Pauliina Rasi kokeili, miltä tuntuu laskea Euroopan pisin offarireitti Vallée Blanche. 20 kilometriä vuorien keskellä oli huikaiseva kokemus. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisään, ulos, ulos. Keskityn hengittämään tasaisessa rytmissä: yksi askel, sisään, kaksi askelta ja kaksi puuskausta ulos. Tuijotan edelläni nousevan mononkantoja ja astun samoihin askeljälkiin. En katso alas, ettei alkaisi huipata; en ylös, etten näkisi, kuinka paljon vielä on nousua jäljellä.

Sukset painavat selkääni, kun kipuan kohti Rocher des Mottesin taukopaikkaa Chamonix'n rinteillä Ranskassa. Hiihto-oppaani Laurence on näppäränä naisena sujauttanut sukset repun ja selkäni väliin.

Miellyttävämmin homma sujuisi, jos olisin varustautunut kunnon trekking-repulla, jossa on sivussa hihnat suksien kiinnitystä helpottamaan. Olen kuitenkin lähtenyt suksineni ensimmäistä kertaa rinteiden ulkopuolelle, joten normaali rinnevarustus saa riittää.

Mikä ihmeen lasketteluretki tämä on, että suksien kanssa pitää itse kiivetä ylöskin?

Repun olkaimet lipsuvat vuorotellen alas olkapäiltä, ja puna puskee poskille väkisin, vaikka kuinka riuhdon hiihtotakkia auki.

Mikä ihmeen lasketteluretki tämä on, että suksien kanssa pitää itse kiivetä ylöskin?

20 kilometrin alamäki

Aamu alkaa kabiinihissillä Chamonix'n kylästä kohti alueen korkeinta huippua, Aiguille du Midiä. Mielessä kimaltelee pitkäaikaisen haaveen toteutuminen, paksu puuteri, aurinko paahtamassa naamaan pesukarhurusketusta, aukeat rinteet ilman yhtään oppaan vetämää lapsiryhmää. Ensimmäinen kerta offarilla!

Täpötäydessä kabiinissa kaksimetrisen hollantilaisen kainalon korkeudelle rutistuneena ehdin kyllä miettiä toisenkinlaisia ajatuksia. Jyrkkiä seinämiä, joita ei voikaan kiertää helpomman rinteen kautta. Kainaloihin saakka ulottuvaan lumeen uppoamista ja jäätikön salakavalia railoja.

Ensimmäinen kerta offarilla!

Chamonix'n Vallée Blanche, Euroopan pisin off-piste reitti on 20 kilometrin verran kaikkea tätä, ja on vihdoin aika kokeilla, miltä lasku tuntuu rinnekeppien ulkopuolella.

Katso suoraan alas

Aiguille du Midi on 3842 metrin korkeudessaan yksi Euroopan korkeimmalla sijaitsevia hissiasemia, ja sieltä aukeavat huikeat vapaalaskumaastot. Rinne näyttää humahtavan alas pystysuoraan, mutta kun uskaltaudun reunalle, huomaan, ettei tilanne olekaan niin paha. Edessä aukeaa leveä laakso, ja vaikka rinne on aikaisin heränneiden laskijoiden jäljiltä möykkyinen, se ei vaikuta keskivertoa punaista rinnettä pahemmalta.

Ensimmäinen laskuni sen sijaan vaikuttaa siltä, että en ole ikinä ollut muumirinteiden ulkopuolella. Köröttelen rinteen alas miten kuten.

– Pidä paino keskellä ja nojaa enemmän alarinteeseen, oppaani Laurence neuvoo.

Hankikanto pettää

Yritän uudelleen. Lasken varovasti Laurencen jäljissä, sillä pelkään laskevani railoon tai vähintään valitsevani huonon laskulinjan ja jääväni mottiin kuoppaan, josta joudun kiipeämään sukset olalla pois.

Onneksi en vielä tässä vaiheessa päivää tiedä, että sukset olalla kävelykin kuuluu ohjelmaan.

Laurencen kannustavat "bravot" kaikuvat valkoisessa laaksossa, ja niiden tukevoittamalla itseluottamuksella lisään vauhtia. Seuraan löysästi muiden tekemää uraa ja annan mennä. Rakastan laajoja kaaria, ja täällä niille on tilaa.

Laurencen kannustavat ”bravot” kaikuvat valkoisessa laaksossa.

Kun painopisteen saa kohdilleen, lumi kantaa. Mieleen palaavat lapsuuden kevättalvet: kun oikeissa sääoloissa tulikin se päivä, jolloin lumen päällä pystyi kävelemään.

Saman tien muistan jotain muutakin: hankikanto on petollista. Siirrän painoa hiukan liikaa taakse ja suksi haukkaa lunta. Tupsahdan takamukselleni hankeen. Se ei satu, mutta kinoksesta pois kömpiminen vaatii huomattavasti enemmän koordinaatiota ja keskivartalon ja reisien voimaa kuin ajetussa rinteessä. Vatsalihaksilla on rutistettava kuin body pumpissa, ennen kuin saan itseni pystyyn.

Sukset selkään!

Kilometrit liitävät, ja yllätyn, kun Laurence kertoo meidän olevan jo reitin puolivälissä, ruokasaliksi kutsutussa laaksossa, jossa useimmat ryhmät pitävät lounastauon. En ole vielä edes nälkäinen, mutta yritän syödä vähän sämpylää.

Syömisen sijaan voi myös ihailla maisemia: taakse jäänyttä Vallée Blanchea, valkoista laaksoa, ja edessä avautuvaa Mer de Glacea, jäämerta. Se aukeaa edessä tasaisena ja loivana, ja silloin tällöin näkökentän halki kiitää joukko vauhdikkaita ja huolettomia laskijoita, suurin osa pienissä oppaan vetämissä ryhmissä.

Ohi kiitää puolen tunnin tauon aikana kymmeniä laskijoita, mutta ruuhkaa ei avaraan maisemaan pääse syntymään. Tilaa ohittaa on vaikka sadan metrin päästä.

Kun lähdemme ylittämään Mer de Glacea, ajan- ja paikantaju katoavat. Luulen laskeneeni muutaman sata metriä, mutta lähestymme jo reitin viimeistä kolmannesta, joten kilometrejä on taittunut lounastauon jälkeenkin viisi tai kuusi. Ajattelen itsekseni, että tämähän oli paljon helpompaa kuin kuvittelin.

Päivän hikivartti on kuitenkin vielä edessä. Kiinnitämme sukset reppuihimme, löysäämme monojemme siteitä ja vähennämme vaatekerroksia.

Ajattelen itsekseni, että tämähän oli paljon helpompaa kuin kuvittelin.

Katson edessäni nousevaa jyrkännettä ja muurahaiselta näyttäviä kanssalaskijoita, jotka kiipeävät z-kirjaimen muotoista polkua rinnettä ylös. Siis tuonne asti?

Hop, jalkaa toisen eteen! Jos adrenaliini ja puhdas laskemisen riemu pitivät väsymyksen tunteen poissa alkureitillä, nyt saan kunnon hien pintaan. Kotona katson sykemittarista, että sykkeet nousivat hyvän intervallitreenin huipputasoille.

Loppulässähdys

Edessä on enää kevyt loppupuolituntinen alas Chamonix'n kylään. Leveiden baanojen ystävälle se on eräänlainen loppulässähdys: kapea, jäinen ja möykkyinen siirtymärinne, jossa alkaa iltapäivästä olla jo ruuhkaa.

Auraan ja luisuttelen niin, että polvia pakottaa, kunnes pääsemme Planardsin rinnealueen alarinteille ja saamme laskea ajettuja rinteitä alas kylään. Miten helppoa ja haasteetonta! Tällaistako olen aiemmin jaksanut koko päivän?

Nyt mielessä on vain yksi ajatus: Ehtisikö Aiguille du Midille ja alas vielä toisen kerran samana päivänä?

Chamonix

10 000 asukkaan Chamonix käsittää 5 hiihtoaluetta, joiden välillä sukkuloidaan busseilla ja hisseillä. Tunnettu erinomaisista off-pistemaastoistaan.

Miten perille?

Chamonix'hin pääsee näppärimmin lentämällä Geneveen, mistä bussifirmat kuljettavat kylään. Lennot maksavat 300–400 e, kuljetus 50–80 e, meno-paluu. Lisätietoja: chamexpress.com, alpybus.com

Mitä maksaa?

Päivän hiihtolippu koko alueelle reilut 60 e, 6 päivän lippu n. 300 e. Useamman päivän liput kattavat myös Sveitsin Verbierin ja Italian Courmayeurin. Lounasmenu rinneravintolassa n. 20 e, pastat 12-15 e. Kokeile paikallista juusto-perunaherkkua reblochonia, n. 25 e.

 

Vallée Blanche

Vallée Blanchen 20 km:n reitin laskemiseen menee 3–6 tuntia. Voit valita neljästä eritasoisesta reitistä.

Mitä mukaan?

Offareille voi lähteä tavallisilla rinnesuksilla, mutta all mountain -sukset tai puuteriin tarkoitetut offarisukset ovat parhaat. Lisäksi tarvitaan turvavaljaat ja lumivyörypiippari. Repussa on hyvä olla sivuremmit suksien kiinnitystä varten.

Enemmän irti.

Ensikertalaisille opastettu retki on turvallisin ja vaivattomin ratkaisu, sillä firma järjestää turvavarusteet. Opas kannattaa myös, jos lumivyöryriski on korkea ja railoja on paljon. Opas maksaa n. 300–400 e/4–6 hlöä. Lisätietoja: ecorider.org, chamonixskiguide.com

 

Mille reitille?

Classique on Vallée Blanchen reiteistä helpoin.

Gros Rognon vastaa noin punaista eli keskitason rinnettä.

Envers du Plan on haastava, joka sisältää jyrkkiä laskuja ja kapeita kohtia.

Grand Envers sopii todellisille eksperteille, sillä reitillä on useita jyrkkiä 45 asteen laskuja.