Kuvat
Elli Metsolan kotialbumi, Cosmic Fox Media
Ensimmäinen taklaus Amerikan maaperällä viime kesänä! Joulukuun alussa Elli Metsola pelasi myös Women's Football Hall of Fame -ottelussa Vegasissa. ”Se oli suuri kunnia.”
Ensimmäinen taklaus Amerikan maaperällä viime kesänä! Joulukuun alussa Elli Metsola pelasi myös Women's Football Hall of Fame -ottelussa Vegasissa. ”Se oli suuri kunnia.”

Elli löysi sisältään taistelijan avioeron jälkeen. Juttusarjassa kerrotaan käänteentekevästä asiasta tai oivalluksesta ihmisen elämässä. 

Ellie, you’re in, kuulen valmentajan sanovan.

Nyt on se hetki, kun saan astua amerikkalaiselle nurmelle ensimmäistä kertaa. Käynnissä on jenkkifutisottelu, ja minä seison kypärään ja hartiasuojiin sonnustautuneena sivurajalla. Long Islandin kesäkuinen aurinko paistaa kuumasti, ja hiki valuu norona pitkin selkääni.

Jännittää, päässä lyö hetken tyhjää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vaiennan vatsassa lepattavat perhoset ja juoksen paikalleni puolustuksen linjapelaajien taakse. Peli käynnistyy: Huutoja, juoksun töminää. Kypärät ja hartijasuojat kolisevat yhteen. Kumirouhe pöllähtää, ja kasa naisia kaatuu rytisten toistensa päälle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuinka minä tänne päädyin?

Elli ensimmäisten harjoitusten jälkeen Brooklynissa. Taustalla siintää kuuluisa skyline ja vihreäksi valaistu Empire State Building. 

Neljä vuotta sitten en tiennyt jenkkifutiksesta mitään. Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta ja muutin ensimmäistä kertaa elämässäni asumaan yksin. Parisuhteessa eletyt vuodet olivat olleet hyviä. Meillä oli kaksi ihanaa tytärtä ja remontoitu rintamamiestalo. Silti jokin outo tyytymättömyys piti minua otteessaan.

Nyt olin omillani, eikä tuosta tyytymättömyydestä voinut enää syyttää ketään muuta.

Eron jälkeen pysyttelin kiireisenä. Täytin elämäni uusilla harrastuksilla: päädyin musikaalirooliin teatteriin, sitten salsatunneille. Jätin palkkatyön terveyskeskuksessa ja siirryin päätoimiseksi fysioterapiayrittäjäksi. Mitä enemmän olin menossa, sitä vähemmän jäi aikaa ajatella.

Sitten tuli ensimmäinen sinkkukesäni. Tapasin amerikkalaisen miehen ja päädyin hänen mukanaan Brahen kentälle katsomaan elämäni ensimmäistä jenkkifutismatsia. Yllättäen viihdyin! Peli ja sen vauhti tempaisivat mukaansa, vaikken ymmärtänytkään säännöistä mitään.

Samaan aikaan pari ystävääni perustivat kaupunkiin omaa jenttifutisjoukkuetta. Some alkoi täyttyä lajin sisäpiirivitseistä.

Tajusin haluavani mukaan.

 

Äitini reaktio oli suora ei, mutta kyllä urheiluharrastuksen aloittaminen mietitytti minuakin. Urheilulla ei ollut lapsuudenperheessäni minkäänlaista roolia, enkä ikinä ollut ajatellut sen olevan minua varten. Kouluaikana olin niitä, jotka valittiin joukkueeseen viimeisten joukossa. Ajattelin olevani hidas, kömpelö, huono ja lihava. Liikunnallisesti täysin lahjaton. Mitä, jos loukkaantuisin?

Tuli syksy, ja päätin selviytyä uudessa elämäntilanteessani sinkkuna. Halusin tutustua itseeni ja selvittää, kuka oikein olen silloin, kun en yritä olla mitään kellekään muulle. Varasin hetken mielijohteesta lennot New Yorkiin. Halusin tavata vielä kerran ihanan amerikkalaiseni, mutta ennen kaikkea viettää aikaa itsekseni.

Ystävät ihmettelivät. Yksinkö? Miten uskallat?

Birminghamin turnauksesta Ellin mukaan tarttui kultamitali ja joukkueellinen uusia ystäviä. 

Reissusta palatessani tunsin oloni itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi kuin koskaan.

Kotona osallistuin ensimmäisiin jenkkifutistreeneihini. Niissä olin kaukana mukavuusalueeltani, mutta lajin fyysisyys kiehtoi heti ensi tönäisystä lähtien.

Ensimmäisenä vuotena kaikki tuntui uudelta ja vieraalta: huutavat valmentajat, lukuisat mustelmat, ensimmäinen peli ja ensimmäinen kova taklaus. Ja tietysti tekonurmen kumirouhe autossa, olohuoneen lattialla, käsilaukun pohjalla ja kylpyammeessa.

Kun joukkueemme voitti ensimmäistä kertaa, jokainen hikipisara, kyynel, mustelma ja turhautunut kirosana maksoivat itsensä takaisin.

Seuraavana keväänä matkustin New Yorkiin uudelleen. Otin yhteyttä paikalliseen naisten joukkueeseen ja kysyin, voisinko tulla katsomaan heidän treenejään. Olin utelias oppimaan uutta ja näkemään, miten asioita tehdään lajin synnyinseuduilla. Jännitin, nauretaanko minulle päin naamaa, mutta vastaanotto olikin hyvin lämmin.

Muutamaa päivää myöhemmin istuinkin jo joukkueen bussissa huoltajana matkalla Baltimoreen. Minä, suomalainen ujo introvertti, olin yllättäen päätynyt lähes vuorokaudeksi 60 vieraan, avoimen ja puheliaan amerikkalaisen keskelle.

Seisoin pimenevässä illassa paikallisen high schoolin kentän laidalla USA:n kansallislaulun soidessa ja ihmettelin itsekseni, onko tämä todella totta.

Pelimatkan aikana solmin ystävyyssuhteita, ja yhteydenpito pelaajiin ja valmentajiin jatkui tiiviinä matkani jälkeen. Kesän kynnyksellä New Yorkista otettiin yhteyttä. Joukkue oli lähdössä turnaukseen Birminghamiin ja pyysi minua mukaan. Ei huoltajana, vaan pelaajana.

Vietin viikon joukkueen mukana Englannissa. Voitimme koko turnauksen.

 

Ellin ensimmäinen joukkue oli Lohja Lionesses. 

”Mitä meidän pitäisi tehdä, että tulisit meille pelaamaan?” Tämän vuoden alussa olin matkustanut kolmannen kerran New Yorkiin osallistuakseni joukkueen treenileirille. Sen päätteeksi päävalmentaja pudotti kysymyksen, jolle naurahdin kuin hyvälle vitsille. Hän toisti kysymyksen ja väitti olevansa tosissaan.

Edessäni oli tilaisuus, josta olin salaa haaveillut jo pitkään, mutta jonka järki oli sinnikkäästi torpannut joka kerta. Lasten jättäminen kuukausiksi tuntui mahdottomalta. Suostuisiko heidän isänsä siihen, että häipyisin toiselle puolelle maapalloa? Olisinko huono äiti? Mietin myös, ansaitsinko edes tällaista tilaisuutta. Suomessa on monta taitavampaa pelaajaa.

Mietin asiaa ja tajusin, että syy esteiden luettelemiseen on pelko. Pelkäsin, mitä muut ajattelevat. Pelkäsin, että epäonnistun ja kaikki näkevät. Päätin uskoa, että kaikki järjestyy. Tällaista tilaisuutta tulisi tuskin toiste eteen.

 

Vei kauan, ennen kuin kehtasin ääneen kutsua itseäni urheilijaksi. Juuri se kuitenkin muutti kaiken.

Kun lakkasin puhumasta itsestäni alentavin sanoin, aloin uskoa itseeni ja unelmiini – ja vähitellen alkoivat muutkin. Aloin saada palautetta tutuilta ja tuntemattomilta, jotka ihailivat rohkeuttani ja sitä, kuinka kovasti tein töitä ja uhrauksia tavoitteideni eteen. He näkivät minussa jotain, mitä en vielä itse ollut huomannut.

Tajusin, että minäkin voin olla esikuva jollekin.

Haluan olla tyttärilleni esimerkki, ettei elämäänsä voi elää ketään muuta varten. Toivon, että he kasvaessaan toimivat kuten minä: tekevät sitä, minkä tietävät olevan heille parhaaksi riippumatta muiden mielipiteistä.

 

Ja niin toteutin unelmani, nousin laukkuineni lentokoneeseen kohti helteistä nykkiläistä tekonurmea.

Ensimmäinen peli koitti jo kolme päivää saapumiseni jälkeen. Jännitin enemmän kuin koskaan, mutta kentälle tunne hävisi kentälle juostessani. Voitimme 48–8, ja pelin jälkeen fiilis oli huikea.

Viime kesä oli täynnä onnea, mutta myös riipivän vaikeita hetkiä. Yhtenä hetkenä istuin joen rannalla ilta-auringossa amerikkalaisen mieheni kanssa tai juhlin voitettua peliä joukkueeni ympäröimänä. Jo heti seuraavaksi makasin yksin huoneessani lapseni syntymäpäivänä. Katselin tyttöjeni kuvia ja viestejä ja tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Tämäkin tunnemyrsky olisi jäänyt kokematta, jos olisin kuunnellut pelkojani ja jäänyt kotiin.

Amerikkalainen jalkapallo on rehellinen laji. Selittämällä ei pärjää, vain teot ratkaisevat. Raaka työ ja kova tahto. Tässä lajissa itsevarmuus on kaikki kaikessa, joten sitä on ollut pakko löytää itsestään. Kentällä kaksintaistelut voittaa se, joka on henkisesti vahvempi.

Kuluneet neljä vuotta ovat olleet minulle itseni löytämistä, omien arvojen kirkastumista jaitseluottamuksen vahvistumista. Jenkkifutiksen myötä olen nähnyt, miten hulluiltakin tuntuvat unelmat voivat muuttua tavoitteiksi ja tavoitteet suunnitelmiksi. Kovalla työllä niistä on oikeasti mahdollista tehdä totta.

Nykyään uskallan unelmoida ja sanoa unelmani myös ääneen – piittaamatta siitä, miten hulluilta ne muiden korvissa kuulostavat.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla