Vantaalainen Maaria Lehtinen, 30, pinkoi lukioikäisenä sadasosat silmissään. Nykyään hän on kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija. Kuva Susanna Kekkonen
Vantaalainen Maaria Lehtinen, 30, pinkoi lukioikäisenä sadasosat silmissään. Nykyään hän on kirjailija, muusikko ja kuvataiteilija. Kuva Susanna Kekkonen

Vaikea lapsuus laukaisi paniikkihäiriön, joka tuhosi Maarian haaveen ammattiurheilijan urasta. Mutta samalla supersuorittaja löysi lempeämmän elämän.

"Kymmenisen vuotta sitten harrastin kilpatasolla pikajuoksua. En kyennyt liittämään urheiluun minkäänlaista mielihyväntunnetta, sillä mielessäni olivat pelkät sadasosat ja palkintopallit. Treenasin koko ajan, sillä paikallaan oleminen merkitsi minulle äärimmäistä laiskuutta.

Koulussa pidin yllä samaa linjaa. Maailmani romahti, jos en saanut kokeesta kiitettävää. Lukion ylioppilaskirjoitusten aikaan menin aivan kipsiin, koska halusin kuusi ällää. Tilanne purkautui yleisurheilutreeneissä. Pulssini nousi pilviin ja pyörryin, koska luulin sydämeni pysähtyvän.

Kun kohtaus yllätti uudelleen juoksulenkillä, jouduin käpertymään tien reunaan kokoamaan itseni. Pelkäsin sydämeni pysähtyvän, minkä vuoksi jouduin lopettamaan treenaamisen. Se oli todella pelottaa aikaa, koska en ymmärtänyt, mistä kaikki johtui ja mitä oikein tapahtui kehossani. Lääkäriin hakeutuessani sain diagnoosiksi paniikkihäiriön. Ylioppilaskirjoitukset menivät penkin alle, enkä päässyt hakemiini liikunta-alan kouluihin.

Aloin käydä terapeutilla. Puhuin ensimmäistä kertaa asioista, joista olin vaiennut koko elämäni. Olin joutunut erilleen neljästä sisaruksestani ja viettänyt osan lapsuudestani lastenkodissa, jossa jouduin taistelemaan huomiosta. Traumaattisen menneisyyden vuoksi ja epäinhimillisen vaatimustasoni takia mieleni murtui.

Urheilu vaihtui taiteeseen

Terapian myötä ymmärsin, kuinka vaativa olin ollut itseäni kohtaan. Olin kuvitellut, etten riittäisi sellaisena kuin olin, sillä biologiset vanhempani olivat hylänneet minut. Pelkäsin tulla uudelleen hylätyksi, joten hain hyväksyntää kasvattivanhemmiltani, opettajilta ja valmentajilta yrittämällä olla paras kaikessa mahdollisessa.

Olin pitkään surullinen, koska halusin tehdä juoksusta itselleni ammatin. Pikkuhiljaa ymmärsin kuitenkin, että urheilla voi myös vain hyvä olon takia. Koska jouduin viettämään paljon aikaa kotona, löysin taiteen pariin. Olin harrastanut taiteita lapsena. Aloin taas sanoittaa, laulaa ja kirjoittaa. Kirjoittamalla pääsin nopeasti käsiksi haavoihini, joita urheilu ei ollut parantanut.

Sairauteni vaatii edelleen lääkitystä. Pahimpina kausina en lähde ulos, mutta hyvinä käyn jumpissa, itsepuolustuskurssilla ja kuntosalilla. Parhaiten minulle sopii jumppaaminen videon tahtiin, sillä kotona koen olevani turvassa. Onnistuneen treenin jälkeen itken onnesta. Nykyään osaan nauttia liikkumisesta, vaikka siihen ei liitykään mitaleita.

En lenkkeile koskaan yksin, koska pelkään paniikkikohtausta. Ystävien lisäksi kaksivuotias saksanpaimenkoirani on tärkein tukeni. Friida on koulutettu kävelemään kanssani ja reagoimaan, kun ahdistustasoni nousee. Koirani menee maahan, katsoo minua silmiin ja odottaa merkkiäni. Vasta kun olen rauhoittunut, jatkamme matkaa.

Paniikkihäiriö ei ole onneksi pidätellyt minua taiteen tekemisessä. Olen pitänyt pari taidenäyttelyä, julkaissut kolme kirjaa ja soittanut useissa koonpanoissa. Vaikka minusta ei tullutkaan ammattijuoksijaa vaan taiteilija, en vaihtaisi titteliäni enää mihinkään muuhun. Urheilun kuuluu olla osa elämää, ei koko sisältö."

Maarian elämä ennen ja nyt

Lenkin pituus
Ennen: 7 km.
Nyt: 4 km hengähdystaukojen kera

Paino
Ennen: 39 kg / Nyt: 65 kg

Lue myös:

Kristoffer Ignatius – "Paahdoin duunissa ja bailasin, kunnes romahdin"

Fitness-menestyjä treenasi itsensä lähes sairaalakuntoon

Sanoin hyvästit superfoodille – tavisruoka paransi oloni