Sellaisiakin ihmisiä on, jotka nautiskelevat kasvimaaurakan jälkeen heittämällä pari moukarikaarta. Heitä sanotaan veteraaniurheilijoiksi.

Mitähän sitä mahtaa tehdä seitsemänkymppisenä, jos käy tuuri ja pääsee eläkkeelle? Vaihtoehtojahan riittää. Voi innostua puutarhanhoidosta. Aloittaa öljyvärimaalauksen! Tai sitten voi ruveta harrastamaan esimerkiksi seiväshyppyä ja tavoitella nimiinsä Suomen ennätyksiä... ai miksei voi? Kirsti Viitanenkin voi, ja hän aloitti yleisurheilun kuusikymppisenä.

– Olin kyllä pelannut nelikymppisestä asti lentopalloa. Kerran näin, kun joukkuekaveri harjoitteli vauhditonta pituutta. Hän houkutteli minuakin veteraanien kisoihin. Menin mukaan ja pärjäsin, ja kai siinä jokin kilpailuvietti sitten tuli.

Nyt Kirsti on 72-vuotias. Hän ehti työurallaan työskennellä ensin karkkitehtaassa, sitten korumetallin ja metallin parissa. Nyt eläkkeellä hän vaikuttaisi olevan niitä ihmisiä, jotka jotenkin saavat aikaan enemmän kuin muut: koti on täynnä taidolla tehtyjä käsitöitä, itse kirjottuja tyynyjä ja nyplättyä pitsiä. Kahvipöydässä on aamulla leivottu raparperikakku. Iltapäivällä Kirsti lähtee vielä Kotikunnaan dementiakotiin, jossa hän käy ulkoiluttamassa dementiapotilaita.

– Olen houkutellut miehenkin mukaan sinne. Eivät hoitajat ehdi.

Kirsti ehtii; ja lisäksi hän ehtii käydä läheisellä kentällä harjoittelemassa. Hän kilpailee kuulassa, moukarissa, keihäänheitossa, seiväshypyssä, pituushypyssä, kiekonheitossa, sadalla metrillä ja kahdellasadalla metrillä. Ohjenuorana on, että jos jossain lajissa on mahdollisuus SM-mitaliin, hän osallistuu.

– Mitä sitä nyt yhden suorituksen takia kisoihin lähtemään? Mukavampaa, kun on enemmän tekemistä.

Eikö noita mitaleja jo ole

Kirstin olohuoneen seinällä on hurja rivi mitaleja. Arvokkaimmat ovat ehkä vuoden 2013 MM-kisoista Brasiliasta: kaksi kultaa, kaksi hopeaa ja pronssi.

– En mä olisi uskonut, että pärjään niin hyvin. Sinä vuonna minut valittiin Vuoden Naisurheilijaksikin.

Tämän vuoden MM-kisat ovat Ranskassa elokuussa, mutta Kirsti ei lähde mukaan. Hänen miehensä ei oikein tykkää Kirstin kisareissuista – eikö noita mitaleita ole jo tarpeeksi, hän sanoo. Nyt Kirsti antaa periksi, mutta sitä seuraavia MM-kisoja hän ei aio missata, ja ne ovat Australiassa. Urheilun myötä Kirsti on päässyt matkustelemaan eri tavalla kuin ennen.

– Nyt, kun uskaltaa olla oma itsensä, voi tehdä mitä haluaa. Nuorena olin aika alistuva: mies päätti, kenen kanssa seurustellaan ja muustakin. Kuudenkympin jälkeen ajattelin, että täytyy alkaa nauttia omasta elämästä.

Kirsti oli jo nuorena liikunnallinen, mutta ei silloin ehtinyt harrastaa urheilua, kun kotona oli maatilan työt. Koulussa oli pesäpalloa, ja Kirsti oli kyllä kova heittämään palloa takakentältä kotiin. Keski-ikäisenä hän huomasi, että lentopallo oli helppoa: ei ollut teknisiä ongelmia, kädet eivät kipeytyneet. Harmittaako, ettei hän aloittanut nuorena kilpaurheilua?

– Jos joku harmittaa, niin ehkä se, kun lentopallossa olisi yhdessä vaiheessa ollut mahdollisuus valmentajaan. Minä ajattelin, että ei minusta ole sellaiseen. Silloin ei ollut vielä itsetunto kohdillaan, nyt se alkaa jo olla...

Kirsti oli nuorena myös huono häviämään. Sekin on alkanut onnistua vanhemmiten paremmin. Ei sillä, että nykyään juuri tulisi tappioita.

Kirsti Viitanen on suositellut lapsenlapsilleenkin liikkumista. "Vaikka ei tykkäisi kilpailla, mutta oman voinnin takia."

Flikan tekniikkaongelma

– Sarja naiset 70, toinen kierros, numero 7005 Terttu heittämään, 7022 Kirsti valmistautuu!

Veteraanien yleisurheilun SM-kisat ovat koittaneet, ja Kirsti seisoo päättäväisen näköisenä keihäs kädessä. Helsingissä on kaunis lauantaiaamu. Pahannäköisiä pilviä mutta muuten urheilijan toivesää: parikymmentä astetta, vieno tuuli. Naisten keihäskisaa on vähän vaikea löytää, koska se on sijoitettu urheilukentän ulkopuolelle. Miehet heittävät kentällä, ja kaiuttimista kuulutetaan jormien ja reijojen kaaria, vaikka huomiota olisi ansainnut myös Kirstin ensimmäinen kiskaisu: 23 metriä ja ylivoimainen johto.

– Kirstillä on tosi hyvä, nopea heittokäsi. Vauhti ja käden veto ei vaan pelaa yhteen, kommentoi kanssakilpailija sivummalta.

No katsotaan tarkemmin. Tosiaan, Kirsti melkein pysähtyy ennen heittoa ja sivaltaa keihään paikaltaan menemään. Se lentää silti metrikaupalla pidemmälle kuin muiden kaaret. Toinen heitto ei ole ihan ensimmäisen veroinen, mutta urheilija tulee hymyillen kommentoimaan.

– Se on niin tekninen laji. Siinähän ei paljon voimaakaan tarvitsisi, kun osaisi oikean liikkeen.

Kirsti on kuullut keihäspaikan laidalta kommentin ”vielä kun tuo flikka oppis ottamaan vauhdin kanssa niin kuinkahan pitkälle se heittäis”. Mutta ei se niin helppoa ole itsekseen opetella, ja veteraaniurheilijoilla pyörii valmentajia ympärillä vähemmän.

Kuopion Reippaan Antero Markunsalo: pronssia sarjassa M70.

Muita urheilijoita kyllä pyörii, ja he neuvovat toisiaan. Kisoissa on mukava tunnelma, ja herää kysymys, voiko oikeastaan kivemmin lauantaipäiväänsä käyttääkään kuin urheilukentällä testaamassa päivän kuntoa. Oman itsensä ja parin kilpakumppanin voittaminen tuntuu selvästi yhtä energisoivalta seitsemänkymppisenä kuin viisitoistavuotiaana.

Herää myös kysymys, kannattaisiko ihmisen aloittaa säännöllinen liikunta, jopa jo ennen eläkeikää? Kisojen seniorit vaikuttavat siltä, että he pääsevät soffalta omin avuin ylös vielä pitkään.

Veteraanien SM-kisat eivät ole juuri keränneet tv-kameroita ja lehdistöä paikalle. Aikuisurheilua ei ehkä arvosteta niin paljon kuin olisi syytä. Vapaaehtoisia toimitsijoitakin on hankala löytää kisoihin, mutta tunnelmaa täällä riittää.

Keihäspaikalla Kirsti jättää viimeisen heiton heittämättä; pitää lähteä jo kävelemään seiväshyppypaikalle, ja voitto on selvä. Kentällä alkaa tuoksua käristemakkara, pituushyppypaikalla on ryhmä vetreitä ikämiehiä:

– M85-sarjassa nyt hyppyvuoroon Porin Tarmon Olavi Niemi. Hänellä on tekolonkka ja tekosydän, mutta ne eivät menoa haittaa! kaikuu kenttäkuulutus.

Naisten paikka

Seiväspaikalla seisoo yksi Kirstin ystävistä, joita on tullut urheiluharrastuksen myötä: Inkeri Fält, 74, Tampereelta. Inkerin kanssa Kirsti on perinteisesti käynyt kovan kisan seipään kullasta, mutta tänä kesänä Inkeri siirtyi N75-sarjaan. Inkerin lempilaji olisi oikeasti keihäänheitto, mutta olkapää ei enää kestä sitä.

– Mä olin nuorena parhaimmillani Kalevan kisoissa kolmas. Mutta lopetin 24-vuotiaana kokonaan, kun tapasin sen ihanan miehen. Ajattelin, että olen niin ikäloppu ensisynnyttäjä, Inkeri sanoo.

Sellaista se oli 60-luvulla. Eikä naiskeihäänheittäjän urakehitystä oikein muutenkaan tuettu: tie kovimpaan kärkeen olisi pitänyt raivata itse. Paljon on urheilussa muuttunut sen jälkeen: Sadalla metrillä on alitettu kymmenen sekuntia. Suomi on alkanut hävitä Ruotsi-maaottelussa. Naisurheilu on urheilua eikä kulttuurin lopullisen rappion merkki.

Mutta kuulostaako täällä veteraanien kisoissa siltä, että kisakuulutuksissa huomioidaan paljon enemmän miesten kuin naisten suorituksia?

– Tietenkin, siihen on jo ihan tottunut, Kirsti sanoo ja hymyilee.

– Seuraava laji alkaa puoli yhdeltä, painonheitto. Se on pelkästään veteraanilaji. Vähän kuin moukari mutta painavampi ja lyhyemmällä ketjulla. Heittopaikka on tuolla toisessa pusikossa.

Inkeri Fält on kesäkuussa seipään SE-tahdissa.

Eila ja moukari

Kirsti on oikeastaan poikkeus veteraaniurheilijoiden joukossa, koska hän on aloittanut lajin vasta eläkeiässä. Ei hän ainoa ole: aikuisten yleisurheilukoulussa on nähty yli seitsemänkymppisiä ensikertalaisia. Useimmat kilpailijoista ovat kuitenkin entisiä aktiiviurheilijoita.

Yksi sellainen on 81-vuotias Eila Mikola (ent. Helin), jonka laji oli nuorena juoksu. Nykyään hän kilpailee N80-sarjassa heittolajeissa. Ei hän mitään mörssärityyppiä kyllä ole edelleenkään: kevyt ja joustava kroppa on selvästi kestävyysjuoksijan, mitä nyt ylävartaloon on tullut lisää lihaksia heittämisen ansiosta.

– Jos minun nuoruudessani olisi ollut naisille maratonia, siitä olisin nauttinut. Mutta pisin matka oli 800 metriä.

Eila jättää Helsingin SM-kisat väliin, mutta MM-kisoihin valmistautuminen on käynnissä Eilan kesäasunnolla Nakkilassa, oikean paratiisin keskeltä. Tämä on Eilan lapsuudenkoti, jonka hän ja hänen miehensä kymmenen vuotta sitten kunnostivat. Piha on iso kukkatarha. Tuota polkua pääsee kasvimaalle, tuosta savusaunalle, tuolla häämöttää Eilan heittoalustaksi valettu betonilaatta.

– Meillä oli tuossa aluksi iso navettakin, mutta ei sitä ollut sitten mahdollisuutta enää pitää, kun isä kaatui rintamalla, sodan viimeisenä päivänä. Ensin tuli tieto rauhasta, sitten tuli pappi pihaan. Olin kymmenen, ja mun lapsuuteni loppui oikeastaan siihen, Eila muistelee.

Eila hakee moukarin piharakennuksen seinästä ja näyttää alkuasennon: takaperin heittosuuntaan nähden. Keskittynyt ilme. Moukari heilahdusliikkeellä ylös, pyörähdys, toinen, kädet suoraksi ja irti – tömps!

"Tärkeää on saada kädet suoristettua ja heitto lähtemään jalan päältä, silloin se menee hyvin", tietää Eila.

Mummon kanta

Se oli 50-luvun alkua, kun Eila alkoi harjoitella juoksua. Laji tuntui mukavammalta kuin hiihto, jota Eila oli aikaisemmin harrastanut. Seurasta houkuteltiin maastojuoksukisoihin.

– Kysyin kotona, että voinko osallistua. Mummo sanoi, että et missään nimessä, siellähän on miehiä. Osallistuin kuitenkin ja vissiin pärjäsin, kun minua pyydettiin maastojuoksun SM-kisoihin…

Luonnonlahjakkuus Eila voitti SM-kisatkin ja osallistui seuraavaksi ratajuoksuun. Hän pääsi pian maaotteluun. Tuntui pakahduttavalta kävellä Suomen lipun perässä. Eila voitti urallaan kahdeksan maaottelua ja hävisi yhden. 

Edustuspaikka tuli EM-kisoihinkin, mutta Eila sai treenata aika itsekseen kotona Porissa: kukaan ei liitosta kysäissyt, millainen harjoitusohjelma hänellä oli. Samaan aikaan toisesta lahjakkaasta maajoukkueurheilijasta, estejuoksija Pentti Karvosesta, pidettiin niin hyvää huolta, että häntä herätettiin kisojen alla yölläkin syömään. Eilaa harmittaa vieläkin, ettei hän päässyt EM-kisoissa finaaliin asti – lahjat ja taidot olisivat kyllä riittäneet, jos joku olisi vähän jeesannut valmentautumisessa.

– Sitä mä oon sanonut tytöille, että nykyään on hienoa olla naisurheilija. Naisia arvostetaan ihan kuin miehiäkin. Silloin eivät maaottelussa sopineet miehet ja naiset edes samalle kentälle: kisat pidettin eri maissa.

Mutta paikallislehti, Satakunnan kansa, huomioi myös naisurheilun hyvin. Mummokin halusi kuviin, kun toimittaja tuli tekemään Eilasta juttua – enää ei niin haitannut, vaikka kisoissa oli miehiä.

Totta kai senioreilla alkaa olla kremppojakin, Kirstillä sitkeä yskä. "Kävin 80-luvulla Romaniassa terveysmatkalla, ja sieltä jäi yskä 15 vuodeksi. Sitten vasta selvisi, että se oli keuhkotautia. Sain siitä keuhkoputken laajentumia pysyvästi."

Vuonna 1965 Eila teki viimeisen Suomen ennätystuloksensa 800 metrillä: 2,10. Sitten hän alkoi odottaa ensimmäistä lastaan. Kestävyysjuoksijana parhaat ajat olisivat olleet vielä edessä, mutta ei silloin tullut kysymykseenkään, että lapsen jälkeen olisi voinut jatkaa uraa.

Hetkinen, samaahan Inkeri Fältkin sanoi: äitiys lopetti urheilun saman tien. Siinä on yksi tabu, joka on iloisella ryskeellä murtunut! Äitiyslomalta voi hyvin palata vaikka huipulle. 70-luvulla herätti vielä yleistä kauhua ja inhoa, kun Liisa Veijalainen voitti suunnistuksen MM-kultaa raskaana ollessaan.

– Nythän tuolla punttisalilla näkyy naisia, jotka ovat jo vaikka kuinka pitkällä, ja he sanovat, että niin kauan kuin tuntuu hyvältä, saa urheilla.

Ei Eila kokonaan jättänyt liikuntaa lasten jälkeen. Hän teki työuransa liikuntaneuvojana ja liikuntasihteerinä, ja sai luottamustehtäviä järjestöpuolella.

– Ja kerran katselin kaihoisasti urheilukentän menoa, kun joku tyttö tuli kysymään, voisinko valmentaa. Minä aloin miettiä, että hyvänen aika. Voinhan minä! Miksen voisi!

Eila valmensi ensin tyttöjä, sitten myös poikia, lopulta miehiä.

Pitäisikö viitsiä?

Muistatteko vielä Mikko Alatalon Syksyn sävel -kappaleen vuodelta 1981, Mummo ja moukarinheitto? Silloin se oli hassua ja absurdia, mutta nyt, kun Eila oikeasti heittää pihallaan moukaria, näky onkin rohkaiseva ja voimaannuttava – vaikka Eila kuvailee moukaritasoaan korkeintaan kohtalaiseksi. Painonheitosta voi odottaa enemmän MM-kisoissakin, ja toivottavasti heittojen 5-ottelussa.

Eilan ja Kirstin tapaiset ihmiset saisivat varmasti jonkin Ota Tästä Mallia -kunniakansalaispalkinnon, jos sellaisia jaettaisiin. Jos meistä useampi olisi heidän tuloskunnossaan edes viisikymppisenä, aika hyvin menisi. Kotona pärjäiltäisiin ilman lonkkamurtumia, ja kansantalous kiittäisi. Hinausautoja ja tehosekoittimia ei tarvittaisi.

Ehkä vanheneminen ei olisi sitten niin pelottavaakaan? Kun oma toimintakyky säilyy, elämässä on mielekkäitä tavoitteita ja ympyröitä kodin ulkopuolella, ihminen näyttää voivan hyvin. Kirsti Viitanen ainakin suosittelee lämpimästi.

Kirsti osaa luetella monta muutakin syytä urheilla. Hänestä tuntuu, että tasapaino pysyy parempana, että tulee syötyä terveellisemmin, että itsetunto on parantunut ja että ulkoilu on lisääntynyt. Sitten tulee tietysti myös tunnustusta, ja olohuoneen mitalirivi kasvaa: SM-viikonloppunakin taas muutamalla mitalilla.

Eila on sitä mieltä, että oma terveys on tärkein syy urheilla.

– Ja sitten minä nautin tästä. Tuntuu hassulta, miten vieläkin tykkää kilpailuista ja heittämisestä: kasvimaata peratessani minä aina ajattelen, että tämän rivin jälkeen palkitsen itseni muutamalla heitolla, Eila sanoo.

Eilalta leikattiin vuosikausia sitten kasvain rintalastasta. Toipuessaan hän ei malttanut olla liikkumatta, vaikka lääkäri kielsi rasituksen. Vuosikontrollissa tohtori katsoi vakavana tuloksia ja kysyi, että mitä te olette tehnyt. Eila tunnusti, että vähän on tullut kyllä rasitettua kroppaa. Lääkäri mietti hetken ja harkitsi hoitosuosituksensa uudestaan:

– Hyvä rouva, en osaa sitten muuta sanoa kuin että pitäkää itsenne hyvässä kunnossa tästä lähtienkin.

Inkeri Fält on seiväshypyn SM-kisoissa voittamassa sarjaa N75: 180 senttiä ylittyi juuri.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Uuden tutkimuksen mukaan persoonallisuus voi heijastua kävelytyyliin.

Nopeatahtista askellusta, laahustusta vai tallustelua – se, millä tavoin kukakin kävelee, voi kertoa yllättävän paljon ihmisen persoonallisuudesta ja hyvinvoinnista.

SOTT-sivusto kertoo tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan kävelytyylin perusteella on mahdollista päätellä, onko ihminen esimerkiksi avoin vai sulkeutunut tai kärsiikö tämä mielenterveyden ongelmista. Toisin sanoen omat fiilikset heijastuvat kävelytyyliin. Laajassa tutkimuksessa verrattiin yli 15 000 eri-ikäisen ihmisen kävelytapaa heidän tekemiin persoonallisuustesteihin.

Lue myös: Vankilatesti paljastaa neljä persoonallisuustyyppiä – mihin kuulut?

Satutaanko sinua haukkumaan aina pikakävelijäksi? Ei se mitään, koska tutkimuksessa todetaan, että nopeasti kävelevät ovat muita todennäköisemmin ekstrovertteja, tunnollisia ja avoimia uusille mahdollisuuksille. Vaikka vanhuuden myötä askellus yleensä hidastuu, tutkimuksessa selvisi, että hyvin ekstroverttien ihmisten kävelynopeus ei hidastunut yhtä paljon kuin muiden.

Hitaasti jo nuorena kävelevät puolestaan osoittautuivat olemaan yleensä neuroottisia tavalla tai toisella. Heidän mielenterveytensä oli muutenkin heikompi kuin muiden ja riskit esimerkiksi dementiaan olivat korkeampia kuin nopeasti kävelevillä.

Ei kuitenkaan hätiä, vaikka nyt alkaisi mietityttää, käveleekö erityisen hitaasti tai oudosti muihin verrattuna. Kävelytyylinsä voi myös valita, ja sen avulla voi vaikuttaa omiin tuntemuksiinsa ja fiiliksiinsä, eikä vain toisin päin. Jos vaikkapa aamulla väsyttää ja harmaa ilma tuntuu masentavalta, kannattaa päättää kävellä reippaasti ja iloisesti työpaikalle – silloin olokin muuttuu iloisemmaksi!