiden ehkäisemiseksi.

Vessareissu on Refinery29:n haastatteleman lääkärin mukaan fiksu veto, jos itsetyydytykseen on sisältynyt minkäänlaista penetraatiota, esimerkiksi sormella tai vibraattorilla. Jos taas itsetyydytys on keskittynyt vaikkapa vain klitoriksen hyväilyyn, on virtsatietulehduksen riski pienempi. 

Pissalle myös ennen seksiä

Joillakin naisilla virtsatietulehdukset ovat Terveyskirjaston mukaan seurausta nimenomaan yhdynnöistä. Tulehdusta aiheuttavat bakteerit eivät kuitenkaan yleensä ole vierasperäistä tavaraa, vaan ne ovat tyypillisesti peräisin naisen omista nivusista, välilihasta tai peräaukon seutuvilta.

Penetraatio vain aiheuttaa sen, että bakteerit siirtyvät virtsaputken suulle ja sieltä eteenpäin virtsaputkeen ja -rakkoon. Samaa bakteerien siirtymistä voi tapahtua myös sooloseksissä, jos mukana on esimerkiksi vibraattori. 

Terveyskirjasto suosittelee yhdyntään liittyvien virtsatietulehdusten ehkäisyyn pissalla käyntiä juuri ennen seksiä, käsien pesemistä ja tavallista intiimihygieniaa – joskin liialliset alapesut saattavat altistaa tulehdukselle. Samat neuvot lienevät käypää tavaraa myös itsetyydytystä ajatellen.