”Kiloistani huolimatta olen aina pitänyt itsestäni: olen älykäs, hauska, reipas ja lahjakas,” Lotta Backlund sanoo. kuvat Rio Gandara/sanoma-arkisto
”Kiloistani huolimatta olen aina pitänyt itsestäni: olen älykäs, hauska, reipas ja lahjakas,” Lotta Backlund sanoo. kuvat Rio Gandara/sanoma-arkisto

Yhdeksän vuotta sitten Lotta Backlund onnistui elämänmuutoksessa, josta oli haaveillut viisitoista vuotta. Nyt hän kertoo, mitä on oivaltanut painonhallinnasta.

Seison eteissä ja tuijotan järkyttyneenä juuri avaamaani kirjekuorta. On vuosi 2009, olen 28-vuotias ja raskaana.

Kirje sisältää kutsun valtakunnalliseen raskausdiabetestutkimukseen. Minut on seulottu mukaan painoindeksini perusteella: ylipainoisilla äideillä on suuri riski sairastua raskausdiabetekseen.

Häpeän kyyneleet kihoavat silmiini. Tiedän toki, että olen lihava, mutta eihän se kenelläkään kuulu! Paitsi että nyt yhtäkkiä kuuluukin, koska mahdollinen raskausdiabetes voi olla haitallinen myös vatsassani kasvavalle vauvalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos pitäisi valita yksi hetki, jolloin elämänmuutokseni alkoi, se on tuo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Milloin minusta tuli lihava?

Aina kun katson Suurin pudottaja -ohjelmaa, hämmästelen, miten valmentajat saavat kilpailijapoloiset murtumaan kesken jonkin ikävän punnerruksen. Nyyhkien laihduttajat kertovat, mistä heidän lihomisensa johtui. Useimmiten se on jokin dramaattinen tapahtuma tai rankka elämänvaihe.

Minun lihomiseni ei liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan elämässä. En ollut lihava vielä lapsena, mutta olin aina selkeästi muita pyöreämpi. Perheenjäseni eivät olleet erityisen ylipainoisia, meillä ei juotu limsaa arkisin, ja liikuin siinä missä muutkin lapset. Olin pyöreä vain siksi, että pidin syömisestä ja erityisesti makeasta.

Televisiotuottajana ymmärrän tietysti, että jos ohjelmaan halutaan draamaa, kannattaa ottaa mieluummin orpo, leski tai syöpäpotilas kuin ihminen, joka on vain syönyt epäterveellisesti. Mutta ehkä Suurimman pudottajan kaltaiset tv-ohjelmat vääristävät käsitystämme siitä, että lihomisen taustalla täytyy olla aina jokin erityinen syy.

Minusta, pyöreästä lapsesta, vain tuli jossakin vaiheessa ylipainoinen nuori, sitten lihava aikuinen.

Olen kipuillut painoni kanssa teini-iästä lähtien. En ollut koskaan tyytyväinen vartalooni. Tunsin olevani poikkeava, ja ylipaino oli päivittäin mielessäni jollakin tavalla. Hartain toiveeni oli, että jonain päivänä olisin hoikempi, jonain päivänä olisin vielä jotakin muuta kuin ylipainoinen.

Haluan silti tähdentää, että olen aina pitänyt itsestäni kiloistani huolimatta. Se, etten ole ollut yhteen osaan itsessäni tyytyväinen, ei ole määrittänyt minua kokonaan. Olen älykäs, hauska, reipas, lahjakas, äärimmäisen aikaansaava ja järkeni juoksee tavallista nopeammin. Kiloni eivät myöskään ole estäneet minua tavoittelemasta asioita, joita olen halunnut. Olen mennyt päistikkaa unelmia päin, kovalla äänellä.

Tiedän kuitenkin, että tuska ylipainosta voi olla niin suuri, että se alkaa dominoida koko elämää. Ylipainon piikkiin voi myös alkaa laittaa kaikenlaista. Minulle kävi esimerkiksi niin, että jos aistin uudesta ihmisestä, että hän ei pitänyt minusta, ajattelin, että se johtui lihavuudestani. (Vasta myöhemmin mieleeni on juolahtanut, että saattoihan se johtua ihan vain siitäkin, että olen ärsyttävä.)

Vaikka tiesin, kuinka laihdutetaan, aloittaminen oli aina vaikeaa. Ajattelin, että kaikki pitää muuttaa ja heti. Jatkossa söisin pelkää salaattia, karkit, kakut ja herkut pitäisi unohtaa. Liikkua sietäisi joka päivä. Repsahduksia ei saisi tulla, tai kaikki olisi pilalla. Kun aloitin uuden elämän maanantaina, se kuoli omaan mahdottomuuteensa viimeistään keskiviikkoiltana.

Näin jälkikäteen en ihmettele yhtään, etten onnistunut.

Mainettaan kätevämmät kalorit

Raskausdiabetestutkimuksesta tuli minulle käännekohta. Alkujärkytyksestä toettuani päätin osallistua siihen. Se sysäsi minut kohti parempia elämäntapoja. Aloin syödä useammin ja paremmin: kolme ateriaa päivässä ja niiden lisäksi vielä väli- ja iltapalan.

Otin käyttööni netistä löytämäni, edesmenneen Kiloklubin kalorilaskurin. Kaloreiden laskemista pidetään nykyään hysteerisenä liioitteluna, joka vie nautinnon syömisestä ja koko elämästä, mutta minulle se ratkaiseva työkalu elämänmuutoksessani. Painoni oli jo kolminumeroinen, joten oli selvää, etten osannut syödä oikein.

Kaloreiden laskemista voi verrata henkilökohtaiseen taloudenhallintaan: Et voi käyttää enempää rahaa kuin tienaat. Silloin tällöin voit elää vähän luotolle, kunhan tarpeeksi usein korjaat kurssin. Mutta ellet tiedä, mitä mikäkin maksaa, on vaikea tasapainottaa taloutta.

Sama pätee syömiseen. Ellet tiedä, miten paljon energiaa mistäkin tulee, pistelet poskeesi helposti liikaa vain sen perusteella, mitä mieli tekee. Joskus saa – ja pitääkin – herkutella, kunhan muistaa, ettei ota sitä tavaksi.

Kalorilaskurin avulla aloin koostaa ruokavaliostani järkevää. Laskurin avulla näin heti, missä menin pieleen ja saatoin nopeasti tehdä korjauksia. Laskuri myös auttoi näkemään mitä kannatti jättää pois, jos halusin syödä jotakin tiettyä.

Tyttäreni Adele syntyi syksyllä 2009. Neuvolan jälkitarkastuksessa kävi ilmi, että raskauskiloni olivat jääneet synnytyssaliin ja senkin jälkeen oli muutama kilo pudonnut.

Elämänmuutos vaatii aikaa

Kokonaisvaltainen elämäntapamuutos vaatii aikaa, mutta ennen kaikkea mahdollisuutta keskittyä.

Äitiyslomalla minulla oli yhtäkkiä aikaa suunnitella perheen ateriat ja käydä kaupassa ajan kanssa.

Aloin varovaisesti innostua laihduttamisesta. Se ei tuntunutkaan enää kaukaiselta, massiiviselta, hahmottomalta hankkeelta. Raskauden aikainen ruokailutapojen parantaminen oli antanut paitsi perspektiiviä, myös pitkäjänteisyyttä.

Ryhdyin lainaamaan kirjastosta laihdutukseen liittyvää kirjallisuutta. Ostin lehtiä, katsoin laihdutusohjelmia, googlasin menestystarinoita. Aloin ymmärtää entistä paremmin, miten kroppa toimii ja miten ateriat kannattaa rakentaa.

Aloin tehdä myös vauvan kanssa vaunulenkkejä. Kun Adele ei sitten enää suostunut nukkumaan vaunuissa, jatkoin kävelylenkillä käymistä ilman häntä.

Kerran alamäessä kokeilin juosta muutama sata metriä. Viikon päästä juoksin vähän pidemmän matkan. Samana kesänä juoksin jo muutaman kilometrin. Pari vuotta myöhemmin juoksin puolimaratonin.

Kaikki pilalla!

Viimeiset yhdeksän vuotta olen elänyt uusilla elintavoillani. Muutoksen myötä painoni on pudonnut hiljalleen.

Usein kuulee sanottavat, että 95 prosenttia laihduttajista palaa vanhoihin tapoihinsa ja lihoo ennen pitkää takaisin. Tämä ”tieto” on kuitenkin 60 vuoden takaisesta pienestä tutkimuksesta. Toisen tutkimuksen mukaan noin 20 prosenttia laihduttajista onnistuu pysymään uudessa painossaan. Kalifornian yliopistossa tehty tutkimus puolestaan arvioi, että kolmasosa laihtujista onnistuu myös pitämään pudotetun painon poissa.

Täysin vedenpitävää, tuoretta tutkimustietoa en ole löytänyt, mutta ymmärrän hyvin niitä monia, jotka lihovat takaisin. On rankkaa vahdata syömisiään ja liikkumistaan päivittäin.

Omat aiemmat laihdutusyritykseni eivät koskaan kestäneet paria päivää kauempaa, koska sorruin aina syömään jotakin, jota en olisi saanut kuten, vaikka palan pizzaa. Seuraavaksi ajattelin, että nyt kaikki on pilalla, joten mitä väliä – ja söin koko pizzan.

Tällainen käyttäytyminen on laihduttajilla yleistä – ja aivan hölmöä. Ajattele, että olet ajamassa jonnekin, ja sinulta puhkeaa rengas. Looginen päätelmä ei ole silloin nousta autosta ja puhkoa loputkin renkaat, koska retki on nyt joka tapauksessa pilalla.

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani painonhallinassa onkin ollut, että repsahdukset voi korjata eikä niitä saa käyttää tekosyynä palata huonoihin valintoihin.

Enää en laske kaloreita päivittäin, mutta pidän silloin tällöin tsekkauspäiviä, jolloin katson, kuinka paljon olen syönyt useampana päivänä yhteensä. Kaloreiden laskemisesta on tullut nykyään entistä helpompaa. Nyt on esimerkiksi olemassa monia sovelluksia, jotka etsivät tuotteen tuotteen ravintotiedot vain viivakoodin skannaamalla.

Takapakkeja on kuitenkin tullut eteen. Itse asiassa tällä hetkellä en pysty juoksemaan, koska päkiääni on vaivannut jo jonkin aikaa mystinen kipu, jolle ei ole vielä löydetty syytä.

Koska mikään muu kuntoilulaji kuin juokseminen ei houkuttele minua toistaiseksi, minun on ollut vaikeaa löytää motivaatiota liikkumiseen. En ole vielä ratkaissut tätä ongelmaa.

Tuliko minusta onnellisempi?

Parempien elintapojen opetteleminen on koko elämän mittainen projekti. Painonhallinnassa tärkeintä on pitää yllä aktiivista otetta, vaikka maraton ei kulkisikaan. Käytän askelmittaria ja varmistan, että askelia tulee kerättyä päivän aikana vähintään 10 000. Kävelen työmatkat ja menen kaikkialle muuallekin aina mieluiten jalkaisin, jos se vain on mahdollista.

Elämäntapamuutoksessani ei ole ollut kyse vain siitä mitä syön, vaan myös siitä, miten syön. En esimerkiksi mielelläni syö noutopöydästä. Buffasokeudessa lautaselle tulee lapioitua paljon enemmän kuin oikeasti tarvitsen. En enää osta kokonaista valkoista leipää kaupasta, koska tiedän, että saattaisin syödä sen kokonaan. Syön aina vain lautaselta, en esimerkiksi napsi ohimennen jääkaapista kylmää nakkia.

Täytän aina osan lautasestani kasviksilla, enkä juuri ikinä juo päivän kaloreitani mehun tai limsan muodossa. Ja vaikka liikkuminen onkin tärkeää, laihtuminen – ja myös painossa pysyminen – tapahtuu oikeasti aivojen, uusien hyvien tapojen, avulla.

Minulla on vielä 10–15 kiloa matkaa lääketieteelliseen ihannepainooni, mutta uskallan väittää, että olen nykyään paljon onnellisempi.

En tietenkään usko, että onnellisuus korreloi suoraan ihmisen painon kanssa tai että jokainen pudotettu kilo tekisi minusta vielä onnellisemman. Kehonkuvani ja itseluottamukseni ovat nykyään parempia. Olen tasapainoisempi, ja voin keskittyä muihin asioihin kuin painoni murehtimiseen. Pidän myös peilikuvaani viehättävämpänä.

En usko, että takaisin lihominenkaan tekisi minusta onnetonta, mutta tiedostan nykyään hyvin ylipainon terveysriskit. Mitä vanhemmaksi tulen, sen todemmaksi nekin riskit tulevat.

Ajattelen elämästä yleensä, että siinä kannattaa aina maksimoida onnellisuus ja minimoida vitutus. Samasta lähtökohdasta kannattaa suunnitella elämäntapamuutoskin.

Lotan viisi ahaa-elämystä:

  1. Kalorien laskeminen on mainettaan kannattavampaa! On tärkeää opetella tietämään, mitä kaikkea syöty ravinto sisältää. Päivän syömiset kannattaa suunnitella niin, että ruuasta saa energiaa tarpeeksi ja riittävän usein. On tärkeää myös pitää siitä, mitä syö.
  2. Ajoitus on elämäntapamuutoksessa tärkeää. Älä sabotoi mahdollisuuksia asettamalla itsellesi mahdottomia tavoitteita mahdottomana ajankohtana. Jos käyt läpi avioeroa, vanhempasi tai lapsesi on sairastunut, olet saanut keskenmenon, töissä on yt-neuvottelut tai elämässäsi on jotakin muuta stressaavaa, ole armollinen äläkä kuormita itseäsi samalla vielä elämäntapamuutoksella. Anna itsellesi mahdollisuus onnistua, joten ryhdy muutoksen vasta, kun siihen on hyvä hetki.
  3. Laihtuminen kuuluu myös minulle. Aivan! Minä olen aivan yhtä todennäköinen onnistuja kuin kuka tahansa muukin. Ensimmäisten ylipainokilojen salakavala putoaminen sai minut ajattelemaan, ettei tämä ehkä olekaan vain fantasiaa, vaan asia, jota voin todella konkreettisesti tavoitella.
  4. Laihduttamisesta voi pitää taukoa. Koko ajan ei ole pyrittävä alaspäin, vaan aika ajoin voi olla hyvä idea vain harjoitella painossa pysymistä.
  5. Tee vain sellaisia muutoksia, joita pystyt noudattamaan loppuelämäsi. Jos tuntuu, että et voi elää loppuelämääsi ilman satunnaisia tai säännöllisiä irtokarkkeja, lasagneannoksia tai kuoharikännejä, kannattaa suunnitella uusi elämäntapa niin, että siihen kuuluvat edelleen nuo kaikki – kohtuullisissa määrin. Minulle laihduttaminen esimerkiksi vähähiilihydraattisella (ei spagettia eikä pullaa!) tai sokerittomalla ruokavaliolla olisi ollut sula mahdottomuus.
Murmeli

Lisäisin yhden oman oivallukseni joustavuudesta. Mietin ruokani tarkasti ja painonhallinnan kannalta suotuisaksi ainakin aina silloin, kun olen kotona. Kylässä tai ystävien kanssa ravintolassa olen joustavampi, joskin pyrin koostamaan aterian fiksusti jos se vain on mahdollista. Lihottavia ruokia syön harvoin, mutta jos syön, en käske itseäni tyytymään kolmeen popcorniin vaan sitten on hetken sokka irti. Tämä metodi ei johda nopeaan painonpudotukseen, mutta pudotus se on hidaskin pudotus (vuodessa 7 kg, vajaat 10 prosenttia lähtötilanteesta).

Sisältö jatkuu mainoksen alla