Koko ikänsä liikuntaa kammonneesta sohvaperunasta tuli 39-vuotiaana intomielinen liikkuja. Se vaati ison kriisin, juoksutrikoot, hyvän kaverin, häpeän voittamista ja sometsemppausta. Jälkikäteen tosin tuntuu, että muutos tapahtui ihmeellisen helposti.

31. elokuuta 2015 laitoin Facebookiin kuvan saatesanoin:

Semmosta vaan, että piti hankkiutua kesälomalla kuntoon mutta kävin sit tänään ekan kerran vuoteen tai kahteen (ehkä kolmeen) ottamassa pari juoksuaskelta. Myös sillä tavalla merkittävä päivä, että ensimmäistä kertaa elämässäni menin julkiselle paikalle juoksutrikoissa. Niitä oli kyllä vaikea saada selfieen.

 


 

 

Tuolloin en vielä tiennyt, että siitä alkoi juoksupäiväkirjani. Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut epäliikunnallisen ihmisen identiteetti. Lapsena vielä tanhusin, juoksentelin metsissä ja hypin järveen riemusta kiljuen. 80-lukulainen koululiikuntako teki ikiliikkujasta kömpelyksen?

Traumatisoiduinko siitä, etten koskaan oppinut kärrynpyörää tai lyömään pesäpalloa? Hiihtokisat nostattivat palan kurkkuun. Jossain vaiheessa päähäni iskostui, ettei minulla myöskään ole koordinaatiokykyä eikä rytmitajua. Aerobic ei siis tullut kuuloonkaan, vaikka kaikki jumppasivat Jane Fondan ja Anne Sällylän tahtiin.

Liikkumisesta katosi ilo, tilalle asettui häpeä. Liikunnasta tuli yksi iso epämukavuusalue, kunniankenttä, jolla näin itseni aina muita huonompana. Siksi satunnaiset lajikokeilut ovat tyssänneet ennen kuin ovat ehtineet kunnolla alkaa. Häpeä seurasi pururadallekin, vaikka olisin puuskuttanut siellä yksin. Epäliikunnallisen kuntolaji on kävely, koska siinä on vaikea mokata. Kiistelin ystävieni kanssa siitä, voiko kävelyä kutsua lenkkeilyksi – se kun kuulostaisi urheilullisemmalta, ja kukapa ei haluaisi vaikuttaa nykyään urheilulliselta.

Halusin kyllä ryhtyä liikunnalliseksi – raihnaisen vanhuuden pelossa, velttouteeni kyllästyneenä ja laiskuudestani syyllistyneenä. Mutta se olisi vaatinut liikunnan aloittamista, mikä tuntui jo ajatuksena vaivalloiselta. Siirsin kuntoprojektiani aina epämääräiseen tulevaisuuteen. Yksi takaraja ohittui viime kesänä. Vietin neljä viikkoa mökillä, jolta kuvittelin palaavani hyvinvoivana kaupunkiin. En palannut. En uskaltanut mennä lenkille, koska metsätiellä käyskenteli karhuemo ja pentunsa. Iskemätön kahvakuulakin jäi sateeseen laiturille.

 


 

Tärkeintä on liikkeellelähtö

Viime elokuun viimeisenä päivänä siis vedin vihdoin ylleni ensimmäistä kertaa elämässäni juoksutrikoot. Sellaiset varta vasten hommaan tarkoitetut pinkeät pöksyt. Tuntui ylväältä, sporttiselta.

Ulkona tuo olo karisi äkkiä. Trikoot rupesivat tuntumaan lähinnä noloilta. Hädin tuskin jaksoin puuskuttaa kilometrin, kun alkoi kyrsiäkin niin, että kävelin loppumatkan. Facebookissa sain kannustusta:

Onko olemassa ihmistyyppi, joka ei koskaan ikinä milloinkaan opi tykkäämään juoksemisesta?

Heti tuli monta ON!!!-vastausta.

Ilmoja en voinut syyttää. Syksy oli poikkeuksellisen lämmin, suorastaan veti ulos. Työntäviäkin tekijöitä oli. Elämäni oli ajautunut kriisiin, jonka syy tai seuraus oli ero pitkästä parisuhteesta. Tyhjä koti ei houkutellut jäämään sohvalle, vaikka lötköttely oli ennen ollut lempipuuhaani.

Entisessä elämässäni perustelin laiskat tv-illat sillä, että tarvitsin rentoutusta kiireisen työpäivän jälkeen. Olin usein väsynyt ja vetelä. Luulin, että halusin vain pötkötellä ja ladata akkuja. Niin kai kuvittelee, kun ei tiedä paremmasta. Sisäistin tutkimuksen, jonka mukaan on olemassa ihmistyyppi, joka ei saa liikunnasta mielihyvää. Kuuluin mielestäni ilmiselvästi tällaisiin endorfiinirajoitteisiin, joille kuntoilu on ikuisesti pakkopullaa.

 


 

Liikunnan aloittaminen on epäliikunnalliselle vaikeaa, koska mikään laji ei tunnu omalta vaan kaikki todella vierailta. Punttisalien ja ryhmäliikuntatuntien häpeäkynnys oli minulle liian korkea. Sen sijaan netissä on sellaisia houkuttelevia tarjouksia kuin Maailman helpoin juoksukoulu. Ne lupaavat, että kuukaudessa kenestä tahansa voi tulla juoksija.

Minun tarvitsi vain ottaa juoksuaskelia kävelyretkilläni. Eihän se heti hyvältä tuntunut.

28. syyskuuta merkitsin someen:

Mitenkä se olikaan, että koska juokseminen alkaa tuntua muultakin kuin pelkästään hirveeltä tai kamalalta? Siinä vaiheessa, kun ihan jokainen 5–105-vuotias ei enää hölkkää ohi? Vaikea uskoa, että ikinä.

Peilissä kivempi ihminen

Sitkeästi hölkkäkävelin läpi repaleisen lokakuun. Alkutahkoamisen jälkeen askel keveni ja puuskutus pieneni nopeasti. Ehkä siksi aloin ensimmäistä kertaa 39-vuotisen elämäni aikana koukuttua liikuntaan. Lenkin jälkeen pidin itsestäni ja punakasta peilikuvastani enemmän. Hymyilin useammin. Tunsin ääriviivani selvemmin. Tässä ei ole mitään erityistä: liikunta tutkitusti nostaa itsetuntoa ja kohentaa mielikuvaa omasta kehosta.

Hiljattain uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan liikunta ehkäisee masennusta ja lievittää sitä yhtä hyvin kuin lääkkeet. En kärsinyt masennuksesta, mutta alakuloani liikunta helpotti – niin, että jotkut ehkä jo epäilivät hehkutustani liioitteluksi. Kieltämättä saatan vaikuttaa uskoon tulleelta. Vannon riemun olevan aitoa.

 

 


 

Ihminen kuulemma tajuaa sisäsyntyisesti parhaansa, jos malttaa pysähtyä itsensä äärelle. Näin sanottiin mindfulness-oppaissa, joihin myös höyrähdin. Nyökyttelin teeseille: kyllä, haluan kohdella itseäni hyvin ja alan etsiä asioita, jotka tuottavat iloa. Vuosi sitten en olisi itsekään uskonut, ettei juoksulenkille lähteminen tunnukaan yhtään väkinäiseltä vaan sinne jopa hinkuu.

16. marraskuuta julistin vähän Facebookissakin:

Oon tänä syksynä oppinut juoksemaan! Tämä inspiraatioksi kaikille muille epäliikunnallisille pötköttelijöille: se on ihan mahdollista.

Kun on vauhtiin päästy…

Joulukuussa – kolme kuukautta sen jälkeen kun sonnustauduin ensi kertaa juoksutrikoisiin – tapahtui täydellinen hurahtaminen. Rohkenin lähteä juoksua harrastavan ystäväni peesiin. Mikä voittajafiilis, kun selvisin ensimmäisestä viiden kilometrin lenkistämme kunnialla!

 


 

Aloimme lenkkeillä kolmesti viikossa, viitisen kilometriä eli puolisen tuntia per laaki. Suuri kiitos kunnostani kuuluukin kirittäjälle: yksin annoin periksi helpommin, mutta kaverin kanssa en kehdannut käydä kävelemään.

Tapahtui kaikenlaista ennenkokematonta. Lakkasimme keksimästä tekosyitä: lähdimme sysipimeään tihkuun, vastatuuleen, räntäsateeseen ja vain tosi kovalla pakkasella juoksumatolle.

Mitä kurjempi keli, sitä isompi fiilis lenkin jälkeen. Maalissa heittelimme ylävitosia ja taputtelimme selkiämme. Oltiinpa taas reippaita! Hyvä me! Voi kuulostaa imelältä, mutta tällainen kehuminen on motivaation kannalta kuulemma tärkeää. Tuntuisi toimivan. Siksi ilakoin somessakin.

30. joulukuuta:

Kävin lenkillä, menin baariin, join yhden oluen, ajattelin sitä palautusjuomana, puhuin pääasiassa juoksemisesta, tulin kotiin, tekisi mieli lähteä lenkille. Apua.

Takapakkia, tietysti

Sitten kävi kuten innokkaalle aloittelijalle usein. Tuli takapakkia, kuten elämään ja juoksuun kuuluu.

23. tammikuuta:

Kuin olisi juossut polvia myöten tervassa lyijypainojen kanssa, vaikka keli oli kuin sulhanen. Vaikealta tuntuu nyt. Epäreilultakin.

Sääriä särki, vaikka hoidin niitä tutun pt:n ohjein kylmähautein ja hieromalla, venyttelin ja vedin magnesiumia.

7. helmikuuta:

Oon vähän googlannut ja sanoisin, että diagnoosi on ylikunto. Kaikki oireet täsmäävät.

Olin saanut juoksemisesta valtavasti iloa, mutta nyt kadotin myös unen ja ruokahalun. Lepopulssini huiteli, ja sydämeni tykytti. Eräänä yönä havahduin rintakipuun. Paitani oli kylmästä hiestä märkä.

Särkynyt sydän, lääkäri vahvisti diagnoosiksi. Stressaava elämänvaihe. Tohtori kehotti pitämään lepopäiviä palautumiseen mutta jatkamaan juoksemista. Sehän tekee hyvää mielelle, sydämelle ja aivoille. Jyväskylän yliopiston uuden tutkimuksen mukaan lenkkeily parantaa aivojen toimintaa muun muassa lisäämällä hermosolujen muodostumista hippokampuksessa, mikä edistää oppimista. Juoksuun liittyvät uutiset ovat alkaneet yllättäen innostaa.

 

 


 

23. helmikuuta:

Suurehkon takapakin jälkeen vaikuttaisi, että juoksu (ja sitä myöten koko elämä) kulkee taas ok. Onnellista.

Tuttu häpeä nousee

Juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini, hymyilin – no, enemmänkin hihkuin – koko loppuillan. Samanlaista endorfiinieuforiaa ja ihanaa itsetyytyväisyyttä en muista kokeneeni koskaan.

Tietenkin juoksu on sillä tavalla ärsyttävä laji, että joinakin päivinä ei kuljekaan yhtään. Orastava penikkatauti pakottaa hierojalle, askel painaa tonnin ja koko touhu tuntuu tervanjuonnilta. Ylivoimaisesti enemmän on kuitenkin niitä päiviä, jolloin lenkiltä palaa tyytyväisempänä kuin sinne lähti ja tekee mieli tuulettaa itsensä voittaneena.

Seitsemässä kuukaudessa elämä voi näköjään muuttua koko lailla toiseksi, vaikka muutoksen pysyvyys on tietenkin vielä (vahvan) uskon varassa. Juoksun nostattama itsetunto madalsi myös kynnystä kuntosalille. Tai pakko. Tarvitsen nimittäin lihaksia, mikäli haluan jatkaa juoksu-uraani. Monet juoksijan rasitusvammat johtuvat huonosta lihaskunnosta, joten pestasin pt:n laatimaan saliohjelman. Nyt minulla on kerran viikossa jalkapäivä ja toisen kerran keskivartalopäivä. Kuulostaapa se sporttiselta!

Kun keski-iässä alkaa etsiä lihaksiaan, liikehdintää ei voi kuvailla erityisen sulavaksi. Vanha tuttu häpeä nosti päätään kyykkyjen ja lankutusten kanssa ährätessäni. Itsensä sättiminen ei kuitenkaan sovi uuteen ajatteluuni, joten: saan kyllä vielä vedettyä nuo hiton 75 vatsalihasliikettä!

 

 


 

Näyttää pahasti siltä, että epäliikunnallinen identiteettini uhkaa murentua. Tuttuni houkuttelemana aloitin joogankin, vaikka olin kuullut ohjaajan lykkäävän tuntien loppuun yllätyksenä noloja tanssinumeroita ja enkelikorttien voimalauseita. Nykyään siedän ”hörhöhommia” oikein hyvin, mutta kammoan yhä kaikkea koreografiaa vaativaa liikuntaa.

23. maaliskuuta:

Tein tänään ensimmäistä kertaa elämässäni kaksi asiaa. Heräsin kuudelta aamulenkille ja töiden jälkeen menin Kylli Kukkin hatha-joogaan, joka oli ihanan hörhöä, lopuksi vielä tiputanssi ja enkelikortti. Ihmeellisen onnellinen olo.

Uskomatonta kyllä, ei hävettänyt edes tiputanssissa. Paljon.

Katiharko

Näin muutuin sohvaperunasta himoliikkujaksi

Mielestäni erittäin hyvä kirjoitus ja kertookin hyvin siitä, minkälaista sen juoksun tai minkä tahansa muun liikunnan aloittaminen oikeasti on ihan kaikille. Tärkeintä mielestäni on pitää etenkin alkuun liikunta sopivan kevyenä, jotta sitä ensimmäistä romahdusta ei tulisi kovin nopeasti. Jos ylipainoa on paljon, niin järkevät laihdutus metodit käyttöön, jotta ylimääräinen lähtee nopeasti pois jarruttamasta.
Lue kommentti

Ville Niinistö ei enää suorita liikkumista, vaan nauttii siitä. – En tavoittele mitään isoa hauista vaan tasapainoa elämään.

Viime kesänä päähän sattui, usein. Ville Niinistö oli luopunut vihreiden puheenjohtajuudesta, ja kuuden vuoden stressi puolueen keulakuvana purkautui migreenikohtauksilla, olkapään reistailulla ja epämääräisellä huonovointisuudella.

– Olin lykännyt myös nilkkani juoksuvamman kuntouttamista. Kaikki se tuli päälle, kun ei tarvinnut enää olla päivystysvastuussa ja kommentoimassa maailman tapahtumia 24/7.

”Olin kovassa kunnossa, mutta se oli suorittamista.”

Ville on aina ollut liikunnallinen. Hän ymmärsi jo kauan sitten, että liikunta auttaa, jos olo on epämääräinen. Silloin hän katkaisee tilanteen tietoisesti ja merkitsee seuraavan kahden viikon kalenteriin hetket, jolloin aikoo liikkua. Ville on huomannut, että kaikkia vaikeampia jaksoja elämässä on yhdistänyt liikkumattomuus.

– Jos en liiku, olen saamaton ja veltto, ja kun tilanne kasautuu, tulen ärtyneemmäksi.

– Toki liikun myös siksi, että jaksan esimerkiksi nousta rappuja hengästymättä, mutta en tavoittele mitään isoa hauista, vaan tasapainoa elämään. Kai se syvin syy on, että haen onnellisuutta.

Pudotti fudistähden joukkueesta

Jos kaikki olisi mennyt toisin, Ville voisi olla nyt suomalainen fudistähti. Hän potki palloa pikkupoikana kavereiden kanssa kaikki kesäillat ja sittemmin tosissaan myöhäiseen teini-ikään saakka.

– Luulin, että minusta tulee ammattilainen.

Villeä naurattaa, kuinka hän 14-vuotiaana pudotti C-junnujen joukkueesta Jonatan Johanssonin, joka sittemmin teki uraa Englannin Valioliigassa.

Polvivamma 17-vuotiaana katkaisi haaveet.

– Vaikka vamma lopetti fudiksen, olin oppinut treenaamaan säännöllisesti. Se on jäänyt elämäntavaksi.

Parikymppisenä Ville liikkui joskus jopa vähän pakonomaisestikin.

– En nauttinut siitä. Olin kovassa kunnossa, mutta se oli suorittamista.

”Olen nyt paremmassa kunnossa kuin vuosiin.”

1990-luvun lopulla Ville innostui sen ajan hittilajista, rullaluistelusta. 20 vuotta myöhemmin hän painaa edelleen 500–1000 kilometriä vuodessa. Enää hän ei kuitenkaan suorita.

– On nautinto, kun saa juosta pallon perässä, kävellä saaristomaisemissa, käännellä kiviä luonnossa lasten kanssa ja tuntea vauhdin rullaluistellessa.

– Luonnossa tajuan, miten pieniä omat murheet ovat luonnon suuruuden rinnalla.

Sielunmaisema on Turun saaristossa.

”Olen sinut kehoni kanssa”

Viime vuonna Ville täytti neljäkymmentä. Millainen mies peilistä katsoo?

– Sellainen, joka on sinut itsensä ja kehonsa kanssa. Ei ulkomuodolla ole niin väliä vaan sillä, että silmissäni on edelleen pilke.

Kyllä ikä näkyykin, Ville myöntää. Esimerkiksi peleistä palautuminen kestää päiviä, ja järjen ääni kyselee, pitääkö vetää täysillä vai vähän iisimmin.

– Olen silti nyt paremmassa kunnossa kuin vuosiin.

Ville Niinistö

  • 41-vuotias vihreiden kansanedustaja.
  • Kaksi lasta, 10-vuotias Linnea ja 13-vuotias Elias.
  • Harrastaa liikunnan lisäksi tietokonepelejä.

Hyväntekeväisyysliikunta on nyt päivän ilmiö. Kun omalla rehkimisellään voi tuottaa toisille hyvää, tuntuu lenkkipolun jokaisella hikisellä askeleella olevan jokin tarkoitus.

Polje Pariisiin sairaiden lasten hyväksi, juokse puolimaratonilla rahaa mielenterveyteen, kiipeä vuorelle ja kerää samalla varoja kehitysmaiden tytöille.

Kyse on sponsorituloista ja näkyvyydestä.

– Se sopii hyvin tähän aikaan: ihminen valitsee itse, mitä lajia harrastaa, ja mihin kohteeseen hyväntekeväisyys samalla suuntautuu. Se on myös helposti lähestyttävä tapa tehdä hyväntekeväisyyttä, koska projekteille omistaudutaan kerralla noin vuodeksi. Ei tule heti viiden vuoden sihteeripestiä järjestössä, sanoo liikuntasosiologian tutkija Hannu Itkonen Jyväskylän yliopistosta.

Suomessa vaikuttavia hyväntekeväisyyshankkeita ovat esimerkiksi Team Rynkeby – God Morgon ja Kapua. Näistä Team Rynkeby kerää varoja vakavasti sairaiden lasten puolesta ja Kapua kehitysmaille.

Molemmat ovat ottaneet kunnon pyrähdyksen eteenpäin: Team Rynkebyn keräämä summa viime vuonna oli yli 560 000 euroa, melkein kymmenen kertaa enemmän kuin kuusi vuotta sitten, jolloin Suomen ensimmäinen Team Rynkeby -ryhmä mankeloi Pariisiin.

Kapuan kautta taas on kerätty kehitysmaiden hyväksi reilussa kymmenessä vuodessa tarkalleen 868 194 euroa.

Mutta miten se auttaa muita, jos esimerkiksi minä pyöräilen 1 200 kilometriä tai juoksen kympin?

Kyse on sponsorituloista ja näkyvyydestä. Esimerkiksi Rynkeby-tiimiläiset keräävät kukin sponsoreita siten kuin parhaiten pystyvät. Sponsori lahjoittaa tietyn summan rahaa ja saa vastineeksi esimerkiksi somejulkisuutta tai logonsa rynkebyläisten pyöräilypukuihin.

Lontoon Maratonilla on juostu hyvän puolesta vuodesta 1981.

Kaikki sponsorin lahjoittamat rahat menevät suoraan lahjoituskohteisiin lyhentämättöminä. Esimerkiksi Team Rynkebyn tuotto menee Aamu Säätiön kautta lasten syövän ja syöpähoitojen tutkimukseen sekä kehittämiseen. Lisäksi rahaa menee Sylva ry:n kautta sairastuneiden lasten ja heidän perheidensä auttamiseen.

Kun 1 900 pyöräilijää kuudesta pohjoismaasta pyöräilee yhdessä Pariisiin, se näkyy mediassa (kuten nyt tässäkin lehdessä) ja somessa sekä kuuluu ihmisten puheissa.

– Juuri äskettäin saimme lahjoituksen henkilöltä, jonka veli pyöräilee Rynkeby-joukkueessa, kertoo varainhankintapäällikkö Anna-Leena Mitro Sylva ry:stä.

– Team Rynkebyn jäsenet ovat tosi sitoutuneita tukemaan meitä, ja heidän kauttaan sana leviää perhe- ja tuttavapiirissä.

Maailmalla jo iso ilmiö

Maailmalla hyväntekeväisyysliikuntaa on ollut kauemmin kuin Suomessa. Isoilla maratoneilla on itsestään selvää, että juoksija juoksee johonkin isompaan tarkoitukseen. Esimerkiksi Lontoon Maratonilla on juostu hyvän puolesta vuodesta 1981. Sen kautta lahjoitettiin viime vuonna 25 miljoonaa puntaa (yli 28 miljoonaa euroa) muun muassa vammaisten lasten ja kroonisesti sairaiden hyväksi.

Suomalainen versio tästä ovat Naisten Kymppi ja Helsinki City Run. Tänä vuonna juoksijat saivat ensimmäistä kertaa kerätä rahaa esimerkiksi rintasyöpätutkimukseen, mielenterveystyöhön tai Syyrian lapsille.

Jokainen juoksija sai halutessaan perustaa nettikeräyksen, johon vaikkapa tuttavat voivat lahjoittaa rahaa. Keräyskohteen voi valita itse noin 20 vaihtoehdosta. Jotkut juoksivat esimerkiksi Punaiselle Ristille, toiset Roosa Nauha -keräykselle. Kaikki lahjoitetut rahat menevät suoraan hyväntekeväisyysjärjestön tilille.

”Suomalainen versio ovat Naisten Kymppi ja Helsinki City Run.”

Itse tapahtumien tuotot sen sijaan menevät järjestäjän eli Suomen Urheiluliiton omaan toimintaan. Osallistumismaksuista ja mainostuloista vähennetään tapahtuman järjestämisen kulut, ja loput menevät lasten ja nuorten yleisurheilulle.

Kapua-hankkeessa taas ei kerätä sponsoreita, vaan jokainen voi valita itselleen sopivan tavan: voi järjestää Kapua-juoksun tai joogatapahtuman, tai vaikkapa myydä käsitöitä. Varoja kerätään vuosi, ja lopuksi matkustetaan tutustumaan kohteeseen, jonka hyväksi rahaa on kerätty. Matkat kustannetaan itse.

Tänä vuonna kapuajat matkaavat Malawiin. Osallistujat pyöräilevät ja melovat sekä kiipeävät lopuksi Mulanje-vuoren huipulle.

Jokaisen kapuajan on tarkoitus kerätä kaksi euroa per kiipeämismetri, eli yhteensä 6004 euroa. Lahjoitukset menevät suoraan Väestöliiton keräystilille, josta ne jaetaan Väestöliiton, Taksvärkki ry:n ja Kynnys ry:n työlle Malawissa ja Etiopiassa.

Jotta huipulle lopulta jaksaisi kiivetä, osallistujat treenaavat koko vuoden. Siinä tekee hyvää myös itselleen.

Puolimaraton jalkaproteesilla Syyrian hyväksi

Kuka? Veera Priha, 28, Helsinki.

Laji: Juoksu

Hyväntekeväisyyskohde: Proteeseja ja kunoutusta tarvitsevat syyrialaislapset (Suomen Punainen Risti).

– Jos jotain otetaan pois, sen haluaa kaksin verroin takaisin. Ennen vihasin juoksemista ja harrastin vain vähän lenkkeilyä ja kuntosaliharjoittelua.

Kaksi vuotta sitten joulukuussa lähdin pienelle kävelylenkille poikaystäväni äidin luota, jossa olimme olleet syömässä. Jäin rekan alle. Oikea jalkani repesi irti ja roikkui nahkariekaleiden varassa. Ensimmäiset kolme kuukautta liikuin pyörätuolilla ja itkin. Olo oli avuton. Toivo palasi keväällä, kun sain jalkaproteesin ja aloin harjoitella kävelyä uudestaan, muutama metri kerrallaan.

Kun näin juoksuproteesin ensimmäistä kertaa, ajattelin, että en ikinä halua tuollaista. Mutta kun lopulta pääsin juoksemaan, olo oli uskomaton: tuntui kuin olisin saanut vapauteni takaisin. Juoksin pururataa pitkin puistossa ja mietin, että tätä lisää, kiitos. Nyt, kun ei ole enää itsestään selvää pystyä liikkumaan, haluan kokeilla kaikkea. Juoksemisen lisäksi olen testannut balettia, hiihtoa ja seinäkiipeilyä.

”17 kilometrin kohdalla, proteesijalkaan sattui niin, että itketti.”

Ajatus osallistua Helsinki City Runiin tuli viime huhtikuussa Punaisen Ristin ehdotuksesta. Ajattelin, että saisin haastaa itseni ja samalla tehdä jotain hyvää toisille. Jokaisella ihmisellä on oikeus liikkua, ja tiedän, miltä tuntuu olla ilman proteesia. Sain somen kautta 2000 euroa kasaan Syyrian lapsille.

Puolimaratonilla kävi keskeyttäminen mielessä monta kertaa. Noin 17 kilometrin kohdalla, Linnanmäen alaparkkipaikan tienoilla, proteesijalkaan sattui niin, että itketti. Muut osallistujat menivät kävellen ohitseni. Muistelin tavoitettani ja päätin juosta sisulla loppuun. Tuntui uskomattomalta päästä perille.”

Kuva Akseli Muraja
Kuva Akseli Muraja

Seikkailemalla apua kehitysmaihin

Kuka: Marjo Mälkönen, 55, Kuopio.

Lajit: Pyöräily, lenkkeily, melonta.

Hyväntekeväisyyshanke: Kapua, joka kerää rahaa kehitysmaille, tänä vuonna Malawiin ja Etiopiaan.

– Tykkään tehdä myyntiin pieniä käsitöitä. En kuitenkaan halua niistä rahoja itselleni, vaan mieluummin lahjoitan rahat johonkin hyvään. Kerään Kapua-hanketta varten rahaa myymällä esimerkiksi hedelmäpusseja ja kortteja. Olen saanut kasaan nyt noin 3800 euroa.

Olen aina rakastanut vuoria ja käynyt Alpeilla monta kertaa. Kun törmäsin Kapuaan Facebook-mainoksessa vuonna 2015, olin innoissani. Minua kiinnosti vuorelle kapuaminen ja se, että saisin yhdistää hyväntekeväisyyden siihen.

Silloin patikoimme Nepalissa Kala Patthar -vuoren huipulle. Korkealla ilma oli ohutta ja tuntui pelottavalta. Mutta näimme, kuinka ilta-aurinko värjäsi Everestin huipun kullankeltaiseksi.

”Minua kiinnosti vuorelle kapuaminen ja se, että saisin yhdistää hyväntekeväisyyden siihen.”

Malawin vuorelle kapuamista varten harjoittelen pyöräilemällä töihin, lenkkeilemällä, kiipeämällä Puijon portaita ja melomalla.

Minulle on tärkeää, että naisten ja tyttöjen asema paranee maailmassa. Oma tavoitteeni on myös tehdä jotain hyödyllistä sen maan eteen, johon matkustan. Jos matkustan, haluan, että matkallani on jokin muu tarkoitus kuin turismi. Ja jos matkustan kehitysmaahan, haluan, että matka on eettinen eikä riistä ketään.

Kuva Vesa Ranta
Kuva Vesa Ranta

Pariisin-lenkillä tukea sairaille lapsille

Kuka? Sanna-Kaisa Vähälummukka, 37, Oulu

Laji: Pyöräily.

Hyväntekeväisyyshanke: Team Rynkeby – God Morgon, joka auttaa vakavasti sairaita lapsia.

– Opiskeluaikana olin töissä syöpäyhdistyksen perheleirillä. Muistan vieläkin, miltä tuntui pidellä sylissä vuoden ikäistä poikaa, joka tiesi sairastamisesta paljon enemmän kuin minä. Lapseni luokkakaveri menehtyi syöpään. Näistä syistä haluan tehdä hyvää vakavasti sairaiden lasten puolesta.

Kolmisen vuotta sitten jouduin polvileikkaukseen ja aloin sen jälkeen kuntouttaa polvea spinningissä. Kerran satuin liikuntakeskuksessa Team Rynkebyn spinningtunnille. Tiesin heti, että haluan auttaa vakavasti sairastuneita lapsia. Mietin vain, miten ihmeessä joku jaksaa pyöräillä Pariisiin. Olisiko minusta siihen? Päätin, että jos saan kevään aikana kasaan 1000 spinningkilometriä, laitan hakemuksen joukkueeseen. Toukokuun lopulla kilometrit olivat täynnä.

Sairastan ykköstyypin diabetesta. Jännittää, miten sokeritasapainoni reagoi, kun pyörän päällä istutaan viikko putkeen.

”Mietin vain, miten ihmeessä joku jaksaa pyöräillä Pariisiin. Olisiko minusta siihen?”

Harjoittelemme maantieajoa Oulun-tiimiläisten kanssa pitkillä pyörälenkeillä. Heistä sain kerralla 50 uutta ystävää. Kun ajamme 100 kilometriä parin kanssa vierekkäin, ehtii puhua kaikesta. Onkin tärkeää, että joukkuekaverit tulevat tutuksi, koska edellä ajavaan pitää pystyä luottamaan: edellä oleva varoittaa kuopista ja jarrutuksista.

Varojen hankkimisessa jokainen tekee sponsorien eteen, mitä parhaiten voi. Olin mukana järjestämässä koulujuoksua, jonka tuotto oli Suomessa tänä vuonna melkein 100 000 euroa. Kun tieto summasta tuli, meni kylmät väreet.”