Sport
Juoksu auttaa käsittelemään tunteita, maadoittaa ja vähentää stressiä, Sanna sanoo.
Juoksu auttaa käsittelemään tunteita, maadoittaa ja vähentää stressiä, Sanna sanoo.

Huumeaddiktio teki Sannasta kodittoman ja vei eroon perheestä. Yllättävä käänne tapahtui vankilassa, ja lopulta pinnalle auttoi juoksuporukka.

Vielä kahdeksan vuotta sitten Sanna Salmen koko omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Päivät kuluivat vaellellen pitkin Helsingin katuja; jostain piti löytää taas seuraava yösija.

On oikeastaan ihme, että Sanna on edelleen hengissä. Hän oli koukussa huumeisiin, jotka pitivät tiukasti otteessaan.

Elämä oli lähtenyt luisuun jo varhain. Lapsuuden koti oli alkoholinhuuruinen, eikä Sanna koskaan oikein tuntenut kuuluvansa mihinkään. Hän löysi huumeet 12-vuotiaana ja muutti huostaanoton jälkeen 14-vuotiaana nuorisokotiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vihamielistä tarkkailuluokkalaista yritettiin toimittaa väkisin katkolle, mutta tuloksetta. Sanna oli jo oppinut, että kunhan mesoaa tarpeeksi, hänet heitetään jossain vaiheessa pihalle, kuten oli heitetty kotoa, luokasta, koulusta ja myöhemmin lukemattomista päihdekuntoutuksista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Ymmärrän nyt jälkeenpäin, että päihteet olivat tavallaan pelastukseni. Olin ahdistunut ja itsetuhoinen lapsi, mutta päihteet toivat rauhan. Jos en olisi silloin löytänyt mitään ratkaisua pahaan olooni, en olisi nyt tässä.

Syvällä mustassa aukossa

20-vuotiaana Sanna tuli äidiksi, mutta huumeidenkäyttö jatkui ja poika otettiin huostaan. Muutamaa vuotta myöhemmin hän sai vuoden välein kaksi tytärtä, päätti ryhdistäytyä ja onnistui pääsemään kuiville. Nelilapsinen uusperhe asettui asumaan Pohjois-Karjalaan.

Huumeet eivät silti jättäneet rauhaan. Yhä useammin Sanna alkoi tehdä reissuja Helsinkiin, ja pian hän oli kotoa poissa viikkoja.

– Kotiin palattuani olin dramaattisen närkästynyt: miten mieheni voi edes epäillä minun retkahtaneen! Lopulta en enää pystynyt salaamaan huumeidenkäyttöäni.

Sanna jätti perheensä ja upposi yhä syvemmälle mustaan aukkoon. Kun hän alkoi käyttää muuntohuume MDPV:tä, psyyke hajosi.

– Asuin kaksi viimeistä vuotta kadulla ja olin kuin zombie, pelkkä ihmisen kuori. Edes huumeet eivät enää auttaneet pahaan olooni ja odotin kuolemaa. Joka aamu heräsin epätoivoiseen pettymykseen: olenko mä vieläkin täällä?

Luotetaanko minuun?

Käänne tapahtui vankilassa vuonna 2011, kun Sanna sai lyhyen tuomion ja joutui olemaan ensimmäistä kertaa vuosiin selvin päin.

Mieleen putkahti yllättävä ajatus. Voisiko päihteetön elämä olla vielä mahdollinen?

Sanna otti yhteyttä asunnottomien päihdeongelmaisten palvelukeskukseen Vantaan Koisorantaan, jossa oli majaillut muutamaan otteeseen. Silloin hän oli salakuljettanut huumeita peruukissaan ja uhannut psykoosissa tappaa henkilökunnan, mutta nyt hän kysyi: Saako teille tulla selvin päin? Vastaus oli kyllä, tervetuloa!

– Se oli hämmentävä kokemus. Olenko minä todellakin niin arvokas, että ansaitsen uuden mahdollisuuden? Minuun luotettiin, ja kaikki halusivat auttaa.

Opi katsomaan silmiin

Kesällä 2011 Sanna kuunteli Koisorannassa mykkänä palvelukeskuksen työntekijöiden puheita. Oli outoa olla selvin päin. Suu ja äänihuulet tuntuivat lamaantuneilta.

Sanna oli joutunut jo aiemmin opettelemaan kävelyn uudestaan, sillä lihakset olivat surkastuneet jatkuvan makaamisen seurauksena. Nyt piti opetella myös katsomaan ihmisiä silmiin ja puhumaan, sillä Sannalla ei ollut ollut juurikaan kontaktia ihmisiin – vain omat harhat seuranaan.

– Alussa puheentuottaminen oli todella haastavaa. Mutta jokin hyöty siitäkin oli: opin kuuntelemaan. Kuuntelin ihmisten neuvoja tarkasti ja aloin tehdä, mitä minulle ehdotettiin.

Sanna meni nukkumaan silloin, kun kehotettiin, söi säännöllisesti ja pyrki liikkumaan fyysisen kunnon rajoissa. Hän ei ymmärtänyt, miksi näin piti tehdä, mutta toistojen kautta terveellisistä valinnoista alkoi tulla tapoja ja hän alkoi myös itse nähdä niiden vaikutukset mielialaan ja hyvinvointiin.

– Oli iso juttu oivaltaa, että ansaitsen elämääni hyviä asioita. Minulla on oikeus syödä terveellisesti ja lupa pitää itsestäni huolta.

Kun kävelylenkit alkoivat sujua, Sanna alkoi miettiä, pystyisikö hän vielä juoksemaan. Ensimmäinen tavoite oli juosta kahden lyhtypylvään väli. Parin kuukauden kuluttua hän juoksi jo metsälenkkejä.

– Huusin metsässä ja treenasin raivokkaasti salilla purkaen tuskaa, hätää, vihaa ja varsinkin syyllisyyden tunteitani. En ollut nähnyt lapsiani viiteen vuoteen, mutta nyt tapasimme taas säännöllisesti.

Sinnikäs uusien elämäntapojen harjoittelu alkoi tuottaa tulosta. Ensin lasten vierailut pitenivät, ja lopulta he muuttivat takaisin äidilleen. Vuonna 2015 Sanna uskaltautui peloistaan huolimatta työkokeiluun Kalliolaan ja opiskeli oppisopimuksella lähihoitajaksi. Viime vuonna hän sai vakituisen työpaikan yhteisövalmentajana Kalliolan Oskelakodissa, päihdekuntoutujien asumisyhteisössä.

Elän tavallista arkea, ihmeellistä!

Kesällä 2019 vaalea nainen juoksee kevyin askelin iltalenkkiään Vantaan Kivistön metsäpoluilla. On sunnuntai ja treeniohjelmassa lukee "pitkä lenkki 120 min". Rytmikkäät tömähdykset rauhoittavat mielen ja ajatukset tyyntyvät.

Kuten joka päivä kuukausien ajan, jostain syvältä nousee kiitollisuus. Onpa hienoa, että juoksen nyt tässä. Lenkin jälkeen pääsen lämpimään suihkuun ja laittamaan perheelle ruokaa – miten ihmeellistä! Asiat ovat paremmin kuin hyvin. Sanna meni viime kesänä naimisiin, ja välit lasten kanssa ovat paremmat kuin koskaan.

Taloudellinen tilanne on tosin ollut jo pitkään hankala. Kun Sanna alkoi ottaa vastuuta elämästään, se tarkoitti myös velkojien kohtaamista. Iso osa tuloista menee ulosottoon tai velkajärjestelyihin. Joskus kukkarossa on vain pari euroa.

Apu löytyi taas odottamattomalta taholta. Sanna valittiin viime vuonna K3 – Strength for a reason -juoksuporukkaan, joka on valmentaja Juhani Pitkäsen vetämä toipuville päihdekuntoutujille tarkoitettu ryhmä.

Tavoitteellinen harjoittelu on porukassa hauskaa, ja aktiivinen Facebook-ryhmä motivoi.

– Juoksu on ollut monella tavoin pelastukseni. Se auttaa käsittelemään tunteita, maadoittaa ja vähentää stressiä. Lenkki on kuin päivittäinen meditaatio, joka auttaa palaamaan hetkeen ja rauhoittaa mielen. En tee ratkaisuja tunnekuohussa vaan selvitän ensin pääni lenkillä.

Juoksu on parantanut myös kehotietoisuutta. Aiemmin Sanna pystyi tuntemaan jalkansa vain taputtelemalla niitä ensin käsillä. Nyt hän osaa tunnustella kehoa sisältäpäin ja löytää jalkansa myös ilman kosketusta.

Uskalla kohdata vaikea tunne

Aina välillä olo on levoton ja tekisi mieli ravistella koko kehoa. Onkohan tässä taas jokin tunne? Raitistumisen jälkeen Sannan on pitänyt opetella uusia tapoja kestää hankalia tunteita.

– Olen joutunut yhä uudelleen kohtaamaan saman masennuksen, jota aloin lapsena lääkitä huumeilla.

Aina Sanna ei ole itse jaksanut uskoa selviytyvänsä, mutta silloin häntä on kannatellut ammattilaisten empatia ja luottamus. Varsinkin Kalliolan Avokisko-päihdekuntoutus, psykoterapia ja vertaistukiryhmät ovat olleet tärkeitä. Toipuvien addiktien mantra "päivä kerrallaan" pätee myös Sannan kohdalla. Oikeita valintoja pitää tehdä joka päivä.

– Hankalissa tilanteissa ensimmäinen askel on aina se, että avaa suunsa ja kertoo jollekin, mitä pään sisällä liikkuu. Jos pyörittelen asioita mielessäni, negatiivisten ajatusten luuppia on vaikea katkaista.

Arjen hallintaa helpottaa, että työkalut ovat yksinkertaisia. Puhumisen lisäksi hyvinvointi syntyy levosta, ravinnosta, liikunnasta ja yhteydestä muihin ihmisiin. Sannalla on kova auttamis- ja ohjaamisvietti, jota hän pääsee tyydyttämään töissä. Taustansa takia hänellä on katu-uskottavuutta, jonka ansiosta häntä myös kuunnellaan.

Myös lapset ovat kannustaneet Sannaa kertomaan kokemuksistaan.

– Äiti, sinun pitää kertoa tarinasi. Ihmisten pitää saada tietää, mikä on mahdollista, he sanovat.

Duke.841

Hienoa, olen iloinen puolestasi.olet löytänyt hyvän elämän.mäkin lopetin vtmsn kun en pystynyt olemaan sekuntiakaan hiljaa.se oli vaikeeta.nyt oon raitis ja kokoajan löytyy uusia juttuja.käytin 36 v
Lopetin 2005. Hyvää jatkoa Sulle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla