ET Terveys
 Realismi ja tehokkuus voivat viedä elämästä merkityksen tunnon. Sen palauttaminen vaatii heittäytymistä. Kuvitus: Jenny Lucander
Realismi ja tehokkuus voivat viedä elämästä merkityksen tunnon. Sen palauttaminen vaatii heittäytymistä. Kuvitus: Jenny Lucander

Tässäkö tämä nyt oli? Sitä kysymystä me kaikki pohdimme jossakin vaiheessa elämää.

Mies ei saa itkeä. Käytä järkeäsi. Ei saa olla sinisilmäinen. Jos se kuulostaa liian hyvältä, se on liian hyvää.

Aikuisuuteen liitettävät mielikuvat eivät ole kovin kannustavia. Tokaisut kumpuavat kokemuksista, joihin törmäämme arjessa. Tyypillinen keino suojautua pettymyksiltä on hankkia iskunkestävä kuori.

Perimmäisiä toiveitaan ei kannata tuoda julki, ettei joudu pettymään. Heikkouttaan ei saa näyttää, sillä joku käyttää sitä hyväkseen. On järkevämpää pysytellä ammattiroolissa ja pitää epävarmuus omana tietonaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kovan kuoren ongelma on siinä, että herkkyys näivettyy, jos sitä ei hyödynnä ja elä todeksi. Jäljelle jää ulkokuori: aikuisuus, ammattirooli ja muiden ihmisten odotukset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elämä voi näyttää ulospäin menestyksekkäältä ja jopa kadehdittavalta, mutta henkilökohtaisesti koettuna siitä puuttuu jotakin olennaista – lämpöä ja merkitystä.

Keski-iän jälkeen iskevän kehityskriisin keskeinen kysymys on, tätäkö elämältä haluan.

Riittävätkö omistusasunto, matkailu, kesämökki ja eläkepäivien odottelu mielekkääseen elämään, jos jossain sisällä kalvaa tunne kaiken turhuudesta ja katoavaisuudesta? Lauluntekijä J. Karjalainen tavoittaa keski-iän tunnot mainiosti säkeellään: ”Hei missä sä oot, mun hölmö, nuori sydän, nyt kun sinua tarvitsen?”

Keski-ikäinen ei olekaan valmis

Nuoret ajattelevat usein, että elämässä saapuu vaihe, jossa aikuisuus alkaa ja seesteisyys tulee ikään kuin kaupan päälle.

Mitä pidemmälle elää, sitä selvemmäksi käy, että näin ei tapahdukaan. Viisikymppisellä on enemmän elämäkokemusta kuin kaksikymppisellä, mutta hänellä on myös enemmän ristiriitaisia ja vaikeita kokemuksia. Hän on niin ikään herännyt elämän rajallisuuteen.

Se, miten hahmotamme elämän ja millaisiin arvoihin sitoudumme, antaa identiteetillemme perustan ja suunnitelmillemme suunnan. Tämä hahmotus vaihtelee iän myötä.

Tutkija James W. Fowler on haastatellut ihmisiä heidän ajattelunsa muuttumisesta ja hengellisestä kehityksestä. Hän on luonut näiden elämänkatsomuksellisten elämäkertojen pohjalle viisivaiheisen kehitysteorian.

Fowlerin teoriassa aikuisikään sijoittuu kaksi kehityskriisiä.

Niistä ensimmäisessä ihminen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja alkaa oman elämänsä käsikirjoittajaksi. Kriittinen tietoisuus on usein niin vahva, että aiempia naiivisti ja fiiliksellä omaksuttuja uskomuksia on vaikea pitää enää matkassaan.

Tässä vaiheessa moni toteaa, että lapsenusko on mennyttä, ja tekee siitä johtopäätökset.

Yksi eroaa kirkosta, toinen jostain muusta tärkeästä, mutta sittemmin ahtaaksi käyneestä arvoyhteisöstään. Hölmö sydän saa luvan jäädä. Tilalle tulee paksumpi nahka, kriittisempi mieli ja järkevämpi ihminen.

Fowlerin teoria ei kuitenkaan pysähdy tähän. Jossain vaiheessa keski-ikää ihminen havahtuu, että nuoren aikuisuuden yltiökriittinen vaihe ei olekaan vielä henkisen kypsymisen pääteasema.

Vastaan tulee kriisejä ja vastoinkäymisiä, joista ei selviä pelkällä sisulla, järkeilyllä ja kovuudella. Ihminen alkaa kaivata niitä merkityksen, lämmön ja luovuuden lähteitä, jotka hän tuli aiemmin hylänneeksi tarpeettomina ja lapsellisina.

Fowler kutsuu tätä keski-iän kriisiä tietoteoreettiseksi nöyrtymiseksi ja avautumiseksi syvemmän minuuden äänille.

Vaikka lapsuuden naiiviuteen ei ole paluuta, ihminen voi löytää herkemmän ja haavoittuvamman itsensä.

Tässä toisessa, vapaaehtoisessa naiiviudessa ei tarvitse hylätä järkeään. Riittää, että tunnistaa järjen rajat ja sen, että elämässä tarvitaan myös hölmöä, lämmintä ja tuntevaa sydäntä.

”Tajusin, että minut on kasvatettu siten, että noudatan aina kaikkia määräyksiä.”

Yksi kertomus keski-iästä

Espoolainen Leena Oikarinen, 65, havahtui hengellisiin kysymyksiin kymmenisen vuotta sitten. Hänellä oli hyvä työpaikka, toimiva avioliitto ja aikuistuvat lapset. Mieleen alkoi kuitenkin hiipiä haikeutta: tässäkö tämä oli.

– Tajusin, että minut on kasvatettu siten, että noudatan aina kaikkia määräyksiä ja kuljen minulle määrättyä tietä.

Leenan vanhemmat olivat kansakoulun opettajia ja hän oli sisarusparven vanhin.

Ammatinvalinnanohjaaja suositteli Leenalle kirjailijan ammattia, mutta se tuntui liian epävarmalta. Niinpä tie vei kielenkääntäjäksi ja lopulta töihin sisustusalan kansainväliseen yritykseen.

– Minut kasvatettiin kotona tiukassa kurissa ja nuhteessa. Tärkein neuvo oli käyttäytyä sillä tavalla, etteivät oppilaiden vanhemmat pääse sanomaan opettajille, että mitäs meitä neuvotte, kun oma tyttärenne on tuollainen. No, en ollut sellainen, vaan laitoin laput silmille ja suoritin elämääni.

Kotona ei puhuttu uskonnosta, mutta koulussa se oli vahvasti läsnä. Kirkkoa kohtaan Leena menetti mielenkiintonsa uskontotunneilla.

– Opettajan päällä tuntui riippuvan raskas, musta pilvi. Samaistin kirkon tähän ilottomuutta huokuvaan raskasmielisyyteen.

”Luovuin itseriittoisuudestani ja sain vastalahjaksi luottamusta ja elämänuskoa.”

Leena ei tarvinnut kirkkoa. Hän pärjäsi 55-vuotiaaksi asti omin avuin.

Maailmankatsomuksen käännekohta osui epätoivoiseen, unettomaan yöhön. Leena huomasi rukoilevansa, vaikka hän ei ollut sellainen ihminen, joka rukoilee.

– Se on ihme, jota en osaa selittää. Koin saaneeni lahjan.

Kokemuksesta rohkaistuneena Leena uskaltautui seurakunnan kuoroon ja vapaaehtoistehtäviin. Hän huomasi viihtyvänsä ihmisenä, joka ei enää väistellyt kirkkoa ja uskontoa.

– Luovuin itseriittoisuudestani ja sain vastalahjaksi luottamusta ja elämänuskoa.

Lopulta hän uskaltautui jopa rippikeskusteluun papin kanssa.

– En kuulu niihin, jotka eivät tekisi elämässä mitään toisin. Tekisin montakin asiaa toisin, mutta hyväksyn toisaalta, että tämä on ollut minun tieni.

Leena ei ajattele enää, että uskossa on jotain ihmeellistä. Se on tullut ensi kertaa elämässä luonnolliseksi osaksi arkea.

– Haluan elää niin, että näen ihmiset ympärilläni ja sanon heille jotain rohkaisevaa. Minulle usko on luottamusta Jumalaan, sitä ettei tarvitse pelätä eikä selvitä yksin.


Enqvist kohtaa Saarikiven

Viime loppusyksyn tärkeitä kirjauutuuksia oli keskusteluteos Ainoa mikä jää, jossa uskonnoton kosmologi Kari Enqvist, 63, ja kristitty kielitieteilijä Janne Saarikivi, 44, haastavat toistensa ajattelua.

Kumpikin uskoo tieteelliseen tutkimukseen keinona selvittää maailman tosiasiat. Siitäkin he ovat aika lailla yhtä mieltä, että tosiasiat pitää välittää ihmisille ymmärrettävässä muodossa eli tarinoiden ja kuvaillen.

Vaikka keskustelijat ovat uskonnosta ja Jumalasta eri mieltä, he oppivat toisiltaan. He eivät toistele tyhjiä fraaseja, vaan etsivät aukkoa toisen puolustuksesta ja käyttävät iskupaikat hyväkseen.

Kummankin polvet notkahtavat toisen sivalluksista, mutta hetken kehänurkkauksessa toivuttuaan he jatkavat merkitykselliseksi kokemaansa kirjeenvaihtoa.

Enqvist uskoo tieteen tuomaan edistykseen, mutta Saarikivi luottaa enemmän elämän vastoinkäymisistä ammennettuun viisauteen. Saarikivi kirjoittaa: ”Siellä missä ihminen ratkaisee myönteisesti kaikki elämänsä ongelmat, ei synny haavoja eikä siksi myöskään vajavaisuutta, kosketusta, kohtaloa tai kontaktia toisten kanssa. Siksi siellä ei synny hyvää elämää eikä ymmärrystä yhtään mistään.”

Enqvist myöntää, että hänkin haluaisi puhua epävarmuudesta ja lohdutuksesta, muttei ole varma, osaako. Se on rohkea tunnustus arvostetulta tiedemieheltä.

Fowlerin teorian mukaan keski-ikä voi tuoda uskoon ja elämänkatsomukseen uuden elementin, kyvyn huumoriin ja ironiaan.

Ihminen näkee itsessään ja yhteisössään myös todellisuutta vääristävät tulkinnat ja osaa ironisoida niitä.

Itsetyytyväisyys karisee, armeliaisuus saa sijaa. Tärkeintä ei ole enää voitto, vaan yritys ymmärtää toista ja itseään.

Saarikiven ja Enqvistin keskustelussa ei ole voittajaa, ja juuri siksi lukija voittaa ja saa paljon ajateltavaa. Lopuksi keskustelijat kiittävät toisiaan hyvästä vastuksesta.

Enqvist myöntää saaneensa osuman tunnemaisemaansa: ”Minusta tuntuu, että olet poikkeuttanut minut tasapainosta. En osaa sanoa, mihin suuntaan enkä tiedä, mihin tämä tulee päätymään. Värisen edelleen. Minut on osin vedetty maailmaasi, esimerkiksi Turhan tiedon seuraasi. Joskus tuntuu kuin olisin kulkenut vaatekaapin läpi Narniaan, mutta silti iloitsen, että olet avannut minulle elämääsi.”

Saarikivi esittää niin ikään omat kiitoksensa: ”Hyvin sä vedät, Enqvist.”

Saarikivi saa teoksessa viimeisen puheenvuoron, mutta pidättäytyy viimeisestä sanasta.

Hänen uskonsa mukaan viimeistä sanaa ei ole. Tai jos on, se ei ole enää sana, vaan tie ja elämä.

Sille tielle riittävät Saarikiven mukaan toiseksi viimeiset sanat: ”Tieto ilman etiikkaa on tyhjää tai vaarallista. Tieto ei koskaan esiinny ilman uskoa tai muuta tunnetta. Tieto itsessään on tärkeää, mutta tieto yksin ei sytytä ketään tai muuta mitään.”

Kriittisesti sitoutunut

Fowler voisi nyökytellä tyytyväisenä Leena Oikarisen, Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven todistuksille.

Juuri tällainen on keski-iän kriiseillä maustettu maailmankatsomus. Siinä ei luovuta kriittisyydestä, muttei myöskään hylätä omaa hengellistä ja henkistä perintöä, vaikka sen rajoituksista ja rikoksista ollaan hyvin selvillä. Inkvisitio ei ole riittävä syy luopua kristinuskosta eikä atomipommi fysiikasta.

Ihminen ymmärtää, että todellisuudesta puhutaan eri traditioissa eri käsittein, mikä on hyvä syy kuunnella toista, mutta myös arvostaa omaa perinnettään ja siirtää sen parhaat palat seuraaville sukupolville.

Mitä seuraava sukupolvi tekee saamallaan perinnöllä?

Luultavasti saman kuin me omallamme.

He uskovat siihen pienen hetken niin kuin vanhempiin ja auktoriteetteihin uskotaan, kunnes hylkäävät sen taantumuksellisena muinaismuistona. Sitten kypsässä keski-iässä he vuorostaan havahtuvat, miten lyhyt hetki täällä eletään. Tulee heidän vuoronsa puhua epävarmuudesta ja lohdutuksesta.

Kun myöntää epävarmuutensa, voi taas alkaa ihmetellä ja kysellä. Toinen vaihtoehto on paljon huonompi: kyynistyä, kovettua ja puskea hampaat irvessä.

Kahdenlainen naiivius

James Fowlerin teoriassa uskon kehityksestä ensimmäinen vaihe käsittää koulua edeltävät ikävuodet, jolloin lapsen kuulemat uskonnolliset kertomukset kietoutuvat osaksi fantasiaa.

Kouluiässä fakta ja fantasia alkavat erottua toisistaan, ja lapsi siirtyy myyttis-kirjaimelliseen vaiheeseen, jossa hän omaksuu ympäristönsä uskomuksia hyvinkin kirjaimellisesti.

Synteettis-sovinnaisessa vaiheessa nuori on hyvin riippuvainen tärkeiden ihmisten odotuksista. Hän omaksuu ideologian, muttei osaa vielä eritellä ideologiaa yksityiskohtaisesti.

Neljännessä vaiheessa yksilö alkaa oman elämänsä käsikirjoittajaksi, mikä vaatii oman maailmankatsomuksen kriittistä arviointia. Kriittinen tietoisuus on usein niin vahva, että moni luopuu tässä vaiheessa lapsuutensa uskomuksista ja yhteisöistä.

Yltiökriittistä vaihetta seuraa usein keski-ikään sijoittuva kehityskriisi, jolle on Fowlerin mukaan luonteenomaista tietoteoreettinen nöyrtyminen. Lapsuuden naiiviuteen ei ole paluuta, mutta ihminen alkaa kehittää uudenlaista ajattelua, jonka Fowler nimeää toiseksi, vapaaehtoiseksi naiiviudeksi.

James W. Fowler: Faith Development and Pastoral Care.

Tämä on ET Terveyden juttu, joka on julkaistu menaiset.fi:ssä. Lisää ET Terveyden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/etterveys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla