Deodorantti auttaa vain hienhajuun, ei kainaloiden kostumiseen. Jos haju ei ole ongelma, ei dödöä tarvita. Kuva: Shutterstock
Deodorantti auttaa vain hienhajuun, ei kainaloiden kostumiseen. Jos haju ei ole ongelma, ei dödöä tarvita. Kuva: Shutterstock

Deodorantin käyttö on perushygieniasta huolehtimista. Vai onko?

Olen käyttänyt deodoranttia 10-vuotiaasta. Pyysin äidiltä deodorantin sen jälkeen, kun huomasin kerran urheiluharjoituksissa kainaloideni kostuneen, ja sillä tiellä ollaan.

En ole koskaan tunnistanut itsessäni merkittävää kainalohien lemahdusta, vaikka joskus dödö on unohtunut. Koska deodorantin laittaminen kainaloihin on hygienianormi, olen kuitenkin käyttänyt dödöä 15 vuoden ajan lähes joka päivä. Ala-asteen ympäristö- ja luonnontiedon kirjan sivu, jossa vannotettiin kaikkia käyttämään deodoranttia, on syöpynyt mieleeni niin, ettei se ikinä lähde pois. 

Vaikka kainalohiki ei ole aiheuttanut suuria murheita, jalkahiki on kokonaan toinen tarina. Olen kärsinyt murrosiästä asti hyvin pahanhajuisesta jalkahiestä, ja sen jälkeen, kun ostin ensimmäisen kunnollisen jalkoihin sopivan antiperspiranttini, en ole harkinnut luopuvani siitä.

Kolme viikkoa ilman

Yleisen viihtyvyyden kannalta lienee ihan hyvä, että koulussa opetetaan deodorantin käyttöä. Voisikohan silti olla niin, että kaikki eivät tarvitse dödöä kainaloihinsa?

Asiaa selvittääkseni olen päättänyt olla kolme viikkoa laittamatta kainaloihini deodoranttia keskellä kuuminta kesää, jos nyt tästä Suomen kesästä voi niin sanoa. Sallin itselleni antiperspirantin käytön jaloissa – ihan itseni, lähimmäisteni ja kenkieni hyvinvoinnin nimissä.

Kun kerron muille kokeilustani, näen, että useimpia ällöttää ajatus viikoista ilman deodoranttia. Ehkä dödöttömyys vertautuu heidän mielissään siihen, että pidättäytyisi hampaidenpesusta tai alushousujen vaihtamisesta. Deodorantittomuudessa on kuitenkin se hyvä puoli, että voin nollata hikiset tilanteet käymällä suihkussa. 

Lopputulos kiinnostaa. Jos en kerran tarvitsekaan deodoranttia kainaloihini, säästän jokusen euron vuodessa, voin skipata aamurutiinistani yhden kohdan ja vältyn kantamasta deodoranttia joka reissuun ja yökyläpaikkaan.

Viikko 1: tuoksahdus hikeä

Olen lähdössä viikonlopuksi urheilukisoihin ulkomaille, mutta onneksi valmentajan tehtäviin. Lennän kisapaikalle pelkillä käsimatkatavaroilla, joten olen tyytyväinen, että litran vetävään nestepussiin ei tarvitse tunkea deodoranttia kaiken muun lisäksi. 

Kisoissa on muutama tilanne, joissa haistan pienen tuoksahduksen hikeä. Voi kuitenkin olla, että haju tulee itsensä hikeen lämmitelleistä urheilijoista eikä suinkaan minun kainaloistani. 

Kotiin lähtiessä vaihdan pitkän päivän päätteeksi lentokentän vessassa siistimmät vaatteet päälle. Edessä on lento yötä vasten. Oloni on nuhjuinen ja toivon, että voisin edes sipaista deodoranttia kainaloon. Tax free -myymälöissä kierrellessäni nuuhkin epäluuloisena kainaloitani ja hengailen kädet lanteilla, jotta ilma vaihtuisi kainaloiden seutuvilla. Katselen kaihoisasti deodoranttihyllyä ja kadun koko kokeiluun ryhtymistä. 

Viikko 2: tähän voisi tottua

Arkisin vedän kevyen hien päälle heti aamulla junaan kiirehtiessäni. En asemaa kohti juostessani ehdi haistelemaan, miltä kainaloiden tilanne vaikuttaa. Ei auta kuin toivoa, että vieruskaverini ei joudu kärsimään hajuhaitoista.

Olen tottunut deodorantittomuuteen yllättävän nopeasti, enkä enää ole jatkuvasti hermostunut asiasta.

Lauantaina lähden kevyelle juoksulenkille, enkä senkään jälkeen huomaa hienhajua. Pyydän puolisoani haistamaan varmuuden vuoksi, mutta hän kieltäytyy. Täytyy kai vain luottaa omaan hajuaistiinsa.

Viikko 3: märkä muttei haiseva

Eniten olen pelännyt akrojoogaamista deodorantittomilla kainaloilla. Akrojooga on käytännössä pariakrobatiaa, ja siihen kuuluu tiivis kontakti toisten vartaloihin. Ahdistaa ajatella, että saatan olla epämiellyttävä, hienhajuinen pari. 

Akrojoogaan lähtiessä vaikeudet alkavat jo kotoa. Sataa, joten pyöräilen usean kilometrin matkan urheiluhallille hiostavassa sateenpitävässä takissa. Pukuhuoneessa läiskin hätäisesti kainaloihini vettä ja kuivaan niitä vessapaperilla. Voi, miksi lähdinkään tähän kokeiluun?

Kaiken lisäksi treenisalista on ilmeisesti laitettu kesäksi ilmastointi pois. Hiki alkaa puskea päälle välittömästi, mutta kainaloista murehtiminen unohtuu treeniin keskittyessä nopeasti.

Parin tunnin urheilun jälkeen nuuhkin kainaloitani: eivät haise. 

Lopputulos

Kolmen viikon kokeilun perusteella vaikuttaa siltä, etten tarvitse kainaloihin laitettavaa deodoranttia mihinkään. En aio välittömästi konmarittaa puoliksi käytettyä dödöäni roskiin, mutta en myöskään aio hieroa sitä itseeni joka päivä. Säilytän sen tiukkojen urheilusuoritusten ja jännittävien juhlapäivien varalle. 

Sain kyllä kokeilun aikana kainaloni märiksi monta kertaa, mutta tavallinen deodorantti, toisin kuin antiperspirantti, ei estä kainaloiden kostumista. Kosteutta olisi ilmennyt, vaikka olisinkin rullaillut dödöä kainaloihini.

Kokeilusta valaistuneena suosittelen pientä testiä muillekin.

Olo on vähän huijattu. Olen hieronut kainaloihini deodoranttia 15 vuoden ajan, koska moni ihminen tarvitsee dödöä pysyäkseen hajuttomana – mutta en minä. Jalkadeodorantin, jota toden teolla tarvitsen, sen sijaan löysiin vasta parikymppisenä, koska deodorantin käyttö jalkoihin ei ole hygienianormi.

Kokeilusta valaistuneena suosittelen pientä testiä muillekin, jotka ovat epävarmoja deodorantin tarpeellisuudesta itselleen. Hajuttomana voi näköjään pysyä ilman dödöäkin.

Vierailija

Olin kolme viikkoa ilman deodoranttia – lopputulos yllätti

Olen 59v nainen ja en ole muutamaan vuoteen käyttänyt deodoranttia eikä kukaan ole huomautellut siitä. (mainittakoon että olen muuten ylihygieninen!)Suihkussa aamuin illoin. Päivänmittaan pyyhin kainaloita kostealla vanulla, välillä laitan vanuun kasvovettä. Vaatteeni eivät haise eivätkä kainalot. Suihkun jälkeen laitan vartalotuoksua kainaloihin.
Lue kommentti

Naiset vaikuttavat olevan miehiä alttiimpia häpeän tuntemiselle, arvioi psykoanalyytikko Elina Reenkola.

Häpeä on tunne, joka on meistä useimmille valitettavan tuttu. Olennaisuudestaan huolimatta sitä on hankala nähdä millään lailla positiivisena tunnetilana. Jotain hyvääkin häpeässä silti on.

– Lievä häpeä suojelee meitä ja auttaa muiden huomioimisessa, sanoo häpeämistä tutkinut psykoanalyytikko Elina Reenkola.

”Häpeä suojelee meitä ja auttaa muiden huomioimisessa.”

Reenkolan mukaan häpeä johtuu sisäisestä ristiriidasta minän ja erilaisten ihanteiden välillä. Jos siis emme toimi tai onnistu jossain asiassa niin kuin mielestämme pitäisi, tunnemme häpeää.

Vaikka häpeä onkin tärkeä osa meitä, sen ytimessä oleva pelko hyväksynnän ja rakkauden puutteesta ei tunnu kovin tarpeelliselta.

– Valitettavan usein häpeä lamaannuttaa ja aiheuttaa tuskaa. Mokaamisen pelko estää toteuttamasta itseään ja unelmiaan, Reenkola sanoo.

Reenkolan mukaan naiset vaikuttavat olevan miehiä alttiimpia häpeän tuntemiselle.

– Se voi johtua muun muassa siitä, että naisia ja tyttöjä on alistettu ja nöyryytetty yhteiskunnassa niin pitkään. Naisen anatomiaan liittyy myös monia intiimejä asioita, joita ei voi hallita, kuten kuukautisvuoto, raskaus, maidon valuminen rinnoista ja vaihdevuodet. Vaikka ne ovat luonnollisia, niiden hallitsemattomuus tekee niistä jotenkin häpeällisiä.

Häpeälle kannattaa altistaa itsensä

Epämiellyttävyydestään huolimatta häpeää ei pidä pakoilla. Pelottavien asioiden tekeminen saattaa auttaa pääsemään pahimmasta häpeän tunteesta eroon.

– Uskon, että häpeälle kannattaa jossain määrin altistaa itsensä. Minäkin pelkäsin pitkään julkista puhumista ja esiintymistä, mutta olen karaissut itseäni hakeutumalla pelottaviin tilanteisiin, Reenkola sanoo.

Lue torstaina 25.1. ilmestyvästä Me Naiset -lehdestä, miten Elina Reenkola ja kaksi muuta naista ovat kokeneet häpeän omassa elämässään ja miten he ovat päässeet siitä yli.

Narsistista persoonallisuushäiriötä ei voi diagnosoida itse. Suomalaisten psykiatrien käyttämän SCID-II lomakkeen kysymysten avulla voi kuitenkin pohtia, kannattaisiko asiaa tutkituttaa.

Yleisen näkemyksen mukaan sanotaan, että narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä on väestöstämme yksi prosentti. Eriasteisesta narsistisesta vammasta kärsiviä henkilöitä on kuitenkin paljon enemmän, kerrotaan Narsistien uhrien tuki ry:n sivuilla.

Narsistinen persoonallisuushäiriö on syvälle juurtunut ja pitkäaikainen käyttäytymismalli, joka ilmenee joustamattomuutena monissa elämäntilanteissa.

– Tällaisella ihmisellä on suuria kuvitelmia itsestään, hän saattaa loukkaantua herkästi ja manipuloida toisia. Hänellä on kehutuksi tulemisen tarve. Narsistinen persoonallisuushäiriö ei ilmene ihan samalla tavalla kaikilla ihmisillä. Se voi ilmetä myös heikkona itseluottamuksena, kertoo psykiatrian professori, psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Jyrki Korkeila

Miten narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistaa?

Vain psykiatrian ammattilainen voi tunnistaa ja diagnosoida narsistisen persoonallisuushäiriön.

– Täytyy olla esimerkiksi tietty määrä tiettyjä oireita ja toimintatapoja eri vuorovaikutussuhteissa. Niiden pitää olla pitkäaikaisia eli koko elämän aikana jollain tavalla ilmenneitä. Diagnoosia ei voi tehdä ilman, että ihminen tutkitaan ja haastatellaan ja katsotaan kattavasti hänen elämäntarinaansa.

Narsistisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta seulotaan Suomessa esimerkiksi SCID-II kyselyn kaavakkeen tiettyjen kysymysten avulla. Idea on, että lomakkeen täyttäjä vastaa kysymyksiin kyllä tai ei. Jos saa yli viisi kyllä-vastausta, on narsistinen persoonallisuushäiriö mahdollinen.

Jyrki Korkeila korostaa, että kysymykset ovat pohdinnan ja keskustelun tueksi eikä pelkästään niiden pohjalta voida tehdä diagnoosia.

”Jos asia kiinnostaa, testistä voi saada vastauksen siihen, kannattaisiko narsistista persoonallisuushäiriötä käydä arvioimassa. ”

– Tämä täytettävä lomake, jossa on valtavasti kysymyksiä, antaa osviittaa, että on aihetta epäillä [narsistista persoonallisuushäiriötä]. Vasta haastattelussa voidaan katsoa, onko sellaista oikeasti. Kaavake seuloo esille ihmisiä, joista kannattaa selvittää, onko heillä narsistista persoonallisuushäiriötä, Korkeila selventää.

Korkeila ei kiellä kaavakkeen silmäilyä ja täyttämistä, mutta hän korostaa, että testi johtaa helposti harhaan.

– Jos asia kiinnostaa, testistä voi saada vastauksen siihen, kannattaisiko narsistista persoonallisuushäiriötä käydä arvioimassa. Tosin yleensä niille, joilla tällaisia piirteitä on, eivät tällaiset kysymykset tule mieleen, ellei joku painosta tai ala selittämään asiaa.

Näiden SCID-II-lomakkeesta löytyvien kysymysten pohjalta voi pohtia narsistisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta:

1. Jäävätkö ihmisiltä usein huomaamatta erityiset kykynne tai saavutuksenne?

2. Onko Teille sanottu, että Teillä on liian korkea käsitys itsestänne?

3. Ajatteletteko paljon valtaa, mainetta tai tunnustusta, jota saatte vielä jonakin päivänä?

4. Ajatteletteko paljon täydellistä rakkaussuhdetta, jonka koette jonakin päivänä?

5. Kun Teillä on ongelma, vaaditteko melkein aina päästä johtajan puheille?

6. Onko Teistä tärkeää viettää aikaa vaikutusvaltaisten ja huomattavien ihmisten seurassa?

7. Onko Teistä tärkeää, että ihmiset kiinnittävät Teihin huomiota ja ihailevat Teitä jollakin tavalla?

8. Ajatteletteko, että ei ole välttämätöntä noudattaa tiettyjä sääntöjä tai tapoja, jos niistä on teille haittaa?

9. Tuntuuko Teistä, että olette henkilö joka ansaitsee erityiskohtelun?

10. Onko usein välttämätöntä astua muutamille varpaille, jotta saatte mitä haluatte?

11. Onko Teidän usein asetettava omat tarpeenne muiden tarpeiden edelle?

12. Odotatteko usein toisten tekevän kyselemättä, mitä pyydätte, koska olette kuka olette?

13. Oletteko kiinnostumaton toisten ongelmista tai tunteista?

14. Ovatko ihmiset valittaneet Teille, että ette kuuntele heitä tai välitä heidän tunteistaan?

15. Oletteko usein kateellinen toisille?

16. Tuntuu Teistä, että toiset usein kadehtivat Teitä?

17. Oletteko sitä mieltä, että vain hyvin harvat ansaitsevat huomionne ja aikaanne?

Vierailija

Saatko 5 kyllä-vastausta? Näillä kysymyksillä mahdolliset narsistit seulotaan Suomessa tarkempiin tutkimuksiin

Ahaaa, ehkä se selittää miksi en ole erityisen kovassa huudossa naismarkkinoilla, en ole riittävän narsisti. Luulin aina että se johtuu pienistä munista tai etten ole erikoisen varakas, mutta en ilmeisesti ole vain kyllin häiriintynyt. Olenkohan nyt sitten voittaja vai häviäjä elämän pitkässävedossa.
Lue kommentti