Nyt pitää vielä keksiä, miten hakata näppäimistöä rukkaset kädessä. Kuva Shutterstock
Nyt pitää vielä keksiä, miten hakata näppäimistöä rukkaset kädessä. Kuva Shutterstock

Toimistoja saatetaan lämmittää edelleen miesten tarpeiden mukaan, kertoo uusi tutkimus. 

Tunne on tuttu Suomessakin: Puristat villapaitaa tiukemmin ympärillesi. Lämmittelet sormiasi kahvikupin ympärillä. Ei, et ole luontovaelluksella lokakuussa, vaan oman työpaikkasi konttorissa.

Miksi ihmeessä siellä pitää olla niin kylmä?

Uudella Nature Climate Change -julkaisussa ilmestyneellä hollantilaistutkimuksella on vastauksia: kylmyys voi olla miesten vika.

Rakennuksia saatetaan lämmittää ja viilentää edelleen muinaisen lämpömukavuutta tarkkailevan mallin mukaan. Malli on alun perin kehitetty jo 1960-luvulla, kertoo jenkkijulkaisu Jezebel tutkimuksen tuloksista.

Ja keiden mukaan lämpöasetukset oli tuolloin kalibroitu? No miesten tietenkin. 

Naisten aineenvaihdunta on merkittävästi hitaampaa, joten ilmastoinnin ei tarvitsisi olla niin kovalla. Paras olisikin säätää ilmastointia sellaiseksi, mitä juuri siinä kyseisessä toimistossa työskentelevät ihmiset voisivat tarvita.

Miehillä on naisia enemmän lihasmassaa, joka auttaa heitä tuottamaan lämpöä. Naisten suurempi rasvaprosentti varastoi lämpöä syvälle, mutta varpaat ja sormet voivat tuntua kylmiltä.

Naiset palelevat helpommin biologisista syistä mutta myös vaatevalintojensa takia. Kesäaikaan he saattavat pukeutua toimistoon miehiä kevyemmin, esimerkiksi sandaaleihin tai mekkoon. Miehet taas pukeutuvat sisällä monesti samaan kesät talvet: on pitkää housua, umpinaista kenkää ja pitkähihaista paitaa.

Esimerkiksi Suomessa työsuojeluhallinto suosittelee kevyeen istumatyöhön 21–25 asteen lämpötilaa. 

Perimmäinen ongelma lienee siinä, että eri ihmiset viihtyvät joka tapauksessa vähän eri lämmössä. Kaikkia ei voi miellyttää.

Pidetään siis se villatakki varmuuden vuoksi hollilla.

Muistisairaudet eivät kosketa vain ikääntyneitä. ”Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli”, Kemiönsaarella asuva Ben-Markus Hellbom kertoo, miltä tuntui saada diagnoosi nelikymppisenä. 

Myöhemmin ajateltuna Ben-Markus Hellbomin, 50, muisti reistaili jo ennen diagnoosia. Hellanlevyt ja kahvinkeitin jäivät päälle ja ovi tuli lukittua, vaikka avaimet olivat sisällä.

Unohtelu ei kuitenkaan saanut Hellbomia hakeutumaan tutkimuksiin, vaan törmäily. 

Ben-Markus sai nelikymppisenä kaksi aivoinfarktia peräkkäisinä vuosina, 2010 ja 2011. Kummankin infarktin jälkeen hän opetteli uudelleen puhumaan. Toipuminen eteni muuten hyvin, mutta vapina ja pahat tasapainohäiriöt vaivasivat. 

– Tasapaino lähti niin, että olin sinisenä ja keltaisena mustelmista koko ajan, Ben-Markus kertoo. 

Vaikka aikaa kului, ovenkarmeihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen törmäileminen jatkui. Lopulta Ben-Markus ohjattiin neurologin tutkittavaksi. 

– Minulla on sellainen mielikuva, että hän arvasi, mistä on kyse. 

Ben-Markuksen pää kuvattiin, mutta kuvissa ei näkynyt mitään erityistä. Selkäydinnäytteessä sen sijaan oli tietty arvo vinksallaan. Alkoi hahmottua, että Ben-Markusta vaivasi Alzheimerin tauti – oli luultavasti vaivannut jo useamman vuoden. 

Lopullinen diagnoosi tuli, kun Ben-Markus oli 45-vuotias. 

– Arvasin, että jotakin on pielessä, mutta kyllä se järkytyksenä tuli. 

Tieto oli helpottava, mutta myös masentava. Diagnoosi oli kova paikka myös Ben-Markuksen vaimolle ja parin viidelle lapselle, joista nuorin oli alle kouluikäinen.

”Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!”

Edellä aikaansa

Samana päivänä, kun Ben-Markus sai diagnoosin, hän meni kertomaan uutiset kahdeksankymppiselle äidilleen. 

– Sanoin, että älä nyt murehdi, poikasi on kerrankin 20 vuotta edellä aikaansa!

Nykyään Ben-Markus ajattelee, että Alzheimer on ainakin helpompi sairaus kuin raju syöpä. Taudin kanssa on välillä vaikeaa, mutta sellaista ei Ben-Markuksen mielestä kannata harmitella, mistä ei pääse eroon. 

Arjessa sairaudesta on kaikenlaista pientä harmia. Esimerkiksi kerran Ben-Markus aikoi juoda maitolasillisen, mutta kaatoikin lasin sijasta maidon viemäriin. Vasta kun maitolitran viimeiset tipat putoilivat tiskialtaaseen, tuli mieleen, että mitähän olen tekemässä. 

– Nimien muistaminen on vaikeaa, samoin vuosilukujen hahmottaminen. Paremmin tosin muistan taaksepäin kuin eteen, Ben-Markus kertoo.

– Totta kai se turhauttaa, mutta nämä ovat kuitenkin pieniä asioita. 

Nykyään kotona on liesivahti, ja kahvinkeitin on mallia, joka menee itsestään pois päältä tiputettuaan tietyn määrän kahvia suoraan termospulloon. 

16 tunnin työpäivät vaihtuivat sohvalla istumiseen

Ben-Markus on aina ollut kova tekemään töitä. Hänen vanhemmillaan oli aikanaan oma yritys, ja Ben-Markus hoiti jo kahdeksanvuotiaana pieniä työtehtäviä iltapäivisin ennen läksyjen tekoa.

Isona hänestä tuli sisustaja. Niin arkkitehtitoimiston leivissä kuin omassa yrityksessäkin päivät venyivät helposti 12–16-tuntisiksi. Diagnoosin saadessaan Ben-Markus oli uransa huipulla.

– Oli selvä homma, että menen eläkkeelle. Olisi tehnyt mieli tehdä töitä vielä, mutta se kariutui. 

Sairaus on herpaannuttanut Ben-Markuksen keskittymis- ja aloitekykyä merkittävästi. Joinain päivinä tuntuu, että kone ei kerta kaikkiaan käynnisty ja mihinkään ei pysty ryhtymään.  

– Sillä ei onneksi ole mitään väliä. Jos ei lähde, niin sinä päivänä en tee mitään.

Joka aamu Ben-Markus kuitenkin herää kuuden aikoihin, kun vaimo nousee töihin lähteäkseen. Aamutoimien lomassa hän kuuntelee Aki Linnanahdetta sekä Minna Kuukkaa radio Novalta. 

Joskus koko päivä menee keittiön sohvalla istuen ja radiota kuunnellen. 

Muistisairas kyttää toista

Ben-Markus asuu pienessä Kemiönsaaren kunnassa.

– Siitä olen kiitollinen, että täällä on aina joku, joka tulee käymään tai soittaa, hän sanoo.

”Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.”

Naapurissa asuu toinen muistisairas, hänkin vasta 58-vuotias. Ben-Markus ja naapuri ”kyttäävät” vuoroin toisiaan, käyvät juttelemassa. 

Muutenkin naapurusto on mukava. Ben-Markus toimii joutessaan eräänlaisena apulaistalkkarina, käy poraamassa naapureille hyllyä seinille ja rasvaamassa lukot. 

Vaikka naapurit pitävät yhtä, kaveripiiriä sairastuminen karsi. 

– Huomasin, ketkä ovat ystäviä ja ketkä eivät. Se karsi aika ison joukon pois, mutta ei harmita.

Vaikea ennustaa

Kuten useimmat pitkäaikaissairaat, Ben-Markus on saanut osansa byrokratiasta. Sairaseläkkeelle pääseminen vaati kuukausikaupalla odottelua ja kymmeniä lausuntoja. Avun saaminen kunnalta oli vaikeaa, koska nelikymppinen muistisairas oli uusi juttu myös kunnalle. 

Työelämän lisäksi Ben-Markus joutui luopumaan ajokortista. 

– Se oli vaikeaa ensimmäisen vuoden, kun maaseudulla asutaan. 

Kotoa keskustaan on 13,5 kilometriä, ja Ben-Markus ei tasapainohäiriöidensä takia saa kävellä yli sataa metriä yksin. Nykyään hänellä on joka kuukausi käytettävissään yhdeksän edestakaista matkaa keskustaan tai naapurikuntaan Saloon.

Vertaistuen löytäminen ei sekään ole ollut ihan helppoa, koska melkein kaikki Alzheimeria sairastavat ovat 20–40 vuotta vanhempia kuin Ben-Markus. Muistiliiton tapaamisissa ja kursseilla hän on aina porukan nuorin. Yli 85-vuotiaista 15–20 prosentilla on Alzheimer, mutta työikäisillä sairaus on harvinainen.

Alzheimerin taudin kaikkia syntysyitä ei tiedetä, eikä taudin kulkua osata kovin hyvin ennustaa. Tauti voi pysyä vuosia samassa vaiheessa tai pahentua yhtäkkiä. Ben-Markus arvelee, että hänen aivoinfarktinsa antoivat vauhtia sairaudelle, joka olisi muuten ehkä puhjennut myöhemmin. 

Nyt Ben-Markus syö taudin etenemistä hidastavaa jarrulääkettä sekä muistilääkettä. Tasapainohäiriöitä on edelleen, mutta vapina on lääkkeiden ansiosta lakannut. Jarrulääkityskin vaikuttaa toimivan.

Voi myös hyvin olla, että Ben-Markuksen elinaikana saadaan kehitettyä uusia, yhä tehokkaampia lääkkeitä Alzheimeriin.

– Varrotaan nyt ja katsotaan, mitä tapahtuu. Olen päättänyt pistää hanttiin tosi kovasti ja elää ainakin 150-vuotiaaksi.

Uuden tutkimuksen mukaan persoonallisuus voi heijastua kävelytyyliin.

Nopeatahtista askellusta, laahustusta vai tallustelua – se, millä tavoin kukakin kävelee, voi kertoa yllättävän paljon ihmisen persoonallisuudesta ja hyvinvoinnista.

SOTT-sivusto kertoo tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan kävelytyylin perusteella on mahdollista päätellä, onko ihminen esimerkiksi avoin vai sulkeutunut tai kärsiikö tämä mielenterveyden ongelmista. Toisin sanoen omat fiilikset heijastuvat kävelytyyliin. Laajassa tutkimuksessa verrattiin yli 15 000 eri-ikäisen ihmisen kävelytapaa heidän tekemiin persoonallisuustesteihin.

Lue myös: Vankilatesti paljastaa neljä persoonallisuustyyppiä – mihin kuulut?

Satutaanko sinua haukkumaan aina pikakävelijäksi? Ei se mitään, koska tutkimuksessa todetaan, että nopeasti kävelevät ovat muita todennäköisemmin ekstrovertteja, tunnollisia ja avoimia uusille mahdollisuuksille. Vaikka vanhuuden myötä askellus yleensä hidastuu, tutkimuksessa selvisi, että hyvin ekstroverttien ihmisten kävelynopeus ei hidastunut yhtä paljon kuin muiden.

Hitaasti jo nuorena kävelevät puolestaan osoittautuivat olemaan yleensä neuroottisia tavalla tai toisella. Heidän mielenterveytensä oli muutenkin heikompi kuin muiden ja riskit esimerkiksi dementiaan olivat korkeampia kuin nopeasti kävelevillä.

Ei kuitenkaan hätiä, vaikka nyt alkaisi mietityttää, käveleekö erityisen hitaasti tai oudosti muihin verrattuna. Kävelytyylinsä voi myös valita, ja sen avulla voi vaikuttaa omiin tuntemuksiinsa ja fiiliksiinsä, eikä vain toisin päin. Jos vaikkapa aamulla väsyttää ja harmaa ilma tuntuu masentavalta, kannattaa päättää kävellä reippaasti ja iloisesti työpaikalle – silloin olokin muuttuu iloisemmaksi!