Kuvat
Annika Mäkisen kotialbumi
Annika opetteli syömään riittävästi ja pukemaan jalkaan pinkit pöksyt, vaikka alkuun vähän jännitti.
Annika opetteli syömään riittävästi ja pukemaan jalkaan pinkit pöksyt, vaikka alkuun vähän jännitti.

Koko elämän jatkunut ylipaino on alkanut talttua, kun Annika Mäkinen ymmärsi, ettei pelkkä painonpudotus auta. 

Annika Mäkinen on ollut ylipainoinen melkein koko ikänsä, mutta vasta viime vuosina hänelle on valjennut, mistä kaikki johtuu. 

Annika oli seitsemänvuotias, kun vanhemmat erosivat. Ero aiheutti vaikeita tunteita, joita ympärillä olevat aikuiset eivät osanneet Annikan mielestä käsitellä. 

– Minua ja siskoani säälittiin, kun kävimme kylässä tutuilla. Sanottiin, että ota tuosta keksiä tai pullaa niin tulee parempi olo, Annika kertoo. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hän alkoi lihoa nopeasti. Annika söi salaa, äidin ollessa poissa kotoa ja öisin. Kun elämässä tapahtui vastoinkäymisiä, Annika helpotti niiden tuottamaa surua lohtuherkuilla. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seitsemännellä luokalla Annika painoi jo oman arvionsa mukaan ainakin 120 kiloa. 

Kaikkea oli jo kokeiltu

Annika on yrittänyt laihduttaa elämänsä aikana niin usein, ettei mitenkään muista kaikkia kertoja. Hän on testannut pussikeittoja, kaalikeittoa, ananasdieettiä ja erilaisia rasvattomia kuureja, mutta mikään ei ole tuonut pysyvää tulosta. 

Jo vuosia sitten Annika hakeutui ylipainon vuoksi lääkäriin ja pyysi päästä lihavuusleikkaukseen. Hän sai lähetteen, mutta leikkaukseen pääsy vaati laihdutusta. Jonkin verran painoa putosi omin neuvoin, mutta samalla Annika alkoi epäröidä. 

– Joka puolelta kuulin tarinoita, joissa ihmiset ovat lihonneet leikkauksen jälkeen takaisin, ja he ovat menneet uudestaan hakemaan lupaa leikkaukseen. Tajusin, ettei leikkaus auta ylipainon juurisyyhyn, Annika sanoo. 

Kolmekymppisenä, hieman ennen raskaaksi tuloaan Annika hakeutui terapeutille. Hän halusi selvittää, mitä lihomisen taustalla oli, jotta pääsisi käsittelemään sitä. 

Terapiassa Annika tajusi, että tunteet olivat ajaneet hänet jo lapsena syömään väärin. Hän oli oppinut lääkitsemään surua, ikävää, häpeää ja muita kipeitä tunteita herkuilla, ja myöhemmin kierre vain paheni kiusaamisen ja huonon itsetunnon myötä. Hän ei koskaan voisi laihtua, jollei oppisi käsittelemään myös tunteitaan. 

Leikkaushaave jäi. Annika päätti yrittää laihtua kotikonstein puolisonsa Mikon kanssa. 

– Aloimme hakea ravitsemukseen tietoa netistä. Tutkimme, paljonko pitää syödä hillihydraatteja, paljonko proteiineja ja muita, ja mitä kehossa tapahtuu. Minun on paljon helpompi toimia, kun ymmärrän, miten kehoni mihinkin reagoi. 

Ensimmäiset lenkit vain tien päähän

Liikuntaakin Annika alkoi harrastaa, mutta äärimmäisen varovasti. Annika muistuttaa, että vain hänen kokoisensa ihminen voi ymmärtää, millaisia haasteita reilu ylipaino tuo. 

– Olen 177 senttiä pitkä, ja painoin enimmilläni noin 270 kiloa. Mahani roikkuu pahasti ja se tekee joskus jopa kipeää, hän kertoo. 

Rankka liikuntamäärä ei siis ollut realistinen keino pudottaa painoa. Sen sijaan pariskunta päätti alkaa kävellä. Annika esitti puolisolleen toivomuksen. 

– Sanoin Mikolle, että kun ehdotat lenkkiä, niin ehdota niin naurettavan pientä matkaa, että se tuntuu sinusta aivan turhalta. 

Ensimmäiset kävelylenkit ulottuivat kotitien päähän ja ne olivat pituudeltaan 200 metriä. Niidenkin aikana Annikan oli pysähdyttävä lepäämään. Hän nauraa, että ensimmäisiin lenkkeihin meni vähemmän aikaa kuin ulkoiluvaatteiden pukemiseen. 

Kun minilenkit alkoivat sujua, lisättiin haastetta: käveltiin seuraavalle lampputolpalle. Ja sitten seuraavalle. Lenkki lenkiltä Annikan kunto alkoi kasvaa, ja hän pystyi kulkemaan yhä pidempiä matkoja. Vapauden tunne oli huikaiseva. 

– Oli niin ihanaa, kun saattoi sanoa, että mihinköhän tuo tie vie, ja todeta, että mennäänpä katsomaan! Aiemmin se ei olisi ollut mahdollista, koska en olisi jaksanut. 

Oma jumpparyhmä kannustaa

Annika onnistui viime vuoden aikana pudottamaan 270 kilosta jo 60 kiloa. Hän kertoo syövänsä normaalisti, mutta punnitsee ruokansa ja on alkanut laskea myös kalorimääriä. Herkutteluhetket ovat sallittuja, mutta hän tietää, että venähtäneen lipsahduksen jälkeen on entistä vaikeampi palata ruotuun. 

Muutoksia on tapahtunut muuallakin kuin vaa'alla. Annika on alkanut rohkeammin kertoa tavoitteestaan muille ja on saanut sillä tavoin enemmän varmuutta ja iloa. 

– Aluksi pidin Instagram-tilini yksityisenä, sillä pelkäsin vanhojen tuttujen ajattelevan, että tuo Annikakin vain lihoo ja lihoo, hän kertoo. 

– Mutta pikku hiljaa aloin saada rohkeutta. Huomasin, miten tärkeää on saada tukea ja aloin avoimemmin jakaa asioita. 

Liikuntaa Annika harrastaa omassa jumpparyhmässään, jonka hän perusti yhdessä personal trainerin kanssa. Viime vuoden toukokuussa käynnistettyyn "punkerojumppaan" ei oteta kuin riittävän ylipainoisia ihmisiä, jotta kenenkään ei tarvitse häpeillä painoaan. Jumpparyhmä kokoontuu kahdesti viikossa ja mukana on suurelta osin alkuperäinen ryhmä. 

Tärkeää muutoksessa on ollut tuki myös sosiaalisen median kautta. 

– Vertaistuki on ollut korvaamatonta. Helpottaa, kun saa käsitellä hankalia asioita toisten kanssa, jotka tietävät, miltä sinusta tuntuu. Olen saanut paljon apua ja vinkkejä laajasti hyvinvointiin ja muihinkin arjen asioihin. 

Tärkeintä on löytää tapa, joka tuntuu hyvältä

Annika opiskelee parhaillaan merkonomiksi, mutta on aloittanut avoimessa ammattikorkeakoulussa myös psyykkisen valmennuksen kursseja. Hän olisi itse kaivannut aikoinaan nimenomaan vertaistukea ja ymmärrystä mielen vaikutuksesta painonpudotuksessa, ja sitä hän toivoo voivansa joskus antaa muille. 

– Mitään perus peeteetä minusta ei tule, mutta enemmänkin kiinnostaa se mielen puoli. 

Hänen mukaansa tärkeintä ei olisi tuputtaa kaikille samaa mallia, vaan kannustaa etsimään itselle toimivaa tapaa. 

– Tämä toimii minulle, kun saan syödä hyvää, puhdasta ruokaa ja herkuttelu on välillä sallittua. Tiedän, että tämä on hyvä, koska minulla on valtaosan ajasta niin hyvä fiilis. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla