– Kenelläkään ei ole varaa sanoa, ettei koskaan valehtele. Pyrin itsekin olemaan rehellinen, mutta koska totuus voi joskus haavoittaa pahasti, joutuu tilanteisiin, joissa totuutta ei halua tai uskalla sanoa, emeritusprofessori Markku Ojanen tunnustaa.

Emme elä Poirotin tai Gentleyn maailmassa, missä rikokset aina paljastuvat ja paha saa palkkansa. Elämme ja kuolemme valheitten keskellä: moni salaisuus jää ikuisesti pimentoon ja moni petos paljastumatta.

Hätävalheet ja valkoiset valheet annetaan anteeksi. Huijari sen sijaan ottaa riskin ja voi jäädä ihmejuttuineen yksin. Rehelliset ovat onnellisempia, sanoo onnellisuustutkija.

Professori Markku Ojanen tunnetaan lukuisista suomalaisten onnellisuutta selvittäneistä tutkimuksistaan ja kirjoistaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Kun ystävä näyttää uutta asuaan, emme sano, että näytätpä makkaralta. Kun toinen esittelee kotiaan, emme sano, että onpas kolkko.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tässä ei Ojasen mielestä ole kyse enää valehtelusta vaan hyvästä käytöksestä. Emme halua loukata toista.

Toisessa ääripäässä ovat vaaralliset valheet, jotka liittyvät hyödyn tavoitteluun, vallankäyttöön, alistamiseen ja pahimmillaan haluun tuhota toinen. Väliin mahtuvat sitten salaamiset, peittelyt, näytellyt roolit, kaunistelut ja mielistelyt, pienet totuuden vääristelyt.

Ihminen, joka väittää, ettei olisi koskaan valehdellut, ei yksinkertaisesti puhu totta tai sitten on surkea itsensä tuntija. 

Hätävalhe on pakotie

Häpeä on mitä epämiellyttävin tunne. Siksi mokasta tai väärästä teosta paljastuminen saa valehtelemaan. Kun keksaisemme hätävalheen, saamme samalla pakotien piinaavasta häpeästä. Emme paljasta, ettemme osaa jotain asiaa ollenkaan tai että olimme humalassa, kun piti olla selvä.

– Suuri osa hätävalheista ei tunnu miltään eikä merkitse mitään. Emme ehkä niitä edes muista. Joskus hätävalhe suojelee meitä suurelta häväistykseltä. Sen avulla ihminen yrittää pelastaa minuutensa fyysiseltä ja psyykkiseltä romahtamiselta. Joskus joudumme myös valehtelemaan pakon edessä.

– Valehtelemme, kun emme haluaa läheiselle tai itsellemme lisää vaikeuksia, Ojanen sanoo.

Haluamme auttaa puolisoamme, joka on vaikeuksissa, haluamme pelastaa lapsemme nöyryytykseltä. Ja kukapa ei valehtelisi, jos oma tai läheisen henki on kyseessä. Siksi esimerkiksi turvapaikanhakijoiden muuttuvat kertomukset ovat ymmärrettäviä. 

Tarinaniskijä viihdyttää 

Joillain on tapana liioitella reippaasti kertoessaan kokemuksistaan. He ovat tarinaniskijöitä ja hyviä suustaan. Melkein aina heille on sattunut jotain aivan erikoislaatuista, jotain koomista, jotain uskomatonta. Kun yleisö innostuu, tarinat sen kun paranevat ja sattumukset sakenevat. Yleisö ulvoo naurusta, eikä kukaan oikeastaan piittaa, onko kyseessä tosi vai tarina.

– Tarinaniskijät eivät useinkaan valehtele hyötymistarkoituksessa, Ojanen muistuttaa.

He haluavat viihdyttää! 

Ojanen muistelee tätiään, viiden lapsen tytärkatraan vanhinta, joka oli liioittelija jumalanarmosta ja jonka kukaan ei halunnut lopettavan liioitteluaan. 

Jotkut saattavat myös keksiä tapahtumia kirjoakseen tylsää elämäänsä ja vaikuttaakseen  mielenkiintoisemmilta. He luovat oman toivemaailman tehdäkseen itsensä tärkeiksi tai saadakseen muut kerrankin kuuntelemaan itseään.

Läheisen valhe satuttaa eniten

Annamme anteeksi monta asiaa: huonon päivän, äksyilyn, pienet haukut, mutta puhdasta petosta on vaikea antaa anteeksi. 

– Läheisissä suhteissa rehellisyyden vaatimus on suurempi kuin kaukaisempien suhteiden kohdalla, sanoo Ojanen.

Naapurin huijaus harmittaa, sisaren tai veljen huijaus raivostuttaa mutta puolison petollisuus saattaa viedä uskon omaan ihmisarvoon tai
arvoon miehenä ja naisena. Jos oma isä tai poika paljastuu huijariksi, se murentaa myös omaa identiteettiä. Petoksen kohteelle tulee myös arvoton olo. Olenko niin mitätön, että minulle ei voida kertoa totuutta?

Rehellisenä olet onnellisempi

Tutkimuksien mukaan rehelliset ihmiset ovat terveempiä ja salaisuuksien paljastuminen edesauttaa terveyttä. Valehtelu vie paljon energiaa, se kuluttaa, että joutuu peittelemään, joutuu salailemaan, joutuu piilottamaan itsensä. Yksi valhe johtaa seuraavaan ja niin edelleen. Valehtelijan tie on raskas: on muistettava mitä sanoi ja kenelle. 

– Jos julkisen tunnustamisen tie on mahdoton tai jos esimerkiksi uskottomuuden tunnustaminen loukkaisi puolisoa verisesti, joskus auttaa, että kirjoittaa paperilapulle eläytyvästi, mitä on tehnyt ja sitten polttaa lapun.

Ohje on yllättävä tullakseen professorin suusta, mutta se perustuu kuuluisan amerikkalaisen sosiaalipsykologin James Pennebakerin
tutkimuksiin ja on osoittautunut toimivaksi menetelmäksi.

– Toisaalta, Ojanen muistuttaa, on myös niin, että ihmiset hyväksyvät lähimmäisensä tunnustaman mokan tai pienen konnuuden paremmin, kuin sen, että heille valehdellaan. Ihmiset ovat yllättävän suvaitsevaisia ihmiselle, joka kertoo epäonnistumisestaan tai harharetkistään avoimesti.

Tunnista ja torju totuuden torvi

  1. Hän ilmoittaa suureen ääneen, että sanoo aina niin kuin asia on. Ja hän tekee sen, vaikka et haluaisi.
  2. Omasta mielestään hänellä on totuus hallussaan ja hän on moraaliltaan hyvin korkeatasoinen.
  3. Hän saattaa nauttia toisen heikkoudesta, tai hänen motiivinsa on yksinkertaisesti halu loukata. ”Kun minä nyt toden sanon!”
  4. Hänen kokemuksensa ja itsetuntemuksensa ovat hyvin rajalliset. Hän ei ehkä ole koskaan joutunut edes houkutukseen – tai ei halua muistaa sitä.
  5. Totuudenpuhuja jää lopulta yksin, sillä hänen toimintansa on tuhoisaa.

Tämä on Hyvä terveys -lehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Hyvän terveyden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/hyväterveys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla