Surevia ei kohdella työelämässä tasapuolisesti. Kysyimme Me Naisten lukijoilta, miten heidän työpaikallaan on suhtauduttu läheisen kuolemasta aiheutuneeseen suruun. 

En pystynyt nukkumaan ollenkaan. Suru hyökyi päälle aina, kun jäin yksin.”

”Ajatukset eivät pysyneet koossa, tuli keskittymis- ja muistamisvaikeuksia. Kun muut touhottivat pikkuongelmista, suhtautumiseni oli pitkälti hälläväliä.”

”Kipu tuntuu fyysisenä koko kropassa. Rinnassa tuntuu siltä, kuin siinä olisi iso tyhjä kuoppa.”

”En pystynyt syömään enkä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että haluan pian päästä lapseni luokse. Mieleni oli hätäinen, levoton ja tyhjä.”

Läheisen menettämisen aiheuttama suru voi näkyä ihmisessä monilla eri tavoilla. Se voi tuntua fyysisenä kipuna, unihäiriöinä ja keskittymisvaikeuksina. Yksi ei pysty syömään ollenkaan, toinen nukkuu halki päivien.

Surua tutkinut terveystieteiden tohtori Anna Liisa Aho kertoi Me Naisten haastattelussa, että surun kestoa ei voi määrittää. Joskus suru jää pysyväksi osaksi elämää. Se voi muuttaa jopa ihmisen perusolemusta, identiteettiä.

– Sosiaaliset suhteet muuttuvat, ja perheen dynamiikka vaihtelee. Kriisi, kuten läheisen kuolema, voi yhdistää tai erottaa ja aiheuttaa masennustakin, Aho sanoi.

Anna Liisa Ahoa harmitti, ettei surulle ole omaa diagnoosiaan. Vaikka suru voi olla voimakas fyysiseen ja henkiseen terveyteen vaikuttava asia, siihen suhtaudutaan suomalaisessa terveydenhuollossa hyvin vaihtelevasti. 

Kaikki eivät saa surun hetkellä tarvitsemaansa tukea tai töistä palkallista sairauslomaa. Koska surulle ei ole omaa diagnoosia, moni lääkäri joutuu kirjoittamaan sairausloman syyksi esimerkiksi akuutin stressireaktion tai masennuksen.

Lähivuosina tilanteeseen on tulossa jonkinlainen muutos, sillä yksi surun muoto on saamassa oman diagnoosin. Psykologi, vaativan erityistason psykoterapeutti Soili Poijula kertoi Ylen haastattelussa, että kun Suomi ottaa tulevaisuudessa käyttöön uuden ICD 11 -tautiluokituksen, pitkittyneestä surusta tulee diagnosoitava sairaus. 

– Sen myötä voi toivoa, että maailmalla kehitetyt hoitomallit otetaan Suomessakin käyttöön, Poijula sanoi.

Edes hetken jotain muuta

Kysyimme hiljattain Me Naisten lukijoilta, miten läheisen kuoleman aiheuttama suru on vaikuttanut heidän työhönsä ja miten heidän suruunsa on töissä suhtauduttu. Kyselyymme vastasi kymmeniä läheisensä menettäneitä.

Moni kertoi, että oli saanut työpaikalla ymmärrystä vaikeassa tilanteessa. Se on saattanut tarkoittaa esimerkiksi sitä, että on voinut jäädä ongelmitta sairauslomalle. Esimiehen ja kollegojen tuki on ollut osalle vastaajista korvaamatonta. 

Kun opettajana työskentelevän Hannan*, 54, puoliso menehtyi yllättäen onnettomuudessa yli 15 vuotta sitten, hän jäi kuukaudeksi sairauslomalle.

– Työnantajani suhtautui tilanteeseen hyvin. Minua ei painostettu töihin, vaan hakemaan apua ja sairaslomaa niin pitkäksi aikaa kuin tarpeellista. Jäin myöhemmin keväällä kahdeksi viikoksi sairauslomalle, sillä kärsin niin paljon unettomuudesta, että en jaksanut käydä töissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Myöhemmin Hannan työpaikalla tehtiin sopimus siitä, ettei hänen puolisonsa kuolemasta puhuta. Se oli Hannalle tärkeää.

– Sain olla töissä työminässäni. Se helpotti oloa, sillä kotona olin yh-äiti ja vastuussa yksin perheestä. Töissä sain olla työntekijä ilman muita rooleja.

Jokainen suree omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Työyhteisö ei ole kaikille luonteva paikka purkaa sielun kipua, mutta joillekin kollegoiden avuntarjoukset voivat tuoda lohtua. ”

Suomentaja Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan kesällä 2016. Kaksi ja puoli vuotta tyttären kuoleman jälkeen hän kertoi Me Naisten haastattelussa toivoneensa suuren surun hetkellä, että useampi ihminen olisi kutsunut kylään tai pyytänyt kahville.

– Tai kysynyt, tarvitsenko apua. Tai edes jaksanut kuunnella kuormittamatta omilla huolillaan.

Viesti aivan väärään aikaan

Kaikki eivät ole olleet työpaikassaan yhtä hyvässä tilanteessa kuin Hanna. Kun vaatemyyjänä työskennelleen Karoliinan, 27, läheinen ystävä menehtyi syöpään, hän jäi töistä sairauslomalle viikoksi.

– Lääkäri kirjoitti syyksi akuutin stressihäiriön. Esimieheni oli asian suhteen hyvin nihkeä ja löysi porsaanreiän kaupan alan TESistä, ettei sairauslomakoodille tarvitse välttämättä maksaa palkkaa. En kuulunut silloin vielä liittoon, eivätkä omat voimavarani riittäneet riitauttamaan asiaa.

– Hautajaisia varten vapaapäivän saaminen oli hyvin hankalaa ja jouduin kyselemään työkavereilta, josko joku haluaisi tehdä sinä päivänä työvuoroni, vaikka olin ilmoittanut hautajaisten ajankohdan ennen työvuorojen tekemistä esimiehelleni.

Töihin paluu ystävän kuoleman jälkeen oli Karoliinalle vaikeaa.

– Hän oli ensimmäinen läheiseni, joka kuoli. Töihin palaaminen oli raskasta, olin todella itkuherkkä.

Lastentarhanopettajana työskentelevän Saran*, 40, isä kuoli viime keväänä. Hänenkin esimiehensä oli vaikea ymmärtää tilannetta.

– Kaikkein törkeintä oli, kun isän kuolinvuoteen äärellä esimieheni laittoi viestiä, että tarvitsen poissaolostani lääkärintodistuksen. Ei mitään myötätuntoa ja tilannetajua. Olisi luullut, että oma ilmoitus olisi riittänyt, kun elämä järkkyy ja suru on suurimmillaan.

Eteenpäin

Läheisen kuoleman jälkeen töihin palaaminen voi tuntua mahdottomalta. Siellä kaikki vain jatkavat elämäänsä, murehtivat pikkuasioista, kun oma elämä on muuttunut lopullisesti. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, että töihin paluu voi myös auttaa jatkamaan elämää.

”Mieheni kuoli yllättäen. Menin sokkiin ja jäin pariksi viikoksi sairauslomalle. Oli ehkä helpotus palata töihin ja saada päivärytmistä kiinni. Oli pakko ajatella ihan jotain muuta ja pikkuhiljaa saada elämän päästä kiinni.” Nainen, 58

”Oikeastaan työhön keskittyminen auttoi parhaiten hetki hetkeltä menemään eteenpäin. Silloin ei ollut aikaa miettiä tapahtunutta, vaikka tietoisuus puolisoni kuolemasta aina aamuisin herätessä jysähti ensimmäisenä tajuntaan.” Nainen, 59

Joskus työ tuo vain hetken helpotuksen: se voi viedä menetyksen pois mielestä, mutta suru saattaa palata myöhemmin vielä voimakkaammin takaisin.

”Kokeilin poikani kuoleman jälkeen töitä. Se tuntui hetken siltä kuin olisi saanut lomaa surusta. Sitten keväällä 2018 romahdus vei totaalisesti työkyvyn. Opettelen yhä elämään surun kanssa. Osa minusta tuntuu olevan muualla enkä oikein tiedä, mitä minusta on jäljellä.” Nainen, 48

Kyselyvastauksissa moni kertoi kuitenkin, että vähitellen suurikin suru usein hellittää. Se ei välttämättä poistu, mutta se voi pienentyä. 

Apua monet vastaajat ovat saaneet erityisesti siitä, että ovat voineet keskustella läheistensä ja mahdollisesti myös ammattilaisen kanssa. Yhdelle tärkeää on ollut yksinolo, toiselle rukoileminen, kolmannelle vertaistuellinen sururyhmä ja neljännelle arjen rutiinit.

”Konkreettinen apu arjessa on parasta surevalle. Kävelylenkit ystävän kanssa ja se, että sai puhua surusta ja muusta. Hetket, jolloin sai ajaa autolla johonkin olemaan hetkeksi yksin ja itkeä. Nukahtamislääkkeet auttoivat nukkumaan, sillä unettomuus vie mielen nopeasti todella alas.” Nainen, 54

Moni puhuu myös tutun sananparren puolesta: aika parantaa haavat.

”Aika on paras apu. Pikkuhiljaa olo helpottuu, surun ja vihan tilalle tulee jonkinlainen sopeutuminen. Akuutin mustan surun tilalle tulee harmaa harsomainen tunne, joka seuraa. Sitten sen voi hetkeksi unohtaa.” Nainen, 47

Me Naiset
Kuvat
Shutterstock