Toivon pystyväni tekemään töitä ja myös voivani jakaa tulevaisuutta toisen aikuisen kanssa, kertoo Sanna-Liisi Kaski, joka menetti miehensä kaksi vuotta sitten. Kuvat: Sanna-Liisin kotialbumi
Toivon pystyväni tekemään töitä ja myös voivani jakaa tulevaisuutta toisen aikuisen kanssa, kertoo Sanna-Liisi Kaski, joka menetti miehensä kaksi vuotta sitten. Kuvat: Sanna-Liisin kotialbumi

Sanna-Liisi, 42, oli lomalla toisella puolella Suomea, kun hänen aviomiehensä kuoli yllättäen.  Siitä alkoi hänen itsetutkiskelunsa huippuaika.

Joka tiistai Sanna-Liisi Kaski, 42, suuntaa hautausmaalle. Hänen miehensä Timo kuoli kaksi vuotta sitten. Hautausmaa toimii Sanna-Liisin henkilökohtaisena surupaikkana.

– Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen meni shokissa. Tämä toinen vuosi on tuntunut pahemmalta, ja käyn yhä terapiassa. Se auttaa minua paljon ja antaa uskoa tulevaan. Haudalla käynti on välillä raskasta, mutta myös lohduttavaa, Sanna-Liisi sanoo.

Läheisen kuolema johtaa usein itsetutkiskeluun. Tunteet voivat olla ristiriitaisiakin. Ikävän ja yksinäisyyden lisäksi läheisensä menettänyt saattaa kokea jopa suuria oivalluksia – sekä hämmentäviä hetkiä vaikkapa tyytyväisenä ja iloisena itsenään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sanna-Liisi kertoo, että hän alkoi ajatella puolisonsa kuoleman jälkeen enemmän itseään, sairauttaan ja kipujaan, vaikka se on ollut myös rankkaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Olin tottunut selviämään asioista tahdonvoimalla ennenkin ja päätin, että nytkin selviän.

Hän päätti kohdata ensimmäistä kertaa omat kipunsa. Sanna-Liisi kärsii kaularangan kivuista, joita hänellä on ollut melkein vuosikymmenen ajan. Oikealla puolen kaularankaa hänellä on hermojuurivaurio ja vasemmalla puolella pullistuma. Hänellä on päivittäin myös kolmoishermosärkyä.

Hän kertoo, että pian miehensä kuoleman jälkeen hän alkoi saada kovempia kipukohtauksia. Kuntoutuksen ja päivittäisen jumpan avulla hän on kuitenkin saanut nyt suurimmat kohtaukset kuriin.

– Timon sairastelun ajan omat kipuni olivat taka-alalla. Ajattelin, että minun kipuni ovat niin pieniä Timon kipuihin verrattuna, ja ihmeellisesti kestin ne silloin, Sanna-Liisi sanoo. 

– Nyt annan aikaa enemmän itselleni, sillä sitä ei ole vuosikausiin ollut, koska hoidin miestäni.

Puhelu, joka soi korvissa vieläkin

Sanna-Liisin aviomies kuoli kesällä 2017 yllättäen sairaalahoidossa.

Puoliso oli sairastanut useamman vuoden harvinaista neurologista sairautta, joka tunnetaan Arnold-Chiarin oireyhtymänä. Hän oli viettänyt satoja päiviä sairaalassa edellisten vuosien aikana ja hänelle oli tehty useita leikkauksia.

Yrittäjänä kosmetiikka- ja kiinteistöalalla toimiva Sanna-Liisi oli perustanut uusperheen miehensä kanssa seitsemän vuotta sitten. Naimisissa he ehtivät olla kuusi vuotta.

Vielä viikko ennen kuolemaansa puoliso oli tehnyt kakkuja tyttärensä rippijuhliin. Sitten he lähtivät Latviaan lomalle. Oli heinäkuun 2017 ensimmäinen viikko, kun Timo päätyi sairaalaan suoraan paluulennon jälkeen.

Sanna-Liisi oli varannut seuraavaksi viikoksi mökin heille ja lapsilleen toiselta puolelta Suomea. Sekä hänellä että Timolla on kummallakin kaksi omaa lasta.

– Muistan, kun sanoin, että minun pelottaa lähteä mökille, kun Timo jää sairaalaan. Mutta hän ei antanut mahdollisuutta siirtää lähtöämme. Hän oli sopinut, että äitini lähtee meidän kanssamme.

Ajomatkan aikana Sanna-Liisa puhui ja viestitteli miehensä kanssa. He pääsivät keskiyöllä Saimaan rannalla sijaitsevalle mökille.

Puoliso oli hetki sitten kertonut saaneensa ylimääräisen kipupiikin, koska hänen olonsa oli tuskaisempi kuin koskaan.

Aamuyöllä kello 02.45 Sanna-Liisi sai puhelun, joka soi hänen korvissaan vieläkin: ”Olen päivystävä lääkäri ja tehtäväni on kertoa, että miehenne on menehtynyt. Häntä kyllä elvytettiin, mutta mitään eloa ei saatu.”

Miten kertoa pahin mahdollinen?

Tuon soiton jälkeen aamu eteni hitaasti mökillä. Sanna-Liisi istui, katseli vesistöä ja itki. Hän odotti, että voisi kertoa elämänsä pahimman uutisen lapsille, kun nämä heräävät.

Perhe sai kriisiapua ja ajoi sitten takaisin kotipaikkakunnalleen Seinäjoelle.

Ensimmäisinä päivinä Sanna-Liisi sai kotipaikkakunnallaan apua Etelä-Pohjanmaan keskussairaalan henkisestä ensiavusta. Sieltä hän sai tukea myös traumaterapeutin löytämiseen.

– Meillä kävi paljon vieraita kuoleman jälkeisinä viikkoina ja siskoni perheineen oli meillä viikon. Unirytmini oli pitkään sekaisin ja olen ihmetellyt jälkeenpäin, miten selvisin kaikesta. Saattotilaisuudesta, hautajaisista, uurnanlaskusta.  Siunaustilaisuus oli koskettava, mutta siitä en muista paljoa. Videolta olen sitä jälkeenpäin katsonut terapeuttini kanssa ja sitä kautta olen saanut muistoja itsellenikin.

Sanna-Liisi ja Timo ehtivät olla naimisissa kuusi vuotta.
Sanna-Liisi ja Timo ehtivät olla naimisissa kuusi vuotta.

Ikävä aaltoina ja suruvihkossa

Sanna-Liisi ja Timo tekivät yhdessä ollessaan paljon asioita kimpassa. Heidän rakkain harrastuksensa oli matkustaminen ja heillä jäi paljon reissusuunnitelmia toteuttamatta.

Ensimmäisen yhteisen matkansa he tekivät neljän lapsen kanssa Pariisin Disneylandiin. Myöhemmin Keniasta tuli heidän suosikkinsa.  Viimeinen matka suuntautui Riikaan.

– Minua pelotti ensimmäinen matkamme Keniaan, ja annoin Timon suunnitella sen. Matka oli niin upea, että vuoden päästä lähdimme sinne uudelleen. Kun puhuimme Keniasta ja safareista siellä, Timon piti päästä aina mainitsemaan, että ’leijonan käveleminen auton ikkunan alta sai Sanna-Liisinkin hiljentymään’.

Maailman parhaan matkakumppanin lisäksi Sanna-Liisi on viime vuosina kaivannut erityisesti ruuanlaittajaansa sekä -seuraansa. Sairastelunsa vuoksi Timo oli tehnyt paljon hommia kotona ja valmistanut ruuan usein valmiiksi.

Kun tiedossa oli lasten juhlia tai aikuisia vieraita, puoliso oli myös leiponut. Pari kävi yhdessä lenkillä ja kaupassa.

Sanna-Liisi mainitsee, että suru ja kaipaus tulevat kuin aaltoina. Lapsilla ikävä tulee usein iltaisin; hän itse kärsii ikävästä useimmiten merkki- ja juhlapäivinä – sekä hetkinä, jolloin erityisesti kaipaisi miestään rinnalleen.

Lastensa kanssa Sanna-Liisi on pitänyt muun muassa suruvihkoa, johon on piirretty isälle kuvia ja kirjoitettu kirjeitä. Puolisonsa lasten kanssa hän on käynyt yhdessä terapiassakin.

– Timo työskenteli it-alalla, joten tietokone- ja älypuhelinasiat olin jättänyt hänen huolekseen. Kun olen tarvinnut niissä jotain apua, niin silloin aina tulee mieleeni, että ’Timo, miksi oletkaan poissa’.  Kävin myös joka aamu lenkillä sairaalassa, kun Timo oli siellä pidempiä jaksoja. Nyt on outo tilanne, kun noita lenkkejä ei tarvitse tehdä enkä saa puhelimella Timoa kiinni vaikkapa sanoakseni hänelle hyvää yötä.

– Hautajaisten jälkeen olen saanut tärkeää tukea vanhemmiltani, sisaruksiltani sekä ystäviltäni. Heidän avullaan olen jaksanut pyörittää arkeamme, Sanna-Liisi sanoo.
– Hautajaisten jälkeen olen saanut tärkeää tukea vanhemmiltani, sisaruksiltani sekä ystäviltäni. Heidän avullaan olen jaksanut pyörittää arkeamme, Sanna-Liisi sanoo.

Alussa yksinäisyys oli alati läsnä

Heti aviopuolisonsa kuoleman jälkeen Sanna-Liisi oli osittaisella sairauslomalla. Vaikka hän on sosiaalinen ja tykkää olla ihmisten parissa, hänellä ei ollut siihen voimia hautajaisten jälkeen.

Yhden terapeuttisen kokemuksen Sanna-Liisi sai mindfulness-kurssilta, jolle hän meni heti ensimmäisenä syksynä. Niitä harjoitteita hän teki kotona usein itsekseen ja välillä tyttärensä kanssa.

Musiikkikin on tullut tärkeäksi osaksi surutyötä, ja niin ikään lasten harrastukset ovat olleet merkittävä voimavara. Hän on käynyt katsomassa heidän harjoituksiaan ja pelejään.

– Aluksi koin olevani yksinäinen koko ajan. Olin tottunut jakamaan niin hyviä kuin huonoja asioita Timon kanssa. Oli myös outoa mennä myös johonkin tapahtumaan yksin, sillä useimmiten liikuimme yhdessä Timon kanssa. Tuttavatkin kyselivät vointia eri tavoin, tai eivät kysyneet mitään.

Sanna-Liisi uskoo, että hän on nyt jossain määrin rohkeampi kuin ennen. 

– Olen saanut selvästi rohkeutta selvitäkseni omin ajatuksine ja kykyineni. Mutta kuolema on jättänyt pelkoakin. Toivon, että saan olla sairauden kanssa sinut ja kovat kivut pysyisivät poissa. Toivon, että lapseni pysyvät terveenä. Toivon pystyväni tekemään töitä ja myös voivani jakaa tulevaisuutta toisen aikuisen kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla