Telinevoimistelu, uinti, hiihto – siinä kouluaikaisten inhokkilajien kova kärki. Onneksi kaikista lajeista voi innostua aikuisena uudestaan, tietävät Mimmit liikkuu! -haasteen osallistujat.

Ihana, kamala koululiikunta. Kysyimme Me Naisten liikuntaporukassa, Mimmit liikkuu! -yhteisössä, miten koululiikunta on vaikuttanut myöhempään elämään.

Kymmenien vastausten perusteella voi todeta, että koululiikunnassa kiitämme liikuntalajien monipuolista kirjoa sekä kannustavia opettajia, ja moitimme – no, aika montaa asiaa. 

Esimerkiksi vertailu joutaisi todellakin romukoppaan liikunnasta.

”Ihan liian monta vuotta meni niin, etten liikkunut oikeastaan yhtään, koska se kammo liikuntaa kohtaan oli niin kova. Jotenkin yhdistin liikkumiseen sen ahdistavan tunteen ja häpeän, joka oli tullut tutuksi siellä liikuntatunneilla”, yksi vastaajista muistelee.

Kuulostavatko nämä koululiikuntamuistot tutuilta?

1. Vanha kunnon hiihtotrauma

Kummasti sekä pito että luisto ovat olleet tuntemattomia käsitteitä useimmissa perus- ja kansakouluissa.

”Alakoulussa hiihto oli ainoa laji, jota harrastettiin marraskuusta huhtikuuhun. Muistan, kuinka aina lipsui tai luistoa ei ollut lainkaan. Hiihto ei ole kuulunut lempilajeihini sen koommin.”

”Koulun hiihdosta on jäänyt ikuiset traumat lajia kohtaan! Siellä pakkasessa varpaat jäässä harjoiteltiin jotain käännöksiä ja auraamista mäessä. Olin aina niin jäässä ettei varpaissa ollut mitään tuntoa ja tästä johtuen en ole aikuisena halunnut hiihtää!”
 


2. Kannustava opettaja

Hyvän liikunnanopettajan opit kantavat pitkälle myöhempään elämään.

”Maastojuoksussa kisailtiin leikkimielisesti. Sen johdosta juoksen tänäkin päivänä omaksi iloksi hupikisoja, kuten Pullukka Run. Koululiikunta on aina ollut parasta! Kiitos siitä opettajille.”

”Meillä oli vielä 90-luvulla mahtava pieni ’maalaiskoulu’, jossa tytötkin saivat pelata mitä vain, ja mehän pelasimme. Fudista, pesistä, korista, sählyä, ringetteä. Oli myös vapaaehtoisia hiihto-, luistelu- ja pyöräilykisoja. Itsellä ala-asteen opet kannusti aloittamaan jalkapalloilun joukkueessa, ja harrastinkin sitä noin 7 vuotta.”

”Yläasteella kohdalle sattui ihan mahtava liikkaope. Se kertoi suoraan, että jos ei koskaan ui, ei voi saada kiitettävää, mutta antoi käydä lenkillä uimisen sijaan. Sillä oli diabetes, mutta saatiin upeaa esimerkkiä, kun se hiihti ja sanoi vaan, että jos löydetään se pyörtyneenä, on vyölaukussa hunajaa tms. ensiapua, mitä pitää antaa. Itse ainakin sain siitä sisua. Lihaskuntotestissä sai kiroilla, jos se auttaa.”

”Liikunnan riemu löytyi paljon paljon koululiikunnan jälkeen.”

3. Kaameat kuperkeikat

Telinevoimistelu lienee yksi kaikkien aikojen kammotuimmista koululiinunnan muodoista.

”Olin hidas ja kankea – ja se telinevoimistelu, hui olkoon kuinka niitä telineitä pelkäsin! Liikunnan riemu löytyi paljon paljon koululiikunnan jälkeen.”

”En aikoinaan uskaltanut tehdä kuperkeikkaa, koska se vain tuntui luonnottomalta. Siitäkös käytiin kehityskeskusteluja... Enkä uskalla vieläkään sitä tehdä, ehkä jonain päivänä!”

”Kutosluokalla liikunnanopettajaksi tuli nainen, joka rakasti telinevoimistelua. Sitä tehtiin sitten suurinpiirtein koko vuosi. En pystyny tekemään mitään, kun en ollut yhtään ketterä tai taipuisa, oma keho nolotti ja pelkäsin, että putoan jostain telineeltä ja hajotan itseni lopullisesti. Se oli aivan kamalaa.”

4. Mahtava monipuolisuus

Jos jotakin koululiikunnassa rakastamme, niin sitä, että se tarjosi mahdollisuuden tutustua erilaisiin lajeihin.

”Pidin koululiikunnan monipuolisuudesta. Pääsi kokeilemaan uusia lajeja ja pelaaman semmoisia lajeja joita muuten ei olisi päässyt.”

”Mukavin muisto on lukioajoilta jolloin rohmusin kaikki vapaavalintaiset kurssit. Pääsin ekaa kertaa elämässäni kokeilemaan moniakin uusia urheilulajeja. Niistä varmasti on tullut rohkeutta mennä vielä näin aikuisenakin uutta ja tuntematonta päin.”

”Koululiikunnalla iso merkitys eri lajeihin tutustumisessa. Olen pieneltä paikkakunnalta, jossa joka lajia ei ole mahdollista harrastuksissa kokeilla. En ole ahkera liikkumaan, mutta koululiikunnasta on jäänyt positiivinen asenne ryhmälajeja kohtaan.”

5. Kyykyttävä liikkamaikka

Liikuntataitojen ja jopa ulkonäön arvostelu on monelle valitettavan tuttua liikuntatunneilta. Julmaa kommenttia on tullut paitsi muilta oppilailta, joskus myös opettajalta.

”Yläkoulun opettaja oli vihainen ja ylenkatseinen. Hän muun muassa haukkui heikkoja oppilaita liikunnallisten kanssa ja arvosteli tyttöjen ulkonäköä julmasti. Astma oli asennevika ja yskä merkki tupakoinnista.”

”Aina oli erilaisia mittauksia käynnissä, kuka hyppää pisimmälle, kuka on notkein, kuka tekee mitäkin paremmin kuin muut.”

6. Liikuntatunti, mikä oiva tekosyy kiusaamiseen

Erityisesti takavuosina suosittu tapa jakaa joukkueet antamalla liikunnallisten valita tiiminsä on ollut omiaan tuottamaan kamalia liikuntamuistoja. 

”Koululiikunta oli oiva väline koulukiusaamiseen. Milloin tuli palloa ’vahingossa’ suoraan päin naamaa ja milloin jätettiin pesäpallon joukkueita jaettaessa viimeiseksi. Minulla ei ole hyviä muistoja koululiikunnasta, ja liikun tänäkin päivänä mieluummin yksin kuin joukkueessa. Vasta aikuisena yritän oppia nauttimaan liikunnasta.”

”Koululiikunnasta ei ole hyviä muistoja. Hoikat, kauniit ja liikunnalliset tytöt pitivät yhtä, ja minä jäin ulkopuolelle. Muutama vuosi sitten uskaltauduin spinningiin ja kuntosalille. Tykkäsin kovasti eikä kukaan katsellut tai arvioinut tekemisiäni.”

7. Mittaaminen, mitä järkeä?

Ainakin menneinä vuosina koulujen liikuntatunneilla testattiin ahkerasti kaikkea mahdollista Cooperin testistä eteentaivutukseen. Se, mitä varten testitulosdataa oikein piti kerätä, on jäänyt useimmille meistä hämärän peittoon. 

”Yläasteen vuosittaiset testit tuntuivat järjettömiltä kunnon mittareilta sukkulajuoksuineen ja koukkukäsiriipuntoineen, kun näitä ei koskaan mitenkään treenattu, vaan vedettiin vain läpi arvostelutarkoituksessa.” 

”Aina oli erilaisia mittauksia käynnissä, kuka hyppää pisimmälle, kuka on notkein, kuka tekee mitäkin paremmin kuin muut.”

8. Tamburiinin tahtiin

Nykyisessä peruskoulussa ei enää voimistella tamburiinin soiton tahdissa. Kyseisen liikuntalajin kokeneiden muistista tamburiinin ääni ei kuitenkaan ikinä pyyhkiydy.

”Traumoja, tamburiini se ei unohdu koskaan.”

Erilaisista liikuntatraumoista huolimatta hyviäkin uutisia on. Moni nimittäin kertoo löytäneensä liikunnan ilon aikuisena – osa jopa siitä lajista, jota koululaisena niin kovin inhosi. 

”Koululiikunta oli ihan kammottavaa, ja hiihtoa kohtaan sain erityiset traumat yläasteella. Jos joku olisi sanonut, että joskus vielä hiihdät omasta halustasi ja nautit siitä, niin en olisi uskonut. Mutta nyt 28 vuotta myöhemmin se on totta.”

Kysely

Mikä oli inhokkilajisi koulussa?

Hiihto.
Hiihto.
24.5%
Pidin kaikista lajeista.
Pidin kaikista lajeista.
17.5%
Voimistelu.
Voimistelu.
17.2%
Pesäpallo.
Pesäpallo.
15.1%
Uinti.
Uinti.
11.8%
Joku muu.
Joku muu.
7.2%
Lentopallo.
Lentopallo.
6.3%
Ääniä yhteensä: 330

Ville Niinistö ei enää suorita liikkumista, vaan nauttii siitä. – En tavoittele mitään isoa hauista vaan tasapainoa elämään.

Viime kesänä päähän sattui, usein. Ville Niinistö oli luopunut vihreiden puheenjohtajuudesta, ja kuuden vuoden stressi puolueen keulakuvana purkautui migreenikohtauksilla, olkapään reistailulla ja epämääräisellä huonovointisuudella.

– Olin lykännyt myös nilkkani juoksuvamman kuntouttamista. Kaikki se tuli päälle, kun ei tarvinnut enää olla päivystysvastuussa ja kommentoimassa maailman tapahtumia 24/7.

”Olin kovassa kunnossa, mutta se oli suorittamista.”

Ville on aina ollut liikunnallinen. Hän ymmärsi jo kauan sitten, että liikunta auttaa, jos olo on epämääräinen. Silloin hän katkaisee tilanteen tietoisesti ja merkitsee seuraavan kahden viikon kalenteriin hetket, jolloin aikoo liikkua. Ville on huomannut, että kaikkia vaikeampia jaksoja elämässä on yhdistänyt liikkumattomuus.

– Jos en liiku, olen saamaton ja veltto, ja kun tilanne kasautuu, tulen ärtyneemmäksi.

– Toki liikun myös siksi, että jaksan esimerkiksi nousta rappuja hengästymättä, mutta en tavoittele mitään isoa hauista, vaan tasapainoa elämään. Kai se syvin syy on, että haen onnellisuutta.

Pudotti fudistähden joukkueesta

Jos kaikki olisi mennyt toisin, Ville voisi olla nyt suomalainen fudistähti. Hän potki palloa pikkupoikana kavereiden kanssa kaikki kesäillat ja sittemmin tosissaan myöhäiseen teini-ikään saakka.

– Luulin, että minusta tulee ammattilainen.

Villeä naurattaa, kuinka hän 14-vuotiaana pudotti C-junnujen joukkueesta Jonatan Johanssonin, joka sittemmin teki uraa Englannin Valioliigassa.

Polvivamma 17-vuotiaana katkaisi haaveet.

– Vaikka vamma lopetti fudiksen, olin oppinut treenaamaan säännöllisesti. Se on jäänyt elämäntavaksi.

Parikymppisenä Ville liikkui joskus jopa vähän pakonomaisestikin.

– En nauttinut siitä. Olin kovassa kunnossa, mutta se oli suorittamista.

”Olen nyt paremmassa kunnossa kuin vuosiin.”

1990-luvun lopulla Ville innostui sen ajan hittilajista, rullaluistelusta. 20 vuotta myöhemmin hän painaa edelleen 500–1000 kilometriä vuodessa. Enää hän ei kuitenkaan suorita.

– On nautinto, kun saa juosta pallon perässä, kävellä saaristomaisemissa, käännellä kiviä luonnossa lasten kanssa ja tuntea vauhdin rullaluistellessa.

– Luonnossa tajuan, miten pieniä omat murheet ovat luonnon suuruuden rinnalla.

Sielunmaisema on Turun saaristossa.

”Olen sinut kehoni kanssa”

Viime vuonna Ville täytti neljäkymmentä. Millainen mies peilistä katsoo?

– Sellainen, joka on sinut itsensä ja kehonsa kanssa. Ei ulkomuodolla ole niin väliä vaan sillä, että silmissäni on edelleen pilke.

Kyllä ikä näkyykin, Ville myöntää. Esimerkiksi peleistä palautuminen kestää päiviä, ja järjen ääni kyselee, pitääkö vetää täysillä vai vähän iisimmin.

– Olen silti nyt paremmassa kunnossa kuin vuosiin.

Ville Niinistö

  • 41-vuotias vihreiden kansanedustaja.
  • Kaksi lasta, 10-vuotias Linnea ja 13-vuotias Elias.
  • Harrastaa liikunnan lisäksi tietokonepelejä.

Hyväntekeväisyysliikunta on nyt päivän ilmiö. Kun omalla rehkimisellään voi tuottaa toisille hyvää, tuntuu lenkkipolun jokaisella hikisellä askeleella olevan jokin tarkoitus.

Polje Pariisiin sairaiden lasten hyväksi, juokse puolimaratonilla rahaa mielenterveyteen, kiipeä vuorelle ja kerää samalla varoja kehitysmaiden tytöille.

Kyse on sponsorituloista ja näkyvyydestä.

– Se sopii hyvin tähän aikaan: ihminen valitsee itse, mitä lajia harrastaa, ja mihin kohteeseen hyväntekeväisyys samalla suuntautuu. Se on myös helposti lähestyttävä tapa tehdä hyväntekeväisyyttä, koska projekteille omistaudutaan kerralla noin vuodeksi. Ei tule heti viiden vuoden sihteeripestiä järjestössä, sanoo liikuntasosiologian tutkija Hannu Itkonen Jyväskylän yliopistosta.

Suomessa vaikuttavia hyväntekeväisyyshankkeita ovat esimerkiksi Team Rynkeby – God Morgon ja Kapua. Näistä Team Rynkeby kerää varoja vakavasti sairaiden lasten puolesta ja Kapua kehitysmaille.

Molemmat ovat ottaneet kunnon pyrähdyksen eteenpäin: Team Rynkebyn keräämä summa viime vuonna oli yli 560 000 euroa, melkein kymmenen kertaa enemmän kuin kuusi vuotta sitten, jolloin Suomen ensimmäinen Team Rynkeby -ryhmä mankeloi Pariisiin.

Kapuan kautta taas on kerätty kehitysmaiden hyväksi reilussa kymmenessä vuodessa tarkalleen 868 194 euroa.

Mutta miten se auttaa muita, jos esimerkiksi minä pyöräilen 1 200 kilometriä tai juoksen kympin?

Kyse on sponsorituloista ja näkyvyydestä. Esimerkiksi Rynkeby-tiimiläiset keräävät kukin sponsoreita siten kuin parhaiten pystyvät. Sponsori lahjoittaa tietyn summan rahaa ja saa vastineeksi esimerkiksi somejulkisuutta tai logonsa rynkebyläisten pyöräilypukuihin.

Lontoon Maratonilla on juostu hyvän puolesta vuodesta 1981.

Kaikki sponsorin lahjoittamat rahat menevät suoraan lahjoituskohteisiin lyhentämättöminä. Esimerkiksi Team Rynkebyn tuotto menee Aamu Säätiön kautta lasten syövän ja syöpähoitojen tutkimukseen sekä kehittämiseen. Lisäksi rahaa menee Sylva ry:n kautta sairastuneiden lasten ja heidän perheidensä auttamiseen.

Kun 1 900 pyöräilijää kuudesta pohjoismaasta pyöräilee yhdessä Pariisiin, se näkyy mediassa (kuten nyt tässäkin lehdessä) ja somessa sekä kuuluu ihmisten puheissa.

– Juuri äskettäin saimme lahjoituksen henkilöltä, jonka veli pyöräilee Rynkeby-joukkueessa, kertoo varainhankintapäällikkö Anna-Leena Mitro Sylva ry:stä.

– Team Rynkebyn jäsenet ovat tosi sitoutuneita tukemaan meitä, ja heidän kauttaan sana leviää perhe- ja tuttavapiirissä.

Maailmalla jo iso ilmiö

Maailmalla hyväntekeväisyysliikuntaa on ollut kauemmin kuin Suomessa. Isoilla maratoneilla on itsestään selvää, että juoksija juoksee johonkin isompaan tarkoitukseen. Esimerkiksi Lontoon Maratonilla on juostu hyvän puolesta vuodesta 1981. Sen kautta lahjoitettiin viime vuonna 25 miljoonaa puntaa (yli 28 miljoonaa euroa) muun muassa vammaisten lasten ja kroonisesti sairaiden hyväksi.

Suomalainen versio tästä ovat Naisten Kymppi ja Helsinki City Run. Tänä vuonna juoksijat saivat ensimmäistä kertaa kerätä rahaa esimerkiksi rintasyöpätutkimukseen, mielenterveystyöhön tai Syyrian lapsille.

Jokainen juoksija sai halutessaan perustaa nettikeräyksen, johon vaikkapa tuttavat voivat lahjoittaa rahaa. Keräyskohteen voi valita itse noin 20 vaihtoehdosta. Jotkut juoksivat esimerkiksi Punaiselle Ristille, toiset Roosa Nauha -keräykselle. Kaikki lahjoitetut rahat menevät suoraan hyväntekeväisyysjärjestön tilille.

”Suomalainen versio ovat Naisten Kymppi ja Helsinki City Run.”

Itse tapahtumien tuotot sen sijaan menevät järjestäjän eli Suomen Urheiluliiton omaan toimintaan. Osallistumismaksuista ja mainostuloista vähennetään tapahtuman järjestämisen kulut, ja loput menevät lasten ja nuorten yleisurheilulle.

Kapua-hankkeessa taas ei kerätä sponsoreita, vaan jokainen voi valita itselleen sopivan tavan: voi järjestää Kapua-juoksun tai joogatapahtuman, tai vaikkapa myydä käsitöitä. Varoja kerätään vuosi, ja lopuksi matkustetaan tutustumaan kohteeseen, jonka hyväksi rahaa on kerätty. Matkat kustannetaan itse.

Tänä vuonna kapuajat matkaavat Malawiin. Osallistujat pyöräilevät ja melovat sekä kiipeävät lopuksi Mulanje-vuoren huipulle.

Jokaisen kapuajan on tarkoitus kerätä kaksi euroa per kiipeämismetri, eli yhteensä 6004 euroa. Lahjoitukset menevät suoraan Väestöliiton keräystilille, josta ne jaetaan Väestöliiton, Taksvärkki ry:n ja Kynnys ry:n työlle Malawissa ja Etiopiassa.

Jotta huipulle lopulta jaksaisi kiivetä, osallistujat treenaavat koko vuoden. Siinä tekee hyvää myös itselleen.

Puolimaraton jalkaproteesilla Syyrian hyväksi

Kuka? Veera Priha, 28, Helsinki.

Laji: Juoksu

Hyväntekeväisyyskohde: Proteeseja ja kunoutusta tarvitsevat syyrialaislapset (Suomen Punainen Risti).

– Jos jotain otetaan pois, sen haluaa kaksin verroin takaisin. Ennen vihasin juoksemista ja harrastin vain vähän lenkkeilyä ja kuntosaliharjoittelua.

Kaksi vuotta sitten joulukuussa lähdin pienelle kävelylenkille poikaystäväni äidin luota, jossa olimme olleet syömässä. Jäin rekan alle. Oikea jalkani repesi irti ja roikkui nahkariekaleiden varassa. Ensimmäiset kolme kuukautta liikuin pyörätuolilla ja itkin. Olo oli avuton. Toivo palasi keväällä, kun sain jalkaproteesin ja aloin harjoitella kävelyä uudestaan, muutama metri kerrallaan.

Kun näin juoksuproteesin ensimmäistä kertaa, ajattelin, että en ikinä halua tuollaista. Mutta kun lopulta pääsin juoksemaan, olo oli uskomaton: tuntui kuin olisin saanut vapauteni takaisin. Juoksin pururataa pitkin puistossa ja mietin, että tätä lisää, kiitos. Nyt, kun ei ole enää itsestään selvää pystyä liikkumaan, haluan kokeilla kaikkea. Juoksemisen lisäksi olen testannut balettia, hiihtoa ja seinäkiipeilyä.

”17 kilometrin kohdalla, proteesijalkaan sattui niin, että itketti.”

Ajatus osallistua Helsinki City Runiin tuli viime huhtikuussa Punaisen Ristin ehdotuksesta. Ajattelin, että saisin haastaa itseni ja samalla tehdä jotain hyvää toisille. Jokaisella ihmisellä on oikeus liikkua, ja tiedän, miltä tuntuu olla ilman proteesia. Sain somen kautta 2000 euroa kasaan Syyrian lapsille.

Puolimaratonilla kävi keskeyttäminen mielessä monta kertaa. Noin 17 kilometrin kohdalla, Linnanmäen alaparkkipaikan tienoilla, proteesijalkaan sattui niin, että itketti. Muut osallistujat menivät kävellen ohitseni. Muistelin tavoitettani ja päätin juosta sisulla loppuun. Tuntui uskomattomalta päästä perille.”

Kuva Akseli Muraja
Kuva Akseli Muraja

Seikkailemalla apua kehitysmaihin

Kuka: Marjo Mälkönen, 55, Kuopio.

Lajit: Pyöräily, lenkkeily, melonta.

Hyväntekeväisyyshanke: Kapua, joka kerää rahaa kehitysmaille, tänä vuonna Malawiin ja Etiopiaan.

– Tykkään tehdä myyntiin pieniä käsitöitä. En kuitenkaan halua niistä rahoja itselleni, vaan mieluummin lahjoitan rahat johonkin hyvään. Kerään Kapua-hanketta varten rahaa myymällä esimerkiksi hedelmäpusseja ja kortteja. Olen saanut kasaan nyt noin 3800 euroa.

Olen aina rakastanut vuoria ja käynyt Alpeilla monta kertaa. Kun törmäsin Kapuaan Facebook-mainoksessa vuonna 2015, olin innoissani. Minua kiinnosti vuorelle kapuaminen ja se, että saisin yhdistää hyväntekeväisyyden siihen.

Silloin patikoimme Nepalissa Kala Patthar -vuoren huipulle. Korkealla ilma oli ohutta ja tuntui pelottavalta. Mutta näimme, kuinka ilta-aurinko värjäsi Everestin huipun kullankeltaiseksi.

”Minua kiinnosti vuorelle kapuaminen ja se, että saisin yhdistää hyväntekeväisyyden siihen.”

Malawin vuorelle kapuamista varten harjoittelen pyöräilemällä töihin, lenkkeilemällä, kiipeämällä Puijon portaita ja melomalla.

Minulle on tärkeää, että naisten ja tyttöjen asema paranee maailmassa. Oma tavoitteeni on myös tehdä jotain hyödyllistä sen maan eteen, johon matkustan. Jos matkustan, haluan, että matkallani on jokin muu tarkoitus kuin turismi. Ja jos matkustan kehitysmaahan, haluan, että matka on eettinen eikä riistä ketään.

Kuva Vesa Ranta
Kuva Vesa Ranta

Pariisin-lenkillä tukea sairaille lapsille

Kuka? Sanna-Kaisa Vähälummukka, 37, Oulu

Laji: Pyöräily.

Hyväntekeväisyyshanke: Team Rynkeby – God Morgon, joka auttaa vakavasti sairaita lapsia.

– Opiskeluaikana olin töissä syöpäyhdistyksen perheleirillä. Muistan vieläkin, miltä tuntui pidellä sylissä vuoden ikäistä poikaa, joka tiesi sairastamisesta paljon enemmän kuin minä. Lapseni luokkakaveri menehtyi syöpään. Näistä syistä haluan tehdä hyvää vakavasti sairaiden lasten puolesta.

Kolmisen vuotta sitten jouduin polvileikkaukseen ja aloin sen jälkeen kuntouttaa polvea spinningissä. Kerran satuin liikuntakeskuksessa Team Rynkebyn spinningtunnille. Tiesin heti, että haluan auttaa vakavasti sairastuneita lapsia. Mietin vain, miten ihmeessä joku jaksaa pyöräillä Pariisiin. Olisiko minusta siihen? Päätin, että jos saan kevään aikana kasaan 1000 spinningkilometriä, laitan hakemuksen joukkueeseen. Toukokuun lopulla kilometrit olivat täynnä.

Sairastan ykköstyypin diabetesta. Jännittää, miten sokeritasapainoni reagoi, kun pyörän päällä istutaan viikko putkeen.

”Mietin vain, miten ihmeessä joku jaksaa pyöräillä Pariisiin. Olisiko minusta siihen?”

Harjoittelemme maantieajoa Oulun-tiimiläisten kanssa pitkillä pyörälenkeillä. Heistä sain kerralla 50 uutta ystävää. Kun ajamme 100 kilometriä parin kanssa vierekkäin, ehtii puhua kaikesta. Onkin tärkeää, että joukkuekaverit tulevat tutuksi, koska edellä ajavaan pitää pystyä luottamaan: edellä oleva varoittaa kuopista ja jarrutuksista.

Varojen hankkimisessa jokainen tekee sponsorien eteen, mitä parhaiten voi. Olin mukana järjestämässä koulujuoksua, jonka tuotto oli Suomessa tänä vuonna melkein 100 000 euroa. Kun tieto summasta tuli, meni kylmät väreet.”