Leena Honkavaara sairastui masennukseen lapsensa syntymän jälkeen. ”Antaisin jokaisen päivän masennuksestani pois. Se oli kärsimystä.” Kuva: Milka Alanen
Leena Honkavaara sairastui masennukseen lapsensa syntymän jälkeen. ”Antaisin jokaisen päivän masennuksestani pois. Se oli kärsimystä.” Kuva: Milka Alanen

Yli miljoona suomalaista masentuu elämänsä aikana. Sitä ei tarkoin tiedetä, miksi yksi sairastuu ja toinen ei, eikä sitäkään, keneen hoito lopulta tehoaa.

Ei tästä enää taida tulla mitään, eiköhän laiteta eläkepaperit vetämään”, sanoi lääkäri kolmekymppiselle Leena Honkavaaralle. Monenlaisia masennuslääkkeitä oli kokeiltu, mutta synnytyksen jälkeistä masennusta oli jatkunut jo kolme vuotta. Lapsi kasvoi, oppi kävelemään ja puhumaan – Leena taas halusi oikeastaan vain maata sikiöasennossa.

Leenan lapsi oli toivottu, masennusta ei osannut mitenkään ennakoida. Se alkoi yllättäen, kuten sillä on tapana.

– Odotusaikana elin onnellisessa pilvessä. Mietin kyllä etukäteen sitä, millaisiin vaatteisiin puen vauvan kotimatkalle sairaalasta, mutta en sitä, miten raskasta arki voisi olla.

”Synnytysmasennuksen alkusyytä ei tunneta kunnolla. Hormonit olivat ainakin minulla yksi iso tekijä.”

Lapsi vaati paljon huomiota, ja Leenasta tuntui kuin hän olisi ollut vankina. Vauva ei aluksi oppinut millään imemään, Leena stressasi ja pelkäsi tekevänsä vahinkoa pulloruokinnalla. Kun lapsi oppi vihdoin imemään, Leena lakkasi kokonaan nukkumasta.

– Synnytysmasennuksen alkusyytä ei tunneta kunnolla. Hormonit olivat ainakin minulla yksi iso tekijä. Unenpuute tietysti pahensi tilannetta. En ollut äitiyteen vielä valmis, vaikka ikioma vauva oli unelmien täyttymys.

Sukurasitteella vai ilman?

Masennuksen alkusyytä ei tunneta, tuli se synnytyksen jälkeen tai muussa kohdassa elämää. Leena ei ollut aiemmin ollut masentunut, mutta hän oli nuorena taiteellista, surumielistä tyyppiä. Kotona oli hankalaa, ja melankolinen elämänasenne toimi puolustusmekanismina. Leenan sairastuttua hänen äitinsä mainitsi ohimennen omasta synnytysmasennuksestaan. Asiasta ei kuitenkaan sen enempää ole äidin kanssa puhuttu – jos 2000-luvulla asiasta jo pystytään puhumaan ääneen, 1970-luvulla ei pystytty. Silloin tuoreella äidillä oli lupa olla lähinnä onnellinen.

– Ja aikaansaava ja tavallinen. Masentunut ei ole tavallinen.

Onko sitten niin, että masennus periytyy? Jonkin arvion mukaan noin 35 prosenttia vakavista masennuksista selittyy perinnöllisillä tekijöillä, mutta oikeasti asia ei ole yksiulotteinen. Joku masentuu ilman mitään sukurasitetta, toinen ei siitä huolimatta. Ketään ei ole tuomittu masennukseen toisessa polvessa. Masennuksen taustalla on paitsi monia eri geenejä, myös altistavia persoonallisuuden piirteitä ja ikäviä elämäntapahtumia.

Tutkija Lotta Hautamäki toteaa, että ollaan itse asiassa vähän pielessä, kun mietitään geenien ja ympäristötekijöiden osuutta erikseen.

– Biologian ja ympäristötekijöiden suhde ymmärretään väärin: ne eivät oikeastaan ole kaksi eri asiaa vaan samaa verkostoa. Ympäristötekijät muokkaavat ihmisen perimää koko elämän ajan. Mielenterveyteen vaikuttavat jo esimerkiksi sikiöaikaiset olosuhteet: äidin odotuksenaikainen stressi voi altistaa siinä missä molempien vanhempien suvussa oleva masennustaipumus.

Tällä hetkellä tutkitaan suolistobakteerien osuutta mielenterveyden häiriöihin. Avaintekijäksi tiedetään myös elimistön stressitila: esimerkiksi hormonimyrsky nuorena aikuisena tai synnytyksen jälkeen.

”Olen vähän tämmöinen”

Leena haki apua nopeasti sen jälkeen, kun ei pystynyt enää nukkumaan. Hän sai unilääkkeitä, masennuslääkkeitä, lähetteen terapiaan. Leenalla oli sen verran toimintakykyä, että hän tajusi lähteä pois neljän seinän sisältä.

– Menin vauvan kanssa perhekahvilaan ja jännitin hirveästi. Esittelin itseni ja sanoin, että olen vähän tämmöinen, koska minulla on masennus. Siellä oltiin, että selvä, tule tähän istumaan ja tulisitko meidän kanssa vauvajumppaan? Kun uskaltaa avoimesti puhua, se voi tehdä aika hyvää, Leena miettii.

”Häntä loistavampaa isää ei ole. Hän myös päätti, ettemme eroa masennukseni takia, ja se päätös piti.”

Masennus ei vain ottanut hellittääkseen. Leenan mies pyöritti arkea.

– Häntä loistavampaa isää ei ole. Hän myös päätti, ettemme eroa masennukseni takia, ja se päätös piti.

Poika pantiin jo pienenä päivähoitoon, koska Leena halusi, että lapsella olisi normaaleja ja iloisia aikuisia ympärillään. Kolmen vuoden sairastamisen, terapian ja lääkekokeilujen jälkeen Leenan lääkäri oli valmis eläkepäätökseen, mutta onneksi uudella lääkärillä oli vielä ehdottaa uutta lääkitystä. “Älä huoli, ei ole kaikki kortit vielä katsottuna”, hän totesi.

Viitisen prosenttia masennuspotilaista ei parannu, mutta Leena ei onneksi kuulunut heihin. Kun muutama kuukausi uutta lääkitystä oli takana, Leena heräsi aamulla ja tunsi olonsa erilaiseksi, kevyemmäksi. Ikään kuin rusentava kivipaasi olisi nostettu pois kropan päältä. Leena makoili sängyssä ja tunnusteli jäseniään – olenko sama ihminenkään kuin eilen?

– En ole uskonnollinen, joten en ajatellut, että ihme on tapahtunut. Tajusin, että lääke oli alkanut vaikuttaa.

Toipuminen tapahtui vähitellen ja kesti vuoden päivät. Leenan toimintakyky oli päässyt heikoksi, muisti oli huonontunut ehkä lääkkeiden, ehkä masennuksen takia. Pariin vuoteen hän ei ollut lukenut edes otsikoita lehdistä. Nyt Leena pakotti itsensä taas opiskelemaan, pääsi uudestaan yliopistoon ja opiskeli uuden tutkinnon kolmessa vuodessa.

Melankolinen ­luonne katosi

Masennuslääkkeet tehoavat parhaiten keskivaikeaan tai vaikeaan masennukseen. Lievissä tapauksissa niistä ei ole niin paljon hyötyä kuin vaikkapa keskusteluavusta. Paras teho on yhdistelmällä sopivia lääkkeitä ja terapiaa.

Leenalle kävi kuten Käyvän hoidon toivetapauksessa: lääkkeet auttoivat hänet jaloilleen, ja sen jälkeen psykoterapia alkoi tepsiä.

”Masennuksesta paraneminen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi loppuelämän hyvin.”

Terapiasta sai Leena välineet myös siihen, että osaa nykyään tarkkailla itseään: hän huomaa, jos ajatukset alkavat kiertää vääränlaista kehää, ja varaa heti ajan tutulle terapeutille.

– Masennuksesta paraneminen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi loppuelämän hyvin. Toivon, että en masennu enää uudelleen, mutta elämässä tulee menetyksiä ja vastoinkäymisiä. Ei niiltä ole kukaan suojassa.

Nuoruudesta tuttu melankolisuus on jäänyt Leenan elämästä pois. Nykyään hän on niitä ihmisiä, jotka koettavat heti toimia, kun huomaavat maailmasta virheen. Leena on töissä Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:ssä, johon hän hakeutui aluksi vapaaehtoistyöhön.

– Mutta antaisin jokaisen päivän masennuksestani pois. Se vaikutti kaikkeen: urakehitykseen, taloudelliseen tilanteeseen ja esimerkiksi siihen, että meillä on vain yksi lapsi.

Entäs lapsi?

Välillä Leena tarkkailee nyt 14-vuotiasta poikaansa. Iskeeköhän häneenkin masennus? Toistaiseksi siitä ei ole ollut merkkejä.

– Kun aloin toipua, huomasin, että hän oli kärsinyt masennuksestani. Muistan, miten katselin häntä rakastuneesti ja ihailin ääneen. Kolmivuotias katsoi ihmeissään, että mikähän äidillä on, kun hän ylipäänsä puhuu ja vielä kehuu. Hän alkoi myös aggressiiviseksi minua kohtaan.

Leena tarttui toimeen ja sai vaatimalla lapselleen apua. Hän toteaa, että vaikka äidin masennuksesta saa nykyään jo puhua, sen vaikutus lapseen on vielä tabu. Kukaan ei kaipaa enää lisää syyllistämistä silloin, kun voimat ovat muutenkin vähissä.

– Toisaalta, kukapa meistä ei aiheuttaisi lapselleen jonkin trauman? Elämä on sellaista. Onneksi lapset elävät hetkessä: heidän kanssaan voi aloittaa juuri tästä hetkestä ja elää siitä eteenpäin.

Sydänsurut tuntuvat myös kehossa, ja pahimmillaan ne voivat olla kohtalokkaita.

Rakkaan ihmisen kuolema tai ero pitkästä parisuhteesta todella voi särkeä sydämen, kertoo sydänkirurgi Nikki Stamp kirjassaan Tunteva sydän. Ison menetyksen jälkeinen tuska ei tunnu vain mielessä, vaan myös sydämessämme. Rintaa puristaa ja tuntuu kuin joku olisi murskannut sydämen pieniksi sirpaleiksi. Kyseessä on niin kutsuttu särkyneen sydämen oireyhtymä.

Särkyneen sydämen oireyhtymä on lääketieteellinen tila, jossa tunteiden aiheuttama hormonivyöry hidastaa veren virtaamista sydänlihassoluihin. Tällöin ne voivat vaurioitua eivätkä pysty pumppaamaan verta kyllin hyvin. Oireyhtymä muistuttaa sydäninfarktia, ja sitä kutsutaan japaninkielisellä nimellä takotsubo-kardiomyopatia eli stressipohjainen sydänlihassairaus.

Särkyneen sydämen oireyhtymästä kärsivän sydän muistuttaa muodoltaan japanilaisten kalastajien käyttämää ruukkumaista mustekalapyydystä.

Japaninkielisen nimityksen oireyhtymä on saanut, koska siitä kärsivän sydän muistuttaa muodoltaan japanilaisten kalastajien käyttämää ruukkumaista mustekalapyydystä. Oireyhtymässä sydämen kapea kaula pumppaa ja supistuu normaalisti, mutta sen vasemman kammion alakärki laajenee pallomaiseksi, koska ei pysty pumppaamaan verta kunnolla.

Useimmiten aika parantaa haavat – muttei aina

Särkyneen sydämen oireyhtymä on nimensä mukaisesti usein seurausta rankasta menetyksestä, kuten läheisen kuolemasta tai pitkän suhteen päättymisestä. Toistaiseksi on epäselvää, miksi potilaista melkein 90 prosenttia on naisia. Stamp muistuttaa, ettei kyse ole siitä, että naiset olisivat heikompia tai tunteellisempia kuin miehet, vaan jakaumaa selittävät myös monet sellaiset tekijät kuin esimerkiksi kehon tapa käsitellä rasvahappoja.

Pitkittyessään menetyksen aiheuttama hormonitulva ja hermoston hälytystila vaurioittavat sydäntä.

Särkyneen sydämen oireyhtymän tarkkaa syntymekanismia tutkitaan vielä, mutta se johtuu todennäköisesti hormoneista, kuten adrenaliinista. Emotionaalinen järkytys saa kehon tuottamaan adrenaliinia, joka puolestaan saa sydämen verisuonet supistumaan ja verenpaineen kohoamaan. Sydän sairastuu, kun se joutuu korkean verenpaineen vuoksi pumppaamaan tavallista ankarammin. Pitkittyessään menetyksen aiheuttama hormonitulva ja hermoston hälytystila vaurioittavat sydäntä, joskus niin paljon, ettei sydän jaksaa enää pumpata. Toisin sanoen sydänsuruun voi jopa kuolla.

Aina aika ei siis paranna särkynyttä sydäntä, vaikka useimmiten niin käykin. Mutta miten hoitaa särkynyttä sydäntä? Avuksi voi olla sydämen toimintaa helpottava lääkitys, kuten sydänsuonia rentouttavat lääkkeet. Vaikeimmissa tapauksissa voidaan tarvita lääkkeitä, jotka auttavat sydäntä pumppaamaan verta tai kohottavat verenpainetta. 

 

Nikki Stampin kirjoittama Tunteva sydän (Minerva Kustannus) ilmestyy viikolla 37.

Yhtäkkiä tapahtuva painonnousu voi olla merkki sairaudesta tai elämäntavasta, joka sekoittaa hormonitoiminnan.

Miksi paino on alkanut yhtäkkiä nousta, vaikka syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti?

On vaarallisen helppoa arvioida syömänsä kalorit alakanttiin, mutta syy painonnousuun voi olla myös muualla. Jos nopeaan tahtiin nouseva vaakalukema huolestuttaa, on hyvä käydä kysymässä asiaa lääkäriltä. Kyse voi olla hormoneista – ja ongelma on yleensä ratkaistavissa.

Kilpirauhasen vajaatoiminta

Kilpirauhanen vaikuttaa muun muassa aineenvaihduntaan, kehon lämmönsäätelyyn, yleiseen vireystilaan ja mielialaan. Tätä tehtävää se hoitaa säätelemällä hormoneja, joista tärkein on tyroksiini. Vajaatoiminnassa rauhanen ei tuota tarpeeksi tyroksiinia, mikä voi aiheuttaa painonnousun lisäksi muun muassa voimakasta väsymystä, lihasheikkoutta ja palelua. Kilpirauhasen vajaatoiminta voidaan todeta verikokeilla ja sitä hoidetaan hormonikorvaushoidolla.

Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä

Painonnousu voi johtua myös munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä, joka on tavallisin naisten hormonihäiriö. Hormonien epätasapaino oireilee muun muassa kuukautisten epäsäännöllisyytenä ja liikakarvoituksena. Tavallista on myös, että oireyhtymään liittyy aineenvaihdunnallisia häiriöitä. Kudokset ovat tavallista herkempiä insuliinille, mikä häiritsee rasva-aineenvaihduntaa ja puolestaan saattaa altistaa lihomiselle.

Krooninen stressi

Stressi laukaisee elimistössä ”taistele tai pakene” -reaktion, joka aiheuttaa pitkään jatkuvana monenlaisia ongelmia. Stressi vaikuttaa autonomiseen eli tahdosta riippumattomaan hermostoon, joka jakautuu kahteen osioon: toimintaan valmistavaan sympaattiseen ja rauhoittavaan parasympaattiseen hermostoon. Kun toinen hermosto aktivoituu, toinen menee lepotilaan.

Stressitilassa kaikki energia käytetään selviytymiselle tärkeisiin toimintoihin, jolloin ruoansulatusprosessi hidastuu. Stressi lisää myös ruokahalua kohottavan kortisoli-hormonin välitystä, mikä saattaa osaltaan edesauttaa painonnousua.

Vähäinen uni

Univajeen ja painonnousun suhteesta on puhuttu viime aikoina paljon. Myös tässä tapauksessa kyse on hormoneista. Liian vähäisten yöunien jälkeen kylläisyyden tunteesta huolehtivan leptiinin määrä laskee ja nälästä viestivän greliinin määrä nousee.

Väsymys tuottaa siis normaalia isomman ruokahalun. Univajeessa keho tuottaa enemmän stressihormoni kortisolia ja lisää insuliinin tuotantoa. Molemmilla on todettu yhteys lihomiseen.

Lähteet: Women’s Health, Terveyskirjasto