Leena Honkavaara sairastui masennukseen lapsensa syntymän jälkeen. ”Antaisin jokaisen päivän masennuksestani pois. Se oli kärsimystä.” Kuva: Milka Alanen
Leena Honkavaara sairastui masennukseen lapsensa syntymän jälkeen. ”Antaisin jokaisen päivän masennuksestani pois. Se oli kärsimystä.” Kuva: Milka Alanen

Yli miljoona suomalaista masentuu elämänsä aikana. Sitä ei tarkoin tiedetä, miksi yksi sairastuu ja toinen ei, eikä sitäkään, keneen hoito lopulta tehoaa.

Ei tästä enää taida tulla mitään, eiköhän laiteta eläkepaperit vetämään”, sanoi lääkäri kolmekymppiselle Leena Honkavaaralle. Monenlaisia masennuslääkkeitä oli kokeiltu, mutta synnytyksen jälkeistä masennusta oli jatkunut jo kolme vuotta. Lapsi kasvoi, oppi kävelemään ja puhumaan – Leena taas halusi oikeastaan vain maata sikiöasennossa.

Leenan lapsi oli toivottu, masennusta ei osannut mitenkään ennakoida. Se alkoi yllättäen, kuten sillä on tapana.

– Odotusaikana elin onnellisessa pilvessä. Mietin kyllä etukäteen sitä, millaisiin vaatteisiin puen vauvan kotimatkalle sairaalasta, mutta en sitä, miten raskasta arki voisi olla.

”Synnytysmasennuksen alkusyytä ei tunneta kunnolla. Hormonit olivat ainakin minulla yksi iso tekijä.”

Lapsi vaati paljon huomiota, ja Leenasta tuntui kuin hän olisi ollut vankina. Vauva ei aluksi oppinut millään imemään, Leena stressasi ja pelkäsi tekevänsä vahinkoa pulloruokinnalla. Kun lapsi oppi vihdoin imemään, Leena lakkasi kokonaan nukkumasta.

– Synnytysmasennuksen alkusyytä ei tunneta kunnolla. Hormonit olivat ainakin minulla yksi iso tekijä. Unenpuute tietysti pahensi tilannetta. En ollut äitiyteen vielä valmis, vaikka ikioma vauva oli unelmien täyttymys.

Sukurasitteella vai ilman?

Masennuksen alkusyytä ei tunneta, tuli se synnytyksen jälkeen tai muussa kohdassa elämää. Leena ei ollut aiemmin ollut masentunut, mutta hän oli nuorena taiteellista, surumielistä tyyppiä. Kotona oli hankalaa, ja melankolinen elämänasenne toimi puolustusmekanismina. Leenan sairastuttua hänen äitinsä mainitsi ohimennen omasta synnytysmasennuksestaan. Asiasta ei kuitenkaan sen enempää ole äidin kanssa puhuttu – jos 2000-luvulla asiasta jo pystytään puhumaan ääneen, 1970-luvulla ei pystytty. Silloin tuoreella äidillä oli lupa olla lähinnä onnellinen.

– Ja aikaansaava ja tavallinen. Masentunut ei ole tavallinen.

Onko sitten niin, että masennus periytyy? Jonkin arvion mukaan noin 35 prosenttia vakavista masennuksista selittyy perinnöllisillä tekijöillä, mutta oikeasti asia ei ole yksiulotteinen. Joku masentuu ilman mitään sukurasitetta, toinen ei siitä huolimatta. Ketään ei ole tuomittu masennukseen toisessa polvessa. Masennuksen taustalla on paitsi monia eri geenejä, myös altistavia persoonallisuuden piirteitä ja ikäviä elämäntapahtumia.

Tutkija Lotta Hautamäki toteaa, että ollaan itse asiassa vähän pielessä, kun mietitään geenien ja ympäristötekijöiden osuutta erikseen.

– Biologian ja ympäristötekijöiden suhde ymmärretään väärin: ne eivät oikeastaan ole kaksi eri asiaa vaan samaa verkostoa. Ympäristötekijät muokkaavat ihmisen perimää koko elämän ajan. Mielenterveyteen vaikuttavat jo esimerkiksi sikiöaikaiset olosuhteet: äidin odotuksenaikainen stressi voi altistaa siinä missä molempien vanhempien suvussa oleva masennustaipumus.

Tällä hetkellä tutkitaan suolistobakteerien osuutta mielenterveyden häiriöihin. Avaintekijäksi tiedetään myös elimistön stressitila: esimerkiksi hormonimyrsky nuorena aikuisena tai synnytyksen jälkeen.

”Olen vähän tämmöinen”

Leena haki apua nopeasti sen jälkeen, kun ei pystynyt enää nukkumaan. Hän sai unilääkkeitä, masennuslääkkeitä, lähetteen terapiaan. Leenalla oli sen verran toimintakykyä, että hän tajusi lähteä pois neljän seinän sisältä.

– Menin vauvan kanssa perhekahvilaan ja jännitin hirveästi. Esittelin itseni ja sanoin, että olen vähän tämmöinen, koska minulla on masennus. Siellä oltiin, että selvä, tule tähän istumaan ja tulisitko meidän kanssa vauvajumppaan? Kun uskaltaa avoimesti puhua, se voi tehdä aika hyvää, Leena miettii.

”Häntä loistavampaa isää ei ole. Hän myös päätti, ettemme eroa masennukseni takia, ja se päätös piti.”

Masennus ei vain ottanut hellittääkseen. Leenan mies pyöritti arkea.

– Häntä loistavampaa isää ei ole. Hän myös päätti, ettemme eroa masennukseni takia, ja se päätös piti.

Poika pantiin jo pienenä päivähoitoon, koska Leena halusi, että lapsella olisi normaaleja ja iloisia aikuisia ympärillään. Kolmen vuoden sairastamisen, terapian ja lääkekokeilujen jälkeen Leenan lääkäri oli valmis eläkepäätökseen, mutta onneksi uudella lääkärillä oli vielä ehdottaa uutta lääkitystä. “Älä huoli, ei ole kaikki kortit vielä katsottuna”, hän totesi.

Viitisen prosenttia masennuspotilaista ei parannu, mutta Leena ei onneksi kuulunut heihin. Kun muutama kuukausi uutta lääkitystä oli takana, Leena heräsi aamulla ja tunsi olonsa erilaiseksi, kevyemmäksi. Ikään kuin rusentava kivipaasi olisi nostettu pois kropan päältä. Leena makoili sängyssä ja tunnusteli jäseniään – olenko sama ihminenkään kuin eilen?

– En ole uskonnollinen, joten en ajatellut, että ihme on tapahtunut. Tajusin, että lääke oli alkanut vaikuttaa.

Toipuminen tapahtui vähitellen ja kesti vuoden päivät. Leenan toimintakyky oli päässyt heikoksi, muisti oli huonontunut ehkä lääkkeiden, ehkä masennuksen takia. Pariin vuoteen hän ei ollut lukenut edes otsikoita lehdistä. Nyt Leena pakotti itsensä taas opiskelemaan, pääsi uudestaan yliopistoon ja opiskeli uuden tutkinnon kolmessa vuodessa.

Melankolinen ­luonne katosi

Masennuslääkkeet tehoavat parhaiten keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen. Lievissä tapauksissa niistä ei ole niin paljon hyötyä kuin vaikkapa keskusteluavusta. Paras teho on yhdistelmällä sopivia lääkkeitä ja terapiaa.

Leenalle kävi kuten Käyvän hoidon toivetapauksessa: lääkkeet auttoivat hänet jaloilleen, ja sen jälkeen psykoterapia alkoi tepsiä.

”Masennuksesta paraneminen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi loppuelämän hyvin.”

Terapiasta sai Leena välineet myös siihen, että osaa nykyään tarkkailla itseään: hän huomaa, jos ajatukset alkavat kiertää vääränlaista kehää, ja varaa heti ajan tutulle terapeutille.

– Masennuksesta paraneminen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi loppuelämän hyvin. Toivon, että en masennu enää uudelleen, mutta elämässä tulee menetyksiä ja vastoinkäymisiä. Ei niiltä ole kukaan suojassa.

Nuoruudesta tuttu melankolisuus on jäänyt Leenan elämästä pois. Nykyään hän on niitä ihmisiä, jotka koettavat heti toimia, kun huomaavat maailmasta virheen. Leena on töissä Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:ssä, johon hän hakeutui aluksi vapaaehtoistyöhön.

– Mutta antaisin jokaisen päivän masennuksestani pois. Se vaikutti kaikkeen: urakehitykseen, taloudelliseen tilanteeseen ja esimerkiksi siihen, että meillä on vain yksi lapsi.

Entäs lapsi?

Välillä Leena tarkkailee nyt 14-vuotiasta poikaansa. Iskeeköhän häneenkin masennus? Toistaiseksi siitä ei ole ollut merkkejä.

– Kun aloin toipua, huomasin, että hän oli kärsinyt masennuksestani. Muistan, miten katselin häntä rakastuneesti ja ihailin ääneen. Kolmivuotias katsoi ihmeissään, että mikähän äidillä on, kun hän ylipäänsä puhuu ja vielä kehuu. Hän alkoi myös aggressiiviseksi minua kohtaan.

Leena tarttui toimeen ja sai vaatimalla lapselleen apua. Hän toteaa, että vaikka äidin masennuksesta saa nykyään jo puhua, sen vaikutus lapseen on vielä tabu. Kukaan ei kaipaa enää lisää syyllistämistä silloin, kun voimat ovat muutenkin vähissä.

– Toisaalta, kukapa meistä ei aiheuttaisi lapselleen jonkin trauman? Elämä on sellaista. Onneksi lapset elävät hetkessä: heidän kanssaan voi aloittaa juuri tästä hetkestä ja elää siitä eteenpäin.