Kansallisoopperan ensitanssija Linda Haakana, 30, menee harjoitusten jälkeen jääsaaviin reisiä tai rintakehää myöten helpottaakseen kipujaan. Kuvat: Jaakko Lukumaa ja Rami Marjamaa
Kansallisoopperan ensitanssija Linda Haakana, 30, menee harjoitusten jälkeen jääsaaviin reisiä tai rintakehää myöten helpottaakseen kipujaan. Kuvat: Jaakko Lukumaa ja Rami Marjamaa

Rakkaan lajin takia on seistävä jääsaavissa ja vähän oksennettavakin. Ballerina ja pikaluistelijat kertovat, mitä he ovat valmiita kärsimään lajinsa eteen.

”Ballerinat jonottavat jääpaljuun”

Linda Haakana, 30, ensitanssija Kansallisoopperassa. Asuu Helsingissä. Tanssii 38 tuntia viikossa.

Seitsentuntisen työpäivän jälkeen varpaani ovat niin kipeät, että ne on pakko jäädyttää. Kauden alussa voi riittää, että pitää jääpussia varpaiden päällä, mutta myöhemmin tulevat aina samat rasitusvammat. Tulehduskipulääkekuurin voin syödä vasta joululomalla.

Kauden aikana kipu kertoo, kuinka paljon voin vaatia keholtani. Esimerkiksi Joutsenlammessa on kohtaus, jossa tanssijat seisovat staattisesti minuutteja yhden jalan varpaiden varassa. Kun jalat kramppaavat pohkeesta alaspäin, pääsee monelta itku.

Harjoitusten jälkeen oopperan saunalla on tyttöjä rivissä jonottamassa jääpaljuun. Menen saaviin joko reisiä tai rintakehää myöten ja kaadan jäitä sammioon. Saunan kanssa siitä saa hyvän kylmä-kuumahoidon, joka panee veren ja nesteet kiertämään. Kylmä myös rauhoittaa kudoksia, poistaa kipua, elvyttää kramppeja ja nopeuttaa palautumista.

Joskus haen pukuhuoneen roskikseen jäitä käytävän jääpalakoneesta ja dippaan yhden jalan kerrallaan pönttöön. Käytän myös kylmäbuutsia, muovista sukkaa, joka täyttyy vedellä sekä terapiapalloa, pilatesrullaa ja piikkimattoa. Härpäkkeistä huolimatta fysioterapeutti auttaa minua pysymään työkuntoisena.

Rakastan 20-minuuttisia hyppysarjoja! Nehän ovat baletin liikekielessä suorastaan riehumista. Päärooleja tanssiessani olen tajunnut, etten voi ottaa jokaista askelta sataprosenttisesti, vaan on tärkeää jakaa rasitus koko illan kestävän esityksen ajaksi.

Olen lonkista jäykkä ja siksi inhosin jo lapsena jalannostoharjoituksia. Kun ne alkoivat, pyysin luvan lähteä salista vessaan – joka ikinen tunti! Olin jemmannut vessaan pussillisen irtokarkkeja, joita napsin toisten uurastaessa. Koska kroppani on vahva, selvisin pelkillä lihaskivuilla ja ilman jääpaljua 18-vuotiaaksi asti. Sitten molempien nilkkojen nivelsiteet katkesivat, nilkat löystyivät ja kivut pahenivat.

Lapsena näin teatterin kulisseissa vanhempien ballerinojen tuskaa. Tanssijat liitelivät verhoihin, irvistivät kivusta ja seuraavassa hetkessä loistivat taas lavalla. Minusta siinä on koko esiintymisen glamour.”

”Imitaatiotreenissä nivuset voivat venähtää”

Jenni Kukkonen, 26,  pikaluistelija. Saavuttanut SM-hopeaa 500 metrillä ja sprintissä 2014. Opiskelee kauppa­tieteen maisteriksi ja tekee toimistotöitä. Asuu Oulussa. Harjoittelee 10–30 tuntia viikossa.

"Imitaatioharjoitukset ovat luistelijoille tärkeitä, koska niiden avulla hiomme luisteluasentoa parhaaksi mahdolliseksi. Treenissä matkitaan luistelua ja yhtä harjoituksen muotoa sanotaan liukulaudaksi.

Harjoittelen liukulautaa luistelijoiden kopilla, joka on yksiön kokoinen tila. Se haisee muovimatolta ja starttipistoolin ruudilta ja on täynnä kuntopyöriä, luistimia, pokaaleita ja sekuntikelloja. Tunnelmaa luovat seinille ripustetut lehtileikkeet kisamenestyksistä.

Ensin vedän jalkaani lenkkarit ja niiden päälle muovipussin näköiset tossut. Sitten öljyän vanerilevyn liukkaaksi. Kyyristyn sen päälle luisteluasentoon ja otan liukuja sivulta sivulle puristaen jalka- ja pakara­lihaksilla samalla tavalla kuin luistelussa. Asentoa voi kokeilla menemällä kyykkyyn ja suoristamalla vuoronperään jalkoja sivuille. Se ei ole ihmiselle mitenkään luontaista. Pian jalkalihaksissa alkavatkin maitohapot tuntua, välillä myös selkä ja jalkapohjat kipeytyvät. Spurteissa nivuset ja lähentäjälihakset saattavat joskus krampata tai venähtää.

Puolituntinen liukulaudalla on tylsä! Eihän se ole luistelemista! Kun nuorempana näin kokeneita luistelijoita harjoittelemassa, ajattelin, että wau! Osaisinpa minäkin. Nyt tunnistan liukulaudan ansiosta virheellisen tekniikan – eivät ihailemani luistelijat niin hyviä tainneet ollakaan. Kun lautailun jälkeen saan oikeat luistimet jalkaan ja pääsen jäälle, liukuminen tuntuu ihanalta.

Osa harjoituksistani on fyysisesti niin raskaita, että saatan vähän oksentaa. Kovissa vedoissa pääsen kuitenkin koettelemaan myös kykyäni hallita ajatukset. Jos onnistun siinä, ehdin käydä muutaman sekunnin aikana monta ajatusta läpi, esimerkiksi sen, kuinka asetan askeleeni. Nyt hion pää edellä kaarteeseen menoa. Kilpailuissa voin sitten komentaa mieleni hiljaiseksi ja mennä flow’ssa.

Mitä nopeampi olen, sitä suurempaa onnistumisen iloa tunnen. Siksi en varsinaisesti inhoa edes liukulautaa. Lapsena laahustin jäällä nilkat linkussa. Nyt tavoitteeni on olla maailman huipulla.”

Lue myös:

Kansallisbaletin Kenneth Greve ballerina Maria Baranovasta: "Mikään hänessä ei ole tavanomaista"

Näin Elastinen treenaa: "Oksennan mieluummin kuin rikon selkäni"

Nyrkkeilijä Sonia Grönroosin pikadieetti: "Hikipuvussa paino putoaa kilon puolessa tunnissa"

Vaikka kumppaniaan rakastaisi kuinka paljon, toisen ”äitinä” ei ole erityisen palkitsevaa olla.

Siivousvastuu on lähestulkoon aina itsellä ja kaikenlaisista asioista laskuja myöten pitää muistuttaa, vaikka toinen lupasi hoitaa ne. Hetkinen – onkos tämä todella kumppanin heiniä vai enemmänkin äidin?

Välillä saattaa tuntua, että parisuhteessa ei ole kahta kumppania vaan äiti ja lapsi. Kun olo on suhteessa epätasa-arvoinen, syntyy auttamatta ongelmia, joita ei ihan hetkessä pysty ratkaisemaan vaikka kuinka haluaisi.

Neljä naista kertoo, millaista elämä on kun tuntuu, että joutuu olemaan oman kumppaninsa äiti.

Fyysisiä oireita ja katkeruutta

”Olen parisuhteessamme edelleen kumppanini äiti, vaikka meillä on puhuttu tästä kuviosta harva se päivä. Minä etsin mieheni likaiset vaatteet pesuun, joita hän jätti milloin mihinkin. Siivosin sohvan alta tyhjät karkkipussit, putsasin viemärien hajulukot, pesin saunan ja kodin matot. Lisäksi tiskasin, pakkasin hänelle vaatteet matkalaukkuun ja hoidin laskujen maksamiset kunnes fysiikkani alkoi pettää ja oireilla kipujen ja ärtyisyyden kautta.

”Olen katkera siitä, mihin rääkkiin itseni asetin.”

Olen kyllä yrittänyt kertoa miehelleni tästä ongelmasta, mutta viesti ei oikein tuntunut menevän perille. Nykyään olen katkera siitä, mihin rääkkiin olen itseni laittanut pelkästään sen takia, että olen ollut ihan liian kiltti. Miehelleni ei ole vielä nykyäänkään selvää, että kotityöt kuuluvat myös hänelle. Jatkan yhä kotitöiden suorittamista ja apua saan vain ruinaamalla.”

Äiti ja kotiapulainen, ei kumppani

”Olin ex-mieheni kotiapulainen ja lasten äiti, en juuri muuta. Kaikki kodinhoito oli vastuullani, vaikka tein ex-miehen yritykselle töitä. Hänen työnsä yrittäjänä oli ilmeisesti arvokkaampaa, eikä hän jaksanut nousta sohvalta kuin hakemaan olutta. Tilanne ratkesi erolla.”


Väsyttävää muistaa kaikki toisen puolesta

”Meillä molemmat kyllä huolehtivat pääosin kotitöistä ja siisteydestä, mutta tunnistan silti roolituksen siinä, että huolehdin asioista todella paljon enemmän. Muistutan menoista, kirjaan ne kalenteriin ja kysyn monta kertaa onko kaikki mukana. Muistutan myös ottamaan eväät mukaan töihin ja varaamaan hammaslääkärin. Lisäksi huolehdin ajoissa, että vaatteet pestään matkaa varten ja laskut maksetaan. Kyllästyttää olla se muistuttaja ja huolehtija.

”Välillä päätän olla huolehtimatta.”

Välillä päätän olla huolehtimatta. Usein seurauksena on se, ettei asioita tapahdu ollenkaan tai sitten todella myöhässä. Toivon, että oppimista tapahtuisi kantapään kautta.”

Tekisi mieli lopettaa vahtiminen

”Toisinaan on todella raskasta, kun tuntuu, että joutuu huolehtimaan ihan kaikesta. Kyse ei tunnu olevan edes kumppanin laiskuudesta vaan puhtaasta välinpitämättömyydestä: mitäs sitten, vaikka ei olla siivottu kahteen viikkoon, vaatteita lojuu lattioilla pitkin kämppää ja tavarat ovat ihan missä sattuu?

Olen useampaan otteeseen yrittänyt selittää, että mielestäni on vain reilua pitää koti sellaisessa kunnossa, että molemmat viihtyvät. Mutta yhteisymmärryksestä huolimatta tilanne palaa usein nopeasti ennalleen. Tuskin kumppani sitä tahallaan tekee, mutta ärsyttää silti.

”Usein tekisi mieli vain olla muistuttamatta laskujen maksamisesta”

Sama juttu myös muussa asioiden vahtimisessa: usein tekisi mieli vain olla muistuttamatta laskujen maksamisesta tai muusta, mutta en tietenkään halua kumppanini joutuvan ongelmiin. Kauheasti haluaisin ymmärtää, mutta aika hankalaa se on. Ehkä minua voisi ymmärtää välillä kovemmin.”

Miisa58

Neljä naista kertoo, miltä tuntuu olla kumppanille kuin äiti: ”Apua saan vain ruinaamalla”

Olen jo keski-iän ohittanut nainen, lapset maailmalla ja olen eronnut heidän isästään jo vuosia sitten. Pari vuotta sitten löysin uuden miehen, mukavan, kiltin ja rauhallisen. Pikkuhiljaa on vain käynyt niin, että kun hän asuu omillaan ja minä omillani, vietetään yhteiset viikonloput, joulut ja juhannukset ja viikollakin tavataan aina minun luonani. Minä tarjoan aamupalat, ruuat, välipalat, iltapalat. Hän tuo joskus kahvipaketin tai jotakin pientä ja kaljansa, ei maksa edes elokuvalippuani!...
Lue kommentti
Jinjan

Neljä naista kertoo, miltä tuntuu olla kumppanille kuin äiti: ”Apua saan vain ruinaamalla”

Voi miten tutun kuuloista tekstiä. Meillä on usein ihan kauhea seutu, en vain enää yksinkertaisesti jaksa välittää rankan vuorotyö jälkeen. Toinen ei tee yhtään mitään pyytämättä, omien astioiden koneeseen laittaminen tuntuu olevan kunniamaininnan arvoinen suoritus. Erotahan tässä pitäisi, mutta sitkutetaan nyt kunnes lapsi on isompi, isänä on kuitenkin ihan hyvä. Muuten vaan saamaton vätys.
Lue kommentti

Kun häpeämiseen tottuu ja siitä tulee riippuvuus, ihminen kaahaa elämässä eteenpäin jatkuvasti häpeänappula pohjassa.

Lounaalla kaveri kysyy, voiko tarjota ruuan päätteeksi kahvin ja pullan. Moni varmaan vaatimattomasti kiittäisi, mutta toisille viaton ehdotus voi olla hikoilun paikka. ”Mitä se nyt tuolla lailla kyselee, kai minulla nyt on pullaan varaa.” Ärsyttää, hävettää.

Tällaisella esimerkillä sosiaalipsykologi ja tietokirjailija Janne Viljamaa kuvailee tilannetta, jossa ihmiselle on muodostunut riippuvuus häpeämisestä. Riippuvuuden takia ihminen ei osaa olla ilman häpeää, vaan jopa haluaa olla muita huonompi ja velloo häpeän tunteessa lähes nauttien siitä.

Miten sellaiseen tilanteeseen päätyy?

”Kun ihminen tottuu elämään jatkuvan häpeän kanssa, hän myös oppii häpeän suhteen avuttomaksi.”

– Kyseessä on usein paha itsearvostusongelma. Kun ihminen tottuu elämään jatkuvan häpeän kanssa, hän myös oppii häpeän suhteen avuttomaksi. Silloin mikä tahansa riittää eikä ihminen usko, että hän ansaitsisi parempaa missään asiassa, Viljamaa kuvailee.

Viljamaa on kirjoittanut aiemmin muun muassa narsismista ja addiktioista. Parhaillaan hän viimeistelee teosta häpeästä.

Viljamaan mukaan jatkuvaan häpeään tottunut ja tunteesta riippuvaiseksi tullut ihminen kokee, että oma elämä tapahtuu jossain toisaalla eikä siihen voi vaikuttaa.

– Esimerkiksi ihmissuhteissa tai työpaikan valinnassa häpeämisriippuvuus näkyy varman päälle pelaamisena ja riskittömyytenä. Kun häpeä liimautuu osaksi identiteettiä, se saa tarkastelemaan muita henkisestä poterosta. Kaikki, mitä muut tekevät, vaikuttaa hienolta. Kaikki, mitä itse tekee, taas on arvotonta. Arvottomuus saa tekemään tyhmiä valintoja, kuten tarttumaan aina vaatimattomimpaan vaihtoehtoon ja lopettamaan nopeasti yrittämisen, Viljamaa kuvailee.


Enemmän itsetuntemusta

Ongelman voi tunnistaa Viljamaan mukaan esimerkiksi siitä, että omia reaktioita erilaisissa tilanteissa ei osaa selittää.

– Ihmisen pitäisi oppia tunnistamaan, mistä erilaiset tunteet ja reaktiot johtuvat. Kun on hyvä itsetuntemus, ihminen tietää, minkälainen tilanne saa oman häpeänappulan juuttumaan pohjaan.

”Häpeäpäiväkirjan pitäminen voi auttaa syy-seuraus-suhteiden tunnistamista ja häpeäriippuvuudesta irrotautumista.”

Tällä tavoin esimerkiksi kahvin ja pullan tarjoamisesta nolostunut voi ymmärtää, mistä oma negatiivinen reaktio mahdollisesti johtuu. Ehkä paniikki johtui vuosien takaisesta huonosta taloudellisesta tilanteesta, ja häpeä siitä on pinttynyt turhan syvälle.

Entä jos ei osaa hahmottaa vastaavien tilanteiden syy–seuraus-suhteita?

– Ajatuksenvirtaan perustuvan häpeäpäiväkirjan pitäminen voi auttaa yhteyksien tunnistamista ja siten irrotautumista häpeäriippuvuudesta. Silloin voi oppia huomaamaan, mikä tai kuka sorkkii sitä omaa häpeänappulaa.

Viljasen mukaan muutaman vinkin avulla vääränlaisesta häpeästä on mahdollista päästä eroon.

– Haasta itsesi ja häpeäsi, jotta opit hiljalleen rohkeammaksi, ja opettele hyväksymään virheitäsi. Erilaisia häpeän syitä on myös syytä erotella toisistaan: on normaalia hävetä esimerkiksi omaa ylimielisyyttä, mutta väärin ajatella itsestään tyylillä ”minä nyt vain olen tällainen”.

Janne Viljamaan 12. kirja Hirveä häpeä ilmestyy syyskuussa 2018.