Koko ikänsä liikuntaa kammonneesta sohvaperunasta tuli 39-vuotiaana intomielinen liikkuja. Se vaati ison kriisin, juoksutrikoot, hyvän kaverin, häpeän voittamista ja sometsemppausta. Jälkikäteen tosin tuntuu, että muutos tapahtui ihmeellisen helposti.

31. elokuuta 2015 laitoin Facebookiin kuvan saatesanoin:

Semmosta vaan, että piti hankkiutua kesälomalla kuntoon mutta kävin sit tänään ekan kerran vuoteen tai kahteen (ehkä kolmeen) ottamassa pari juoksuaskelta. Myös sillä tavalla merkittävä päivä, että ensimmäistä kertaa elämässäni menin julkiselle paikalle juoksutrikoissa. Niitä oli kyllä vaikea saada selfieen.

 


 

 

Tuolloin en vielä tiennyt, että siitä alkoi juoksupäiväkirjani. Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut epäliikunnallisen ihmisen identiteetti. Lapsena vielä tanhusin, juoksentelin metsissä ja hypin järveen riemusta kiljuen. 80-lukulainen koululiikuntako teki ikiliikkujasta kömpelyksen?

Traumatisoiduinko siitä, etten koskaan oppinut kärrynpyörää tai lyömään pesäpalloa? Hiihtokisat nostattivat palan kurkkuun. Jossain vaiheessa päähäni iskostui, ettei minulla myöskään ole koordinaatiokykyä eikä rytmitajua. Aerobic ei siis tullut kuuloonkaan, vaikka kaikki jumppasivat Jane Fondan ja Anne Sällylän tahtiin.

Liikkumisesta katosi ilo, tilalle asettui häpeä. Liikunnasta tuli yksi iso epämukavuusalue, kunniankenttä, jolla näin itseni aina muita huonompana. Siksi satunnaiset lajikokeilut ovat tyssänneet ennen kuin ovat ehtineet kunnolla alkaa. Häpeä seurasi pururadallekin, vaikka olisin puuskuttanut siellä yksin. Epäliikunnallisen kuntolaji on kävely, koska siinä on vaikea mokata. Kiistelin ystävieni kanssa siitä, voiko kävelyä kutsua lenkkeilyksi – se kun kuulostaisi urheilullisemmalta, ja kukapa ei haluaisi vaikuttaa nykyään urheilulliselta.

Halusin kyllä ryhtyä liikunnalliseksi – raihnaisen vanhuuden pelossa, velttouteeni kyllästyneenä ja laiskuudestani syyllistyneenä. Mutta se olisi vaatinut liikunnan aloittamista, mikä tuntui jo ajatuksena vaivalloiselta. Siirsin kuntoprojektiani aina epämääräiseen tulevaisuuteen. Yksi takaraja ohittui viime kesänä. Vietin neljä viikkoa mökillä, jolta kuvittelin palaavani hyvinvoivana kaupunkiin. En palannut. En uskaltanut mennä lenkille, koska metsätiellä käyskenteli karhuemo ja pentunsa. Iskemätön kahvakuulakin jäi sateeseen laiturille.

 


 

Tärkeintä on liikkeellelähtö

Viime elokuun viimeisenä päivänä siis vedin vihdoin ylleni ensimmäistä kertaa elämässäni juoksutrikoot. Sellaiset varta vasten hommaan tarkoitetut pinkeät pöksyt. Tuntui ylväältä, sporttiselta.

Ulkona tuo olo karisi äkkiä. Trikoot rupesivat tuntumaan lähinnä noloilta. Hädin tuskin jaksoin puuskuttaa kilometrin, kun alkoi kyrsiäkin niin, että kävelin loppumatkan. Facebookissa sain kannustusta:

Onko olemassa ihmistyyppi, joka ei koskaan ikinä milloinkaan opi tykkäämään juoksemisesta?

Heti tuli monta ON!!!-vastausta.

Ilmoja en voinut syyttää. Syksy oli poikkeuksellisen lämmin, suorastaan veti ulos. Työntäviäkin tekijöitä oli. Elämäni oli ajautunut kriisiin, jonka syy tai seuraus oli ero pitkästä parisuhteesta. Tyhjä koti ei houkutellut jäämään sohvalle, vaikka lötköttely oli ennen ollut lempipuuhaani.

Entisessä elämässäni perustelin laiskat tv-illat sillä, että tarvitsin rentoutusta kiireisen työpäivän jälkeen. Olin usein väsynyt ja vetelä. Luulin, että halusin vain pötkötellä ja ladata akkuja. Niin kai kuvittelee, kun ei tiedä paremmasta. Sisäistin tutkimuksen, jonka mukaan on olemassa ihmistyyppi, joka ei saa liikunnasta mielihyvää. Kuuluin mielestäni ilmiselvästi tällaisiin endorfiinirajoitteisiin, joille kuntoilu on ikuisesti pakkopullaa.

 


 

Liikunnan aloittaminen on epäliikunnalliselle vaikeaa, koska mikään laji ei tunnu omalta vaan kaikki todella vierailta. Punttisalien ja ryhmäliikuntatuntien häpeäkynnys oli minulle liian korkea. Sen sijaan netissä on sellaisia houkuttelevia tarjouksia kuin Maailman helpoin juoksukoulu. Ne lupaavat, että kuukaudessa kenestä tahansa voi tulla juoksija.

Minun tarvitsi vain ottaa juoksuaskelia kävelyretkilläni. Eihän se heti hyvältä tuntunut.

28. syyskuuta merkitsin someen:

Mitenkä se olikaan, että koska juokseminen alkaa tuntua muultakin kuin pelkästään hirveeltä tai kamalalta? Siinä vaiheessa, kun ihan jokainen 5–105-vuotias ei enää hölkkää ohi? Vaikea uskoa, että ikinä.

Peilissä kivempi ihminen

Sitkeästi hölkkäkävelin läpi repaleisen lokakuun. Alkutahkoamisen jälkeen askel keveni ja puuskutus pieneni nopeasti. Ehkä siksi aloin ensimmäistä kertaa 39-vuotisen elämäni aikana koukuttua liikuntaan. Lenkin jälkeen pidin itsestäni ja punakasta peilikuvastani enemmän. Hymyilin useammin. Tunsin ääriviivani selvemmin. Tässä ei ole mitään erityistä: liikunta tutkitusti nostaa itsetuntoa ja kohentaa mielikuvaa omasta kehosta.

Hiljattain uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan liikunta ehkäisee masennusta ja lievittää sitä yhtä hyvin kuin lääkkeet. En kärsinyt masennuksesta, mutta alakuloani liikunta helpotti – niin, että jotkut ehkä jo epäilivät hehkutustani liioitteluksi. Kieltämättä saatan vaikuttaa uskoon tulleelta. Vannon riemun olevan aitoa.

 

 


 

Ihminen kuulemma tajuaa sisäsyntyisesti parhaansa, jos malttaa pysähtyä itsensä äärelle. Näin sanottiin mindfulness-oppaissa, joihin myös höyrähdin. Nyökyttelin teeseille: kyllä, haluan kohdella itseäni hyvin ja alan etsiä asioita, jotka tuottavat iloa. Vuosi sitten en olisi itsekään uskonut, ettei juoksulenkille lähteminen tunnukaan yhtään väkinäiseltä vaan sinne jopa hinkuu.

16. marraskuuta julistin vähän Facebookissakin:

Oon tänä syksynä oppinut juoksemaan! Tämä inspiraatioksi kaikille muille epäliikunnallisille pötköttelijöille: se on ihan mahdollista.

Kun on vauhtiin päästy…

Joulukuussa – kolme kuukautta sen jälkeen kun sonnustauduin ensi kertaa juoksutrikoisiin – tapahtui täydellinen hurahtaminen. Rohkenin lähteä juoksua harrastavan ystäväni peesiin. Mikä voittajafiilis, kun selvisin ensimmäisestä viiden kilometrin lenkistämme kunnialla!

 


 

Aloimme lenkkeillä kolmesti viikossa, viitisen kilometriä eli puolisen tuntia per laaki. Suuri kiitos kunnostani kuuluukin kirittäjälle: yksin annoin periksi helpommin, mutta kaverin kanssa en kehdannut käydä kävelemään.

Tapahtui kaikenlaista ennenkokematonta. Lakkasimme keksimästä tekosyitä: lähdimme sysipimeään tihkuun, vastatuuleen, räntäsateeseen ja vain tosi kovalla pakkasella juoksumatolle.

Mitä kurjempi keli, sitä isompi fiilis lenkin jälkeen. Maalissa heittelimme ylävitosia ja taputtelimme selkiämme. Oltiinpa taas reippaita! Hyvä me! Voi kuulostaa imelältä, mutta tällainen kehuminen on motivaation kannalta kuulemma tärkeää. Tuntuisi toimivan. Siksi ilakoin somessakin.

30. joulukuuta:

Kävin lenkillä, menin baariin, join yhden oluen, ajattelin sitä palautusjuomana, puhuin pääasiassa juoksemisesta, tulin kotiin, tekisi mieli lähteä lenkille. Apua.

Takapakkia, tietysti

Sitten kävi kuten innokkaalle aloittelijalle usein. Tuli takapakkia, kuten elämään ja juoksuun kuuluu.

23. tammikuuta:

Kuin olisi juossut polvia myöten tervassa lyijypainojen kanssa, vaikka keli oli kuin sulhanen. Vaikealta tuntuu nyt. Epäreilultakin.

Sääriä särki, vaikka hoidin niitä tutun pt:n ohjein kylmähautein ja hieromalla, venyttelin ja vedin magnesiumia.

7. helmikuuta:

Oon vähän googlannut ja sanoisin, että diagnoosi on ylikunto. Kaikki oireet täsmäävät.

Olin saanut juoksemisesta valtavasti iloa, mutta nyt kadotin myös unen ja ruokahalun. Lepopulssini huiteli, ja sydämeni tykytti. Eräänä yönä havahduin rintakipuun. Paitani oli kylmästä hiestä märkä.

Särkynyt sydän, lääkäri vahvisti diagnoosiksi. Stressaava elämänvaihe. Tohtori kehotti pitämään lepopäiviä palautumiseen mutta jatkamaan juoksemista. Sehän tekee hyvää mielelle, sydämelle ja aivoille. Jyväskylän yliopiston uuden tutkimuksen mukaan lenkkeily parantaa aivojen toimintaa muun muassa lisäämällä hermosolujen muodostumista hippokampuksessa, mikä edistää oppimista. Juoksuun liittyvät uutiset ovat alkaneet yllättäen innostaa.

 

 


 

23. helmikuuta:

Suurehkon takapakin jälkeen vaikuttaisi, että juoksu (ja sitä myöten koko elämä) kulkee taas ok. Onnellista.

Tuttu häpeä nousee

Juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini, hymyilin – no, enemmänkin hihkuin – koko loppuillan. Samanlaista endorfiinieuforiaa ja ihanaa itsetyytyväisyyttä en muista kokeneeni koskaan.

Tietenkin juoksu on sillä tavalla ärsyttävä laji, että joinakin päivinä ei kuljekaan yhtään. Orastava penikkatauti pakottaa hierojalle, askel painaa tonnin ja koko touhu tuntuu tervanjuonnilta. Ylivoimaisesti enemmän on kuitenkin niitä päiviä, jolloin lenkiltä palaa tyytyväisempänä kuin sinne lähti ja tekee mieli tuulettaa itsensä voittaneena.

Seitsemässä kuukaudessa elämä voi näköjään muuttua koko lailla toiseksi, vaikka muutoksen pysyvyys on tietenkin vielä (vahvan) uskon varassa. Juoksun nostattama itsetunto madalsi myös kynnystä kuntosalille. Tai pakko. Tarvitsen nimittäin lihaksia, mikäli haluan jatkaa juoksu-uraani. Monet juoksijan rasitusvammat johtuvat huonosta lihaskunnosta, joten pestasin pt:n laatimaan saliohjelman. Nyt minulla on kerran viikossa jalkapäivä ja toisen kerran keskivartalopäivä. Kuulostaapa se sporttiselta!

Kun keski-iässä alkaa etsiä lihaksiaan, liikehdintää ei voi kuvailla erityisen sulavaksi. Vanha tuttu häpeä nosti päätään kyykkyjen ja lankutusten kanssa ährätessäni. Itsensä sättiminen ei kuitenkaan sovi uuteen ajatteluuni, joten: saan kyllä vielä vedettyä nuo hiton 75 vatsalihasliikettä!

 

 


 

Näyttää pahasti siltä, että epäliikunnallinen identiteettini uhkaa murentua. Tuttuni houkuttelemana aloitin joogankin, vaikka olin kuullut ohjaajan lykkäävän tuntien loppuun yllätyksenä noloja tanssinumeroita ja enkelikorttien voimalauseita. Nykyään siedän ”hörhöhommia” oikein hyvin, mutta kammoan yhä kaikkea koreografiaa vaativaa liikuntaa.

23. maaliskuuta:

Tein tänään ensimmäistä kertaa elämässäni kaksi asiaa. Heräsin kuudelta aamulenkille ja töiden jälkeen menin Kylli Kukkin hatha-joogaan, joka oli ihanan hörhöä, lopuksi vielä tiputanssi ja enkelikortti. Ihmeellisen onnellinen olo.

Uskomatonta kyllä, ei hävettänyt edes tiputanssissa. Paljon.

Katiharko

Näin muutuin sohvaperunasta himoliikkujaksi

Mielestäni erittäin hyvä kirjoitus ja kertookin hyvin siitä, minkälaista sen juoksun tai minkä tahansa muun liikunnan aloittaminen oikeasti on ihan kaikille. Tärkeintä mielestäni on pitää etenkin alkuun liikunta sopivan kevyenä, jotta sitä ensimmäistä romahdusta ei tulisi kovin nopeasti. Jos ylipainoa on paljon, niin järkevät laihdutus metodit käyttöön, jotta ylimääräinen lähtee nopeasti pois jarruttamasta.
Lue kommentti
Aloita harjoittelu nostamalla polvet käsien päälle, ja ojenna jalat vähitellen suoriksi.
Aloita harjoittelu nostamalla polvet käsien päälle, ja ojenna jalat vähitellen suoriksi.

Päälläseisonnan voi oppia aikuisenakin. Näin se käy!

Akrobatia on nyt muodikasta. Jos laji kiinnostaa, melko helppo tapa aloittaa harjoittelu on opetella seisomaan päällään. Se näyttää vaikeammalta kuin on!

Päälläseisonnassa tärkeimmän työn tekee keskivartalo. Aktivoi vatsalihakset jo ennen asentoon nousemista, jotta tuki löytyy myös ylösalaisin ollessa.

Toinen tärkeä tekninen seikka on käsien ja pään suhde toisiinsa. Pää ja kädet muodostavat tasasivuisen kolmion, ja kyynärpäät ovat 90 asteen kulmassa. Liian leveä ote vaikeuttaa tasapainon löytymistä.

Katso videolta, miten päälläseisonta onnistuu:

Video: Juulia Kalavainen

Harjoittele päälläseisontaa vaiheittain: 

  1. Aloita harjoittelu nostamalla polvet kyynärpäiden päälle. Aluksi riittää, että opettelet pysymään tässä asennossa.
  2. Nosta jalat yksi kerrallaan ylös kerälle.
  3. Kun tasapaino löytyy, nosta jalat suoriksi ylös.

Kysely

Osaatko seisoa päälläsi?

Tehokkaaseen käsitreeniin tarvitset vain kuminauhan ja käsipainot. Parhaat tulokset saat, kun treenaat kolmesti viikossa. Katso videolta käsitreenin liikkeet!

Kädet pääsevät nykyisin aivan liian helpolla. Puhelimen silittely ja hiiren liikuttelu ei käsivarsia kiinteytä, ei myöskään juoksu- tai pyörälenkki. Yksilövalmentaja-fysioterapeutti Anna-Leena Toivanen sanoo, että jos yhtälöön kuuluu vielä alleihin altistava perimä, hidas aineenvaihdunta tai hormoniepätasapaino, rasva kerääntyy helposti heltoiksi käsivarsien alle. 

– Upeiden käsivarsien metsästys alkaa liikkuvuuden ja lihaskunnon parantamisesta, Toivanen sanoo. Tarvitaan ojentaja- ja hauislihasta muokkaavia täsmäliikkeitä. Allien alla lepäävä ojentajalihas on kolmipäinen lihasryhmä, joten se vaatii liikettä eri liikesuuntia yhdistelemällä.

Kauniit käsivarret vaativat treeniä myös ojentajien vastaparille eli hauikselle.

– Kun hauis on kunnossa, ojentajakin näyttää nätimmältä, Toivanen sanoo.

Katso oheiselta videolta täsmäliikkeet, joilla käsivarret kiinteytyvät kahdessa kuukaudessa.