Kolme vuotta psykoterapiassa on vienyt rahaa ja voimia, mutta toisaalta se pelasti elämäni. 

Kolme vuotta sitten aloitin Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian. Olin silloin 25-vuotias, ja olin koko lyhyen aikuisikäni kamppaillut ahdistuksen, pakkoajatusten ja niistä johtuvan masennuksen kanssa. 

Olin puhunut epämääräisistä tunteistani sairaanhoitajille, psykologeille ja endokrinologeille. Olin testauttanut kaikki mahdolliset sairaudet siinä toivossa, että saisin selityksen oudolle pahalle ololle. En ymmärtänyt, mikä voisi olla pahan olon syy. Olin ollut hyväntuulinen lapsi ja nuori ja elänyt mukavaa elämää rakastavien läheisten ympäröimänä. Mitään selkeää syytä kasvavaan pakokauhuuni ei ollut. 

Silti olin täysin tunteideni orja. Mikä tahansa saattoi laukaista huonon kauden, joka kesti usein viikkoja, jopa kuukausia yhteen menoon. Sellaisen aikana elin pääni sisällä kuin lintu häkissä. Näytin normaalilta, mutta joka hetki minusta tuntui, että sekoan lopullisesti. Pelkäsin kaikkea, koko ajan tuntui vain pahalta, elämä oli yhtä piinaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olin saanut terveyskeskuksesta lääkkeet, mutten muuta apua. Onneksi hoksasin mennä omin neuvoin psykiatrille, jotta saisin lausunnon, jolla voisi hakea oikeutta Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan. Sain lausunnon, sekä vinkin hyvästä terapeutista. Pian pääsimme aloittamaan kolmen vuoden urakkamme. Niiden aikana tein seuraavat havainnot:

1. Terapia vie aikaa

Olin pitänyt terapiaan pääsyä päätepisteenä, joka ratkaisisi automaattisesti kaikki ongelmani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä menikin hyvin. Olen puhelias, joten minun oli helppo kertoa ammattilaiselle vaikeitakin asioita. Kävimme läpi suurimmat menetykseni ja takaiskuni, epävarmuuteni ja toisaalta vahvuuteni. Tuntui, että olimme hyvässä vauhdissa. 

Olin niin nääntynyt vuosien kamppailusta, että kun terapian alkumetreillä oloni alkoi helpottaa, pidin hyvästä olosta kiinni kynsin hampain. En sallinut itselleni enää huonoja päiviä tai mielialan notkahduksia. Olin päättänyt "parantua" kertalaakista. 

Tosiasiassa terapia on pitkä prosessi, jossa tulee takapakkeja ja romahduksia. Jos niitä ei tule, on todennäköistä, ettei työskentelyssä ole päästy riittävän syvälle. Vasta, kun lapio kalahtaa siihen kipeimpään kohtaan, voidaan sanoa, että nyt ollaan ytimessä. 

Minun ytimeeni pääsy kesti puolitoista vuotta. Siinä vaiheessa olin jo luullut olevani täysin kunnossa. Yhtäkkiä kuitenkin hajosin palasiksi. Aloin saada paniikkikohtauksia joka päivä, en pystynyt nukkumaan, ahdistukseni räjähti käsiin ja pelkäsin joka hetki kuolevani. Jäin sairauslomalle ja velvoitin läheiseni valvomaan minua hetkeksi ympärivuorokautisesti. 

Siitä noustiin, mutta ei ennen kuin olin nöyrtynyt ja myönsin, että työmme todella on pahasti kesken. 

2. Vaikka syitä etsitään, syyllisiä ei tarvitse hakea

Terapialla on ikävä maine, sillä siellä kaivellaan nykyiseen pahaan oloon syitä vuosien takaa. Itsekin aluksi vierastin, kun terapeutti kyseli vanhempieni asioista ja ehdotti, voisivatko heidän tekemisensä olla syynä tapoihini reagoida asioihin. Rakastan vanhempiani, enkä halunnut syyttää heitä mistään. 

Ajan myötä aloin ymmärtää, että tarkoitus ei ole keksiä, kuka tämän lapsen pilasi, vaan nähdä yhteydet omien ajatusmallien taustalla. Mistä johtuu, että olen päättänyt jo pikkutyttönä olla mahdollisimman helppo? Miksi vierastan henkistä läheisyyttä? Voisiko ne tavat viimein korvata jollakin terveellisemmällä?

Olen myös käynyt läpi kipeitä muistoja, jotka ovat aikanaan satuttaneet pahasti. Hetkittäin olisi herkullista vain läväyttää kaikki syytökset ihmisten naamalle ja vaatia anteeksipyyntöjä. Mutta se ei ole tarpeen. En tarvitse pahoitteluja tai edes ymmärrystä voidakseni mennä eteenpäin. Riittää, että itse ymmärrän omia reaktioitani ja päästän niistä irti. 

3. Viimeinen rehellisyyden muru on se vaikein

Kun terapiaa oli kulunut puolitoista vuotta, ja suurin romahdukseni koitti, olin aivan hukassa. Ensimmäistä kertaa en tiennyt, voiko siitä enää selvitä.

Tämä vaihe oli käänteentekevä, sillä sitä ennen olin selvinnyt terapiasta, kuten koko elämästä siihen asti: näyttämällä hymyilevää naamaa. 

Oivalsin, että en ollut ollut terapeutille rehellinen. Olin kertonut vain asioita, joiden kertominen ei arveluttanut. Olin salannut häneltä kaikki synkimmät ja vaikeimmat tunteeni, koska en itsekään uskaltanut katsoa niitä. Olin pelännyt, ettei hän osaisi auttaa niiden kanssa, joten olin haudannut ne kokonaan. 

Kun tajusin tämän, aloimme kaivaa toden teolla. Myönsin ääneen epätoivoni ja ensimmäistä kertaa pyysin apua täysin vilpittömästi. Se auttoi. Tulppa vedettiin irti ja viimeiset tukahdutetut tunteet pulppusivat vihdoin pintaan. 

4. Vastaus ei löydy ulkopuolelta

Olen tottunut ajattelemaan, että joku jossakin tietää aina paremmin. Se on ihan normaalia kiltille tytölle, sillä besserwissereitä mahtuu maailmaan loputtomasti. Joku on aina valmis kertomaan, miten asiat oikeasti menevät. 

Luotin tähän myös parempaa oloa etsiessäni. Luin kirjoja, nettiartikkeleita ja blogipostauksia siinä toivossa, että joku viisas kertoisi jotain, mitä en vielä ollut tullut ajatelleeksi. 

Romahdukseni jälkeen jouduin miettimään tätäkin uudelleen. Ymmärsin, että jos etsin totuutta aina vain itseni ulkopuolelta, etsin ikuisesti. Elämään ei ole olemassa vastauskirjaa, josta voi tehtävän suoritettuaan varmistaa tuloksen. Olin ollut koko ikäni hukassa, koska kuuntelin vain muita, enkä ollut oppinut ottamaan omia mielipiteitäni huomioon. 

On ollut työlästä oppia kuuntelemaan itseään näin aikuisiällä. Se vaatii jatkuvaa harjoittelua. Olen kuitenkin tyytyväinen, sillä jo hiukan yli vuodessa olen päässyt pitkälle ja löytänyt aivan uudenlaisen ilon ja palon elämään. 

Terapia päättyy hiljaisuuteen

Kolme vuotta on pian kulunut. Minulla on terapeutille koko ajan vähemmän sanottavaa, ja istumme toisinaan pitkiäkin aikoja hiljaa. Se on hyvä merkki: jossakin vaiheessa menin terapiaan asialistan kanssa ja lähdin aina entistä ahdistuneempana. Siitä on tultu pitkä matka.

Tiedän, että tulee vielä aikoja, jolloin kaipaan terapeutin tuoliin. Sallin itselleni sen mahdollisuuden hyvillä mielin, mutta juuri nyt on hyvä. 

En pelkää tulevaisuutta. Kun se ajoittain tuntuu epävarmalta, pyrin keskittymään tähän hetkeen ja hoitamaan ensin käsillä olevat tehtävät. Se kuuluu elämään, ja tänä aikana olen oppinut iloitsemaan siitä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla