Hyvä terveys
Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Tiede on osoittanut, että makuaistiamme hivelevät rasvainen, makea ja suolainen. Tämä on fakta, mutta ruokamieltymykset opitaan. Kulinaristit opettelevat niitä koko elämänsä. Ja makutreenin voi aloittaa jo lapsena.

Laitat ruokaa tavallisena arkipäivänä. Lapsesi eivät ole parhaita syömäreitä, joten laitat varmuuden vuoksi ruokaa, josta tiedät heidän pitävän. Tiedät jo etukäteen, että he syövät perunamuusin ja lihan ja juovat maitonsa. Kurkun reunaan jää pienet hampaanjäljet.

Mutta höyrystämäsi parsakaalit? Keittämäsi vihreät pavut? Paistetut herkkusienet? Turha toivo. He näyttävät yök-eleitä.

”Jos maistatte, saatte jälkiruokaa...” Tiedät kuitenkin jo, miten toivotonta tämä on. Se oli toivotonta eilen, ja se on yhtä toivotonta huomenna. Viha vihanneksia kohtaan on lapsissasi sisäänrakennettua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Onko nirsous geeneissä?

Jos uskot, että lasten vastenmielisyys vihanneksia kohtaan on luontaista, löydät sille paljon tukea. Tiede on osoittanut, että makuaistiamme hivelevät rasvainen, makea ja suolainen. Lasten mieltymys sipseihin, hampurilaisiin ja karkkeihin näyttävät todistavan tämän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lasten on osoitettu suhtautuvan epäluuloisesti kitkeriin makuihin, ja heidän vastenmielisyytensä niin monia kasviksia kohtaan todistaa tämänkin.

Happamien makujen uskotaan varoittavan pilaantuneesta ruoasta, ja tämä tuntuu tarjoavan selityksen sille, miksi lapset välttelevät monia hedelmiäkin.

Jos tämä pitää paikkansa, vihannesten tarjoaminen lapsille on heidän luontoaan vastaan: vihannekset eivät maistu, koska ne maistuvat pilaantuneelle.

Mutta entäpä jos ne ovat juuri tällaiset ajatukset – meidän vanhempien ennakkoluulot – jotka tulevat lasten ja vihannesten väliin? Entä jos olemme sisäistäneet liiankin hyvin, että lasten vastenmielisyys vihanneksia kohtaan on osa luonnonjärjestystä?

Geenit voivat vaikuttaa siihen, miten me maistamme, mutta miksi se tarkoittaisi, että ne sanelevat kaiken ruokamieltymyksistämme? Eivätkö ruokamieltymykset ole pääasiassa opittuja – ja kulinaristit ja keittiön kokeilijat opettelevat niitä koko elämän.

Makuaapinen auki

Ruokamieltymyksiä voikin ajatella oppimisfilosofian kautta.

Oppiminen on eräänlainen lihas. Mitä enemmän opiskelet, sitä enemmän harjoitat oppimislihastasi ja sitä enemmän se taas kykenee oppimaan. Näille ihmisille epäonnistuminen on vain merkki siitä, että on treenattava lisää.

Nämä kaksi strategiaa näkyvät hyvin siinä, mitä ajattelemme lasten ruokamieltymyksistä. Jos uskomme, että ne ovat pääasiassa sisäsyntyisiä, silloin ruokamieltymysten rajatkin ovat sisäsyntyisiä.

Vaihtoehtoisesti voimme ajatella, että ruokamieltymykset ovat kuin lihas, jota voi kasvattaa. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta se kasvaa, jos sille annetaan uusia kokemuksia. Tällä asenteella varustettu kasvattaja tarjoaa lapselle kaikenlaisia makuja eikä luovuta vastoinkäymisistä.

Nuolaisusta se lähtee

Nirsoimpia tapauksia varten Yhdysvalloissa on kehitetty menetelmä nimeltä Tiny Tastes eli pikku maut. Syömisen opettelussa lähdetään murusista.

Jos lapsi ei suostu syömään hernettä, se jaetaan neljään palaan ja tarjotaan yhtä murua. Jos lapsi ei vieläkään suostu maistamaa, herne leikataan kahdeksaan palaan. Jos sekään ei tee kauppaansa, riittää, että lapsi nuolaisee sitä.

Tällä menetelmällä on saatu aikaan hämmästyttäviä tuloksia. Jos maistelumenetelmä soveltuu vaikeimpiin tapauksiin, ei ole epäilystä, etteikö sillä saavuttaisi tuloksia tavallisten lasten kanssa. Se vaatii toki kärsivällisyyttä mutta kantaa ennen pitkää hedelmää – ja myös vihanneksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla