Sport
Puoliväli ylitetty! Kuva: Annan ja Tuomaksen albumi.
Puoliväli ylitetty! Kuva: Annan ja Tuomaksen albumi.

Pariskunta irtisanoi työnsä ja kotinsa ennen puolen vuoden vaellusta kuuluisalla Pacific Crest Trail -reitillä. 4 284 kilometriä meni hämmästyttävän helposti.

Haave oli kytenyt mielessä jo pitkään: pitkä vaellusreissu toisella puolen maailmaa. Kodin vuokrasopimus ja vakituinen työsuhde irtisanottaisiin ja omaisuus pakattaisiin muutamaan muovilaatikkoon varastoon.

Säästöjä Tuomas Rajala ja Anna Kaihlanen olivat kartuttaneet jo hyvän tovin. Koti oli vuokrayksiössä, ja pariin viime vuoteen Anna ei ollut ostanut muuta kuin ruokaa. 13 vuotta seurustellut pari oli halunnut muuttaa elämäntapansa sellaiseksi, että pitkille matkoille lähtö olisi mahdollista.

Tammikuussa 2016 pari osti menoliput Meksikoon. Edessä siinsivät huimat 4 284 kilometriä Meksikon rajalta Kanadaan Yhdysvaltain länsirannikkoa pitkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuuluisan Pacific Crest Trail -reitin eli PCT:n tuhansista aloittajista noin kymmenesosa tavoittaa määränpäänsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

NUORIN VAELTAJA 8-VUOTIAS

Ensimmäiset kaksi kuukautta pari kierteli Meksikossa, Belizessä ja Guatemalassa. Samalla he saivat tuntumaa tulevaan. Selässä kulkivat noin kymmenkiloiset rinkat, ja yöt vietettiin teltassa milloin missäkin.

Mitään ylimääräistä ei pakattu mukaan, sillä vaelluksen pitää nimenomaan olla kävelyä, ei rinkan raahamista mukana. Kahdesta vaatekerrasta toinen oli vaeltamiseen ja toinen yöpymiseen. Kampaa, deodoranttia tai toista lusikkaa ei kelpuutettu mukaan.

Maaliskuussa alkoi odotettu vaellus läpi Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin kautta Kanadan rajalle. Lähes koko matka on vuoristoa.

– Vaeltajia oli laidasta laitaan: opiskelijoita, työttömiä, diplomaatteja, puuseppiä, entisiä vankeja. Nuorin oli kahdeksanvuotias ja vanhin 78-vuotias. Reitille myönnetään 50 lupaa päivää kohti, Anna kertoo.

– Ensihetkestä alkaen kaikkia yhdistivät samat kokemukset ja päämäärä. Se oli huikea tunne.

AURINGON RYTMISSÄ

Päiväohjelma muodostui nopeasti. Päivä alkoi auringon noustessa kuuden seitsemän maissa. Hampaat pestiin makuupussissa, sitten noustiin ja pakattiin leiri.

– Aamiaispatukka syötiin usein kävellessä, Tuomas kertoo.

Jos aamukymmeneen mennessä oli takana kymmenen mailia eli 16 kilometriä, vauhti oli hyvä ja voitiin pitää tauko. Puolilta päivin oli lounaan vuoro. Sen jälkeen pidettiin vielä yksi tauko ennen hämärää ja leiriytymistä.

Päivän hiet huuhdeltiin joessa tai kosteuspyyhkeillä. Illallista varten Tuomas keitti veden, sitten pujahdus makuupussiin, jonka lämmössä ateria syötiin. Useimmiten ruoaksi oli perinteistä retkiruokaa: kiehuva vesi kuivaruoan sekaan, hetken haudutus ja ateria oli valmis. Mukana oli myös runsain määrin nuudeleita, eväspatukoita, pähkinöitä, manteleita, kuivahedelmiä, karkkia ja suklaata. Kaikki ruoka ostettiin matkan varrelta kylistä ja kaupungeista.

– Iltaisin oli onnellinen olo, että teltta oli pystyssä ja olimme elossa. Uni tuli viimeistään yhdeksältä, joka tunnetaan vaeltajan keskiyönä, Anna kertoo.

Parin keskimääräinen päivämatka oli noin 30 kilometriä eli 8–9 tuntia kävelyä päivässä.

LUMIVYÖRYN UHKA

Vuoristoinen reitti kulki niin lumessa, hiekassa kuin mudassakin. Erityisen huolellinen piti olla, kun kuljettiin lumessa. Lumivyöryvaara oli olemassa koko ajan, sillä lämpötilat vaihtelivat paljon etenkin Sierra Nevadan vuoristossa.

Silver Pass -solan päällä kävellessään Anna ja Tuomas kuulivat, kuinka lumikerrokset liikahtelivat heidän allaan.

– Jouduimme hieman muuttamaan alkuperäistä suunnitelmaamme, sillä polku meni läpi avoimen lumikentän, jossa vyöry oli mahdollinen, Tuomas muistelee.

Hurjin tilanne tuli vastaan reitin korkeimmalla kohdalla Forresterin solassa. Jäähakku oli unohtunut Annan rinkkaan, ja jyrkällä vuorenseinämällä oli mahdotonta alkaa kaivaa sitä esiin. Oli pakko pysyä pystyssä viimeiset 20 metriä, sillä kaatuessa pudotusta olisi ollut satoja metrejä.

– Silloin pelotti aivan hemmetisti. Tajusin, ettei paniikille voi antaa yhtään sijaa, muuten tipun ja kuolen. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin.

MIKÄ VIERAANVARAISUUS!

Reitin varrella sai toki välillä huiliakin. Reissun aikana pidetyt 29 vapaapäivää kuluivat syöden, leväten ja varusteita huoltaen. Etenkin alussa meni aikaa, että jalat tottuivat rasitukseen. Anna säästyi rakoilta, Tuomakselle tuli muutama, ja toinen nilkka muljahteli välillä.

– Työnsin vain lunta sukkaan, ja matka voi jatkua, Tuomas naurahtaa.

Annalle tuskan kirvoitti kantapääkipu, jota pahensivat huonot pohjalliset. Kun hän tajusi luopua niistä, kipukin alkoi hellittää.

– Vaikka kävely tuntui välillä suorittamiselta, maisemat ja ihmiset motivoivat jatkamaan. Välillä vaelsimme muiden kanssa letkassa, välillä menimme keskenämme.

Lähiseutujen asukkaat auttoivat mielellään tarjoamalla kyydin lähikylään.

– Moni tarjosi mahdollisuutta pestä pyykkiä ja yöpyä kodissaan tai pihallaan. Se suorastaan palautti uskoni ihmiskuntaan, Anna kertoo.

Vesi suodatettiin puroista ja ruokavarastoja tankattiin neljän viiden päivän välein. Jos vastaan tuli ravintola, siellä syötiin aina – usein monta ruoka-annosta yhdellä kertaa, sillä energiavaje oli jatkuva. Tuomas laihtui matkalla 15 kiloa.

EI ENÄÄ YHTÄÄN ESTETTÄ

Sierra Nevadan vuoristossa Kalifornian itäosassa iski toivottomuus. Vaellusta oli takana noin 1 500 kilometriä. Vuoristo on suurien korkeuserojen ja lumen vuoksi raskas kuljettava.

–  Väsyimme kylmiin öihin, märkiin kenkiin ja lumessa tarpomiseen. Jokien ylitykset sekä iltapäivän pehmeä lumi laittoivat sekä mielen että fysiikan lujille. Isovarpaisiin palasi tunto vasta kuukausia myöhemmin, Tuomas kertoo.

–  Toisaalta alueen lumihuippuiset vuoret olivat reissun sykähdyttävintä antia. Maisemat olivat kerrassaan upeita.

Rytmiä rikkoivat myös polulle kaatuneet puut. Oregonissa niitä tuli vastan melkein tuhat 80 kilometrin matkalle.

– Silloin ajattelin, että jos vielä yksikin kaatunut puu tulee eteen, luovutan, Anna muistelee.

Tunneskaala vaihteli päivän aikana äärilaidalta toiselle. Lopulta luonto toi eteen juuri sopivasti haasteita.

– Aamuisin oli vain jatkettava matkaa, ei sieltä muutenkaan pois päässyt, Tuomas naurahtaa.

Hän väittää heidän molempien olevan mukavuudenhaluisia, jopa hieman laiskoja. Mutta he ovat myös itsepäisiä. Ja säiden suhteen heillä oli onnea.

– Matkalle osui lumimyräkkä ja viisi sateista päivää. Muutoin aurinko lämmitti myös vuoristossa ja 98 prosenttia ajasta päällä olivat sortsit ja t-paita.

Sierra Nevadassa aurinko yllätti alhaalta päin, kun lumi heijasti voimakkaasti auringonsäteitä. Sieraimet paloivat rakoille. Sen jälkeen mukana kannettiin suojakertoimen 70 rasvaa.

TREFFIT KARHUN KANSSA

Vaellusreittiä varten on olemassa GPS-pohjainen kännykkäsovellus, joka näyttää koko ajan, missä mennään. Se tekee vaeltamisen turvalliseksi.

Suurimmilta vaaratilanteilta Anna ja Tuomas säästyivät. Kerran Tuomas astui ajatuksissaan nuoren kalkkarokäärmeen yli ja olisi jatkanut matkaansa autuaan tietämättä, ellei Anna olisi huomauttanut asiasta.

– Karhun kanssa vaihdoimme katseet Yosemiten kansallispuistossa, mutta lähellä näytti olevan jotakin paljon tärkeämpää tongittavaa kuin meidän eväspussimme. Osalla vaeltajista on karhusumutteet mukanaan, meillä ei.

Kanadan raja tuli lopulta vastaan yllättävän nopeasti. Perillä myllersivät monenlaiset tunteet, haikeus vaelluksen loppumisesta ja toisaalta helpotus.

Parilla kului reissuun viisi kuukautta ja kaksi viikkoa. Molempien mielestä vaellus meni hämmästyttävän hyvin.

– Helpotti huomattavasti, kun pilkoimme vaelluksen pienempiin osiin: nousen tuon solan päälle, kävelen seuraavalle leiripaikalle, ylihuomenna olen siinä kaupungissa.

Vaeltamiseen pari sanoo jääneensä koukkuun. Uudet kohteetkin ovat selvillä: reissuja ainakin Aasiassa ja Uudessa-Seelannissa.

Seuraa Annaa ja Tuomasta Facessa ja Instassa nimellä Trailpaint sekä osoitteessa trailpaint.blogspot.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla