Halaamisesta on tullut trendikästä, ja niistä, jotka sitä eivät harrasta, tuntuu pahalta.

Halauksen puute tekee ihmisestä sairaan, Kodin Kuvalehti kirjoitti keväällä. Juttua on jaettu melkein 60 000 kertaa Facebookissa. Ei se juttu ollut ainoa: viime vuosien aikana halauksista ja koskettamisesta on alettu mekkaloida. Lehdissä kerrotaan, kuinka halaus parantaa sairaudet ja syyllistetään vähän suomalaisia, jotka ovat liian jäykkiä halaamaan.

Omassa elämässäni se näkyy näin:

Näen kaverin. Jo kaukaa huomaan hänen nostelevan käsiään. Lähempänä ystävä työntyy liki ja ujuttaa minut otteeseensa. "Ihana nähdä!" ei riitä, vaan saan samaan aikaan halauksen. (Kiristelen hampaita ja lasken sekunteja. Normaalisti, jos tilanteessa on enemmän porukkaa, jään taka-alalle, koska vain ensimmäisiä jaksetaan halata.)

Töissä työkaveri tulee antamaan palautetta. Nojautuu lähemmäs, koskettaa olkapäästä ja ottaa vähän kuin puolihalaukseen osoittaakseen, että mehän olemme jo aika läheisiä – sillä tavalla, että voimme kosketella. (Venkoilen kauemmas, mutta niin, että se ei ole ihan selvää.)

Illanvietossa puolituttu tulee tervehtimään, ottaa kiinni hartioista ja moiskauttaa ihanan keskieurooppalaisesti poskisuudelman. (Tuplapaha: halaus ja väkisinsuutelu.)

Aikaisemmin nostettiin kättä ja höpöteltiin. Halaus ei ollut mikään säännöllinen rituaali, joka oli toimitettava tapaamisen aluksi.

Ja siinäpä se ongelma onkin: minä en nimittäin kuulu halaajiin, enkä halua kuulua. Olen ihan terve, enkä kaipaa elvyttävää halausta tai lämpimiä lääppimisiä, joilla halutaan sanoa: "Ihan oikeasti välitän susta."

Minun perheessäni ei halailtu. Meidän sukutapaamisissamme nyökytellään ja tervehditään. Se riittää, että sanotaan, kuinka kiva on nähdä, kyllä läheiset tietävät ilman, että mennään iholle. Olen tehnyt ystäville selväksi, että minuakaan ei halata.

Jään alakynteen kosketusyhteiskunnassa. Minulle jää vaihtoehdoksi joko työntää lähelle pyrkivä kauemmas tai niellä vähän vastentahtoisesti lahjaksi tarkoitettu kosketus. Ja mikä pahinta, koska olen eläväinen ja iloinen tyyppi, tuntemattomat ehkä ajattelevat, että olen juuri Sellainen, halailijatyyppi.

Minulle halaus on myrkkyä. Vähän kuin joku veisi jotain, mitä en halua antaa. Kun äitini kuoli, en halunnut, että minua halataan. Halusin jutella asiasta. Silti halauksia sateli. Ihmisiltä, jotka eivät varmasti olleet kiinnostuneita asioistani. He halasivat, koska se tuntui trendikkäältä ja hyvältä. Sillä he osoittivat, kuinka sinut ovat koskettamisen kanssa. Oikeastaan kyse ei ollutkaan halattavasta, vaan siitä, mitä he halusivat.

Joten toistan sen vielä kerran: älä koske minuun, kiitos.

Vierailija

Älä KOSKE, kiitos

No jonon kyynistä kos hautajaisissa halasminen on kirjottajan mielestä "trendikkyyttä ja koskettamisen kanssa sinut olemisen osoittamista". Huoh. Se että se ei susta tunnu hyvältä ei tarkota sitä että halailijat yrittävät sillä jotain todistella! Se vaan on monelle luonnollinen ja mukava tapa osoittaa jälleennäkemisen riemua. Hölmöä että tästä ei voinu juttua tehä leimaamatta halailijoita tekopyhiksi.
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti